Julkaistua 267 & 268 & Virossa 59: "Kulttuuripääkaupunki ei ole formaatti" & Kuinka vastustaa spektaakkelia

Perjantaina ilmestyi Taiteen tuorein numero (1/12), jossa minulla oli kaksi juttua. Kävin Haastattelemassa juuri päättyneen Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden pomoa Mikkko Fritzeä, joka jätti pestin kesken kaiken, ja kyselin vähän syitä moiseen. Tavallaan tämä tuli hyvään ajankohtaan, koska kunnallispolitiikan ja taiteen vaikeat keskinäiset suhteet näyttäytyvät meille paraikaa G-keskustelun myötä. Hieman samaan saumaan tuli toinenkin juttu, koska tein kritiikin kierreltyäni vähän marginaalisemmissa paikoissa, joista hain spektaakkelin takaa löytyvää toisenlaista tekemistä.

”Kulttuuripääkaupunki ei ole formaatti”

Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuosi on paikallisesti todettu onnistuneeksi hankkeeksi. Tallinnan kulttuuripääkaupunkisäätiön johtajaksi valittiin jo loppuvuodesta 2007 saksalais-suomalainen Mikko Fritze, joka sitten yllättäen erosi paikalta vähän ennen ohjelman julkaisua huhtikuussa 2010. Mitä oikein tapahtui?

Mikko Fritze aloitti tallinnalaiselämänsä jo vuonna 1998, kun hänet valittiin Tallinnan Goethe-Institutin johtajaksi. Sitten tuli hakuun paikka Tallinna 2011 -säätiön johtoon, Fritze haki ja sai paikan. Itse hän arvelee, että tietty ulkopuolisuus, riippumattomuusa ja kansainvälinen kokemus toimivat valttina. Näin ainakin valinnasta käydyt keskustelut antoivat ymmärtää. Suomalaisuudesta ja suomenkielen taidostakaan ei varmaankaan ollut haittaa – olihan Turku toinen kulttuuripääkaupunki.

Fritze ehti tehdä kaksi ja puoli vuotta kokopäivätoimista työtä hankkeen eteen, mutta vaikeudet alkoivat kasautua heti viron talouteen iskeneen laman myötä. Lisäksi hanketta voimakkaasti ajanut Tallinnan pormestari Jüri Ratas vaihtui juuri hankkeen käynnistyttyä Edgar Savisaariin. Hallituskoalitiokin oli juuri hajonnut, eivätkä reformipuolueen ja keskustapuolueen välit olleet hankkeelle kovin hedelmällisiä. Tähän poliittiseen puun ja kuoren väliin Fritzen tuli kuitenkin asettua.

”Viroon iski lama, ja hankkeen budjetti alkoi pienetä, mutta ei oma intoni suinkaan tähän kaatunut. Yritimme vain tehdä pienenevällä budjetilla mahdollisimman hyvän tapahtuman, eikä siinä ollut sinänsä erityisiä ongelmia. Ongelmat tulivat lähinnä poliittisesta tilanteesta. Valtion ja kaupungin välille ei saatu aikaan mitään yhteyttä. Minut otettiin valtion toimesta hyvin vastaan ja sain esitellä hanketta jopa hallituksen kokouksessa, jossa suhtauduttiin kaikkeen varsin myönteisesti. Lupauksiakin tuli, mutta mikään ei koskaan konkreettisesti toteutunut.”

Fritze kohtasi kuitenkin ongelmia kaupunkia johtavan keskustapuolueen taholta. Savisaarkin alkoi kiinnostua enemmän hankkeesta.

”Kyse oli varmaankin siitä, että kun lama kilpisti muita isoja hankkeita, kulttuuripääkaupunkivuoden merkitys alkoi kasvaa. Meillähän tehtiin asioita, jotka olivat myös vaikuttamassa kaupunkikuvaan. Aina kun tapahtuu jotain kovaa ja vahvaa, poliitikot alkavat toki kiinnostua. Näin Savisaarkin, jopa siis ihan poliitikon tavoin vaistomaisesti, vaikka hän ei alkuun ollut niin kiinnostunutkaan projektista.”

Fritze törmäsi myös vanhaan neuvostoperintöön, mikä tarkoitti lisääntyvää kontrollihalukkuutta, vallan ja auktoriteetin korostamista ja samalla kuitenkin epäilemättä neuvostoajalta periytyvää nomenklaturan hierarkkisuuden tuottamaa vastuunoton välttelyä.

Jutun kuvituksena oli valokuvataiteilija Timo Setälän (s. 1958) älyttömän hieno valokuva Linnahallista eli Moskovan olympialaisia varten rakennetusta "Leninille nimetystä urheilu- ja kulttuuripalatsista" (1980). Halusin sen mukaan siksi, että vuosi 1980 oli Tallinnalle vähän samanlainen kuin viime vuosi: kaupunkiin satsattiin poikkeuksellisen paljon resursseja. Setälän kuva on osa kuvasarjaa, jonka hän teki alkuvuodesta 2004, kun olimme reportaasimatkalla Tallinnassa tutkailemassa sen outoa arkkitehtuuria. Hyllyssäni on jostain systä aukko, mutta luulen jutun olleen Taiteen numerossa 2/04.
  

Kyse oli kuitenkin monimutkaisesta prosessista, joka olisi ehkä vaatinut toisenlaista lähestymistapaa. ”Ei kulttuuripääkaupunkivuosi ole mikään formaatti kuin olympialaiskisat, jossa suoritetaan etukäteen määritellyt lajit kerta kerran jälkeen samalla tavalla”, toteaa Fritze. ”Se on avoin prosessi.”

Lisäksi Fritze joutui julkisuuden ryöpyttämäksi muun muassa isoksi koetun palkkansa vuoksi. ”Jos joku lapsi murhataan, se on otsikoissa kolme päivää, mutta kun minusta alettiin puhua, olin otsikoissa peräti kymmenen päivää.” Fritze itse ei ota asiaan kantaa, mutta syytä lienee epäillä, että kohu oli masinoitu hyökkäys.

Asioita ei yhtään parantanut se, että toimiston koon kasvaessa hänen rinnalleen palkattiin Jaanus Mutli, tuolloin korruptioepäilyjen keskellä ollut keskustapoliitikko. ”Imagoteknisesti se ei ainakaan ollut kovin viisasta”, sanoo Fritze. Lisäksi kulttuurisisällöistä vastanneen Fritzen ja muun muassa kommunikaatiosta vastanneen Mutlin keskusteluyhteys ei yrityksistä huolimatta koskaan edes käynnistynyt.

Niinpä Fritze saattoi ohjelman loppuun asti hyväksyttäväksi, ja ilmoitti sitten halustaan erota – tarjoutuen tosin olemaan projektien loppuunsaattamisessa avuksi. Tätä apua ei kuitenkaan enää pyydetty.

Fritze ei kuitenkaan ole katkera. ”Pettynyt” hän sanoo olleensa mutta on kuitenkin seurannut kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumia, varsinkin sen loppupuolella. Ohjelmista kuitenkin noin 90% lyötiin lukkoon Fritzen kaudella, joten syytä tiettyyn ylpeyteenkin on. Fritzen on vaikea nostaa esiin erillisiä hankkeita, mutta mainitsee hän pyydettynä ainakin kaksi merkittävää kuvataiteen tapahtumaa: nuorten taiteen triennaali Eksperimenta! ja Kumussa järjestetty mediataiteen laaja ja merkittävä näyttely Gateways, joka jatkaa matkantekoaan tänä vuonna Sveitsissä.

Eniten Fritze tuntuu tuntevan iloa siitä, että merelle avautumisen hanke tuntuu lähteneen käyntiin, sillä sen puolesta hän kävi aikamoista vääntöä. Alkuun slogan oli ”Everlasting Fairytale” ja kaupungilla haluttiin satsata kliseisesti vanhaankaupunkiin ja retroestetiikkaan, mutta Fritze sai taisteltua läpi uuden näkökulman, joka tuntuu tuottavan myös tulosta.

Nyt Fritze sanoo, että hänellä on ”sopu asian kanssa”, ja taitaa hän itse asiassa tuntea jo vähän ylpeyttäkin toteutuneista hankkeista – näin olin ainakin aistivinani.

Fritze toimii tällä Helsingin Goethe-Institutin johtajana, mutta hänen varsin monikansallisen perheensä lapset puhuvat sujuvasti edelleenkin viroa – siitä Fritze on pitänyt huolta jopa toimiessaan Uruguayssa Goethe-Institutissa vuosina 2004–2007. 

PS. 20.2.12. Olinpa muuten aivan väärässä. Setälän ja minun reportaasini Tallinnan arkkitehtuurista ilmestyi vasta Taiteen numerossa 3/05. Sain sen käsiini tänään ja olin myös unohtanut sen, että juttu käsitteli arkkitehti Raine Karpin neljää rakennusta Tallinnassa. Yksi niistä (Sakala-keskus) on muuten melkein kokonaan jo purettu.

***

Kuinka vastustaa spektaakkelia?

Elämäni kuvat

Helsingin läntinen sosiaaliasema, Pohjois-Haaga 14.12.2011–31.1.2012

Markus Rauramo: Relapse

Porvoonkadun baari, Helsinki 1.12.2001–31.1.2011

Katariina Lillqvist: Animaatiotaidetta

Rööperin Taidesalonki, Helsinki 13.1.–29.1.

Tatunkhamon: Happiness Is You

Myymälä2, Helsinki 29.12.2011–29.1.2012

Kriitikko käy useimmiten etabloituneissa gallerioissa katsomassa etabloituneiden taiteilijoiden teoksia. Ja museoissa on tunnetusti tarjolla enenevässä määrin näyttelyitä, jotka yrittävät vedota mediaan ja massoihin. Taidemuseon pyrkimys onkin usein spektaakkeli, josta ranskalainen ajattelija Guy Debord (1931–1994) on lausunut painavia sanojaan kirjassa Spektaakkelin yhteiskunta (1967, suom. 2005).

Spektaakkelissa on kyse muun muassa siitä, että elämä ikään kuin korvaantuu elämän kuvilla. Ihminen vieraantuu passiiviseksi kuluttajaksi ja ajautuu sivulliseksi jopa suhteessa omiin tunteisiinsa ja kokemuksiinsa. Autenttinen sosiaalinen elämä korvautuu representaatioilla.

Taidehan on tietenkin aina jollain tasolla myös representaatiota. Uskon kuitenkin, että sen avulla on parhaimmillaan mahdollisuus päästä käsiksi moniin autenttisen sosiaalisen elämän ulottuvuuksiin. Toisinaan tuntuu kuitenkin turhauttavasti siltä, että taidekin on alistumassa enenevässä määrin spektaakkelille. Kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt ”huippugallerioissa” katsomassa ”huipputaidetta” ja kuullut valheellista puhetta ”ainutlaatuisuudesta”, alkaa kaivata jotain muuta.

Niinpä lähdin taideretkelle tutkimaan marginaaleja, joiden kautta on tunnetusti hyvä myös hahmottaa hegemoniaa, koska sen vastustaminen piirtää sille samalla rajoja. On toisinaan kasvattavaa käydä paikoissa, joissa ei niin usein tule käyneeksi ja nähdä taidetta, joka ei ole välttämättä ihan niin ”puhtaasti” kuvataidetta.

Ensin matkasin sosiaaliasemalle, jossa oli tarjolla valokuvia. Kuvien avulla asiakkaat olivat silkan representoimisen sijaan yrittäneet nimenomaan ottaa haltuunsa autenttista elämää, sitä mikä on merkittävää mutta mitä on toisinaan vaikea sanoin ilmaista. Näin minulle kerrottiin: ”Valokuvien kautta keskusteltiin hyvin nopeasti vaikeista ja henkilökohtaisista asioista tavalla, joka muuten ei olisi ollut mahdollista. Ryhmän jäsenet tulivat kuviensa kautta kokonaisemmin esille ja myös sosiaalityöntekijä on asiakkaan kanssa tasavertaisempi kumppani ryhmissä.”

Sosiaaliasema järjesti kuvataiteilija Nella Keskisarjan (s. 1946) johdolla viime vuonna kolme kuvaryhmää, joiden tuotantoa laitettiin sitten esille sosiaaliaseman käytäville näyttelyksi.

Ei tässä liikaa kannata jeesustella, mutta näyttely kosketti minua vahvasti. Oli kiinnostava nähdä se, minkälaisen kuvallisen muodon elämä oli saanut, mikä oli koettu tärkeäksi ja mikä oli rakasta. Huomasin myös, että ryhdyin myös aika nopeasti kuvallistamaan omaa elämääni ja mieleeni tuli jopa joitain yksittäisiä valokuvia, joita olen lapsena ensimmäisellä kamerallani ottanut. En olisi itse asiassa uskonut muistavani ihan selkeästi muutamia valokuvia, joten tämän kokemuksen myötä tajusin myös kuvan voiman varsin konkreettisesti.

Sitten matkasin Haagasta alppilalaiseen baariin ja joi oluen. Baarissa järjestetään säännöllisesti vaihtuvia taidenäyttelyitä, mutta en ole koskaan aiemmin käynyt niitä katsomassa. Seinillä oli Markus Rauramon (s. ?) sekatekniikkatöitä, jotka ponnistivat urbaanista katutaiteesta. Rauramo nimittää itseään ”poptaiteilijaksi”, ja hän on myös klubituottaja ja mainonnan ammattilainen. Pop onkin varsin osuva ilmaisu tällaiselle kadulta ponnistavasta kuvakielestä, koska tämän päivän poppiahan se toki on. Myös siinä mielessä, mihin 1960-luvun poptaide pyrki ja mikä useimmiten unohtuu: tuolloinen taide halusi kokeilla sitä, voisiko kuvataide olla yhtä lailla suosittua kuin aikansa popmusiikki. Sehän ei tunnetusti kovin hyvin onnistunut, mutta yrittänyttä ei kai edelleenkään laiteta. Tätä mietin myös, kun katselin Rauramon teosten hintoja: 200–300 euroa ei ole kovin paljon uniikkimaalauksesta, mutta pinttynyt galleriakiertäjä huomasi myös hintatason tuottaman epäilyn: voiko näin halpa olla hyvää? Osa töistä oli sen verran kiinnostavia konstruktivismia, popia ja aika rankkaakin katujen aihepiiriä yhdistävää tekemistä, että harkitsin jo lompakkoni tilannetta. Jäin kuitenkin epäilevälle kannalle. On tässä siis omissa mietteissäänkin paljon tekemistä.

Sitten matkustin työväenkaupunginosasta toiseen, Alppilasta Punavuoreen katsomaan animaationtekijä elokuvaohjaaja Katariina Lillqvistin (s. 1963) näyttelyä. Esillä oli hänen tuoreimman animaationsa Zafira (2011) animaationukkeja ja muuta esineistöä sekä valokuvia prosessista ja tšekkiläisistä yhteistyökumppaneista. Lillqvistin tuotantoyhtiönä perustama Camera Cagliostro on muuntunut kansainväliseksi osuuskunnaksi, ja kansainvälistä on toiminta muutenkin: Zafira on juuri lähdössä kiertueelle Intiaan, Kiinaan ja Japaniin. 

Lillqvist on omistanut näyttelynsä kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) muistolle. Harrihan oli tunnettu Cagliostro-fani. Ja Alessandro Cagliostro (1743–1795) oli legendaarinen 1700-luvun seikkailija, okkultisti ja tarinankertoja, joka pystyi karkaamaan Moskovasta useammasta portista samanaikaisesti.

Lillqvist jatkaa oivasti ikivanhoja tarinankertomisperinteitä. Spektaakkelin partaalle hän joutui, kun miltei koko Suomi alkoi keskustella Uralin perhosesta (2008) ja Mannerheimin mahdollisesta homoudesta. Silloin kun taiteesta keskustellaan, ei yleensä keskustella taiteesta. Näinhän on viime aikoina ollut esimerkiksi Guggenheim-hankkeen kanssa. Siksi olinkin jotensakin huojentunut siitä, että sain paneutua Lillqvistin luomaansa tarinamaailmaan pienen rööperiläisen gallerian vitriinien välityksellä ilman mitään kohua, mihin minun olisi pitänyt ottaa jotain kantaa.

Ja sitten vielä lähistölle, Rööperin rajoille. Toisinaan kriitikko näkee sellaista, mitä ei oikeastaan lainkaan tajua mutta mikä voi kuitenkin olla kiinnostavaa ja hauskaa. Tällainen oli pienessä vaihtoehtoisessa kellarigalleriassa ollut Tatunkhamonin verhomallistonäyttely. Näyttelyn kuraattori, myös elektronisen musiikin duosta Imatran Voima tunnettu Perttu Häkkinen totesi tiedotteessa: ”Heijastuuhan verhoon koko inhimillisen ajatustoimintamme episteeminen todellisuus, sen takaiset tapahtumat kun ovat aistiemme havaitsemattomissa, kognitiivisten prosessiemme ulottumattomissa ja kielemme kääntämättömissä. Tuohon salattuun elämään voinemme vain viitata.”

Vähän huumoriksi taisi mennä, mutta aika huikeita verhoja nämä digitaaliset kuvakollaasit olivat. Tatunkhamon, eli valokuvataiteilija Tatu Hiltunen (s. 1977) on melkoinen tarinankertoja, jonka kuvissa liikutaan maisemista ja muinaisista maailmoista nykyajan katutaiteeseen. Ei niitä todennäköisesti juuri kukaan tule verhoina käyttämään enkä oikein ymmärrä sitäkään, miksi ne on pitänyt tehdä juuri verhoiksi. Mutta jotain viehättävää ja varmaan vähän ironistakin siinä on, että kuvataiteilija on päättänyt tehdä oikein malliston. Tällaisessa taiteen turhuus voi näyttää voimansa. Jos se olisi tuotteistettu ja suosittu – kuin Andy Warhol – se muuntuisi spektaakkeliksi, mutta tällaisena interventiona se saa aikaan ajatuksia moneen suuntaan. Minäkin palasin myöhemmin kotona autenttiseen elämään ryhtyessäni miettimään erilaisia omatekoisten kuvaverhojen mahdollisuuksia. Näinkin taide voi toimia.

Voi olla, että en parin vuoden kuluttua muista yhtäkään näistä näyttelyistä, mutta olen varma siitä, että ne pienet spektaakkelinvastaiset ajatukset, joita pitkin matkaa hellittelin, elävät tulevan taiteen katselussa tavalla tai toisella. Omien rutiineiden kyseenalaistaminenkin on aina varsin terveellistä ja tarpeellista.