Guggenheim, Venäjä-suhteet ja brändin arvo

Tuli oikein vieroitusoireita, kun olen niin monta yötä elänyt ilman Guggenheimia. Piti taas keksiä joku teema, jotta voisi ryhtyä surffailemaan. Niinpä ryhdyin pohdiskelemaan Guggenheimin suhteita Venäjään ja Suomen roolia tässä kuviossa. Puhuttiinhan Guggenheim Helsingin selvitystyössäkin venäläisestä potentiaalista tulevan museon suhteen.

Venäjä ei ole Guggenheimille mikään uusi asia. Kaksi sen epäonnistunutta museohankettakin on liittynyt Eremitaašin kanssa tehtyyn yhteistyöhön.

Ensimmäisenä Guggenheim Hermitage Las Vegas -museo, joka lopetti toimintansa vuonna 2008. Guggenheimin puhemiehenä omalta osaltaan tehokkaasti toiminut Helsingin Sanomien Vesa Sirén antoi taannoisessa artikkelissaan (19.1.) ymmärtää, että kyseessä olikin väliaikaiseksi tarkoitettu museo, mikä ei pidä paikkaansa. Vuokrasopimus oli toki tietyksi ajaksi – niin kuin Helsingissäkin tulisi olemaan –, mutta lopettamisen todelliset syyt taitavat kuitenkin olla jossain ihan muualla, muun muassa Guggenheimin johtajan Thomas Krensin eroamisessa ja huonosti tuulta siipiensä alle saaneessa museossa, joka ei generoinut rahavirtoja sen paremmin hotellikasino Venetianille kuin säätiöllekään. Lukekaa vaikka tästä linkistä Las Vegas Sunin arvio.

Toinen hanke oli Liettuassa, Vilnius Guggenheim Hermitage, joka peruutettiin rahoituksen puutteessa ja myös tiettyjen taloudellisten epäselvyyksien aiheuttaman kohun vuoksi vähän ennen Guggenheimin Helsinkiin siirtymistä. Tästäkin Sirén painoi lehteen ”totuutena” Guggenheimin Eleanor Goldharin kannan: ”’Teimme aina selväksi, että säätiö ei halua perustaa nimeään kantavaa museota Vilnaan’, Goldhar huokaa. ’He tilasivat meiltä selvitystutkimuksen kaupungin kulttuurielämän kehittämisestä ja sen toteutimme.’” Ja Sirén jatkaa: Vilnalaiset vetivät mutkat suoriksi ja kutsuivat hanketta ’Guggenheim-Eremitaasi-museoksi’, vaikka säätiö ei ollut Goldharin mukaan myymässä nimeään museon nimeksi tai sen osaksi.” Tämäkään ei ole ihan niin yksinkertainen totuus. Ei suinkaan ollut vilnalaisten keksintöä, että tulevaa museota nimitettäisiin Guggenheimiksi. Näin tehtiin pitkään kaikessa kansainvälisessä taide- ja päivälehdistössä, muun muassa The New York Timesissa moneen kertaan. Itse asiassa ko. lehdestä löytyy vielä tarkennus huhtikuulta 2008: ”The Guggenheim said that it was by no means certain that the museum would be a Guggenheim.” Tämä on aivan eri asia kuin Goldharin ”teimme aina selväksi, että säätiö ei halua perustaa nimeään kantavaa museota Vilnaan”. Jos tarkastelee hieman päivämääriä, niin ei ole vaikea päätellä, että Guggenheimille tuli keväällä 2008 tarve paikkailla helmikuussa erostaan ilmoittaneen Krensin tekemisiä ja lupauksia. Ja Krensiinhän Goldharkin Sirénin haastattelussa vetosi. Ennen oli kaikki päin persettä mutta nyt on kaikki ikään kuin toisin. Uskokoon ken tahtoo.

Itse asiassa minua ottaa vähän pannuun, että en tammikuussa oikaissut Sirénin totuuksina esittämää kelvottoman tutkivan journalismin tuloksia. Hänen mukaansa blogissani esittämässäni kaatuneiden Guggenheimien listassa oli ”valtavasti virheitä” (nettiversiossa on siistimpi ilmaisu "paljon virheitä"), mutta todellisuudessa hän ei esittänyt jutussaan yhtäkään varsinaista virhettä. Hän oli vain soittanut Guggenheimiin ja kysynyt kohteena olevan instituution omia tulkintoja näistä toisinaan melko tulkinnanvaraisista tai suoranaista selittelyä tarvitsevista asioista. Tämä ei oikein vielä riitä tutkivaksi – saati edes muutenkaan oikein minkäänlaiseksi – journalismiksi. Ja mistä tulkinnanvaraisuudet sitten johtuvat? Lähinnä siitä, että Guggenheimilla itsellään ei ole ollut taipumusta selitellä tiedotuksessaan pieleen menneitä hankkeita – ei Las Vegasia, ei Vilnaa, ei Berliiniä. Asiat vain häviävät julkisuudesta. Ja yritetään sitten unohtaa.

Mutta ehkä tämä menneiden kaivaminen ei ole niin kiinnostavaa. Kyse oli siis Guggenheimin Venäjä-suhteista. Kerrottakoon, että Guggenheimin ja Eremitaašin suhteet kuuluvat nykyään myös tähän kaatuneiden hankkeiden listaan. Tätäkään ei ole juurikaan kerrottu missään, mutta pienellä vaivalla tieto löytyy. Säätiöt joutuvat nimittäin Yhdysvalloissa antamaan aika avoimesti itsestään julkisia tietoja, muun muassa verotietolomakkeitaan (IRS) – toisin muuten kuin Suomessa. Jenkkisäätiöt löytyvät helposti ilmaisesta GuideStar-verkkopalvelusta. Sen kuin kirjaudut sisään ja ryhdyt selailemaan haluamiasi tietoja. Sieltä muun muassa selviää että Guggenheim ja Eremitaaši perustivat vuonna 2003 yhteisen säätiön nimeltään Hermitage-Guggenheim Foundation Inc. Tässä säätiön ns. mission statement: ”The Foundation was established by The Solomon R. Guggenheim Foundation and the State Hermitage Museum, St Petersburg, Russia to promote art, architecture, design and education, in New York, St Petersburg, and elsewhere around the world, by engaging in joint projects with those two institutions The Solomon R. Guggenheim Foundation is an education corporation that was founded by Solomon R Guggenheim and chartered by the New York State Board of Regents in 1937 to promote art and art education.”

Viimeisimmästä verotietolomakkeessa vuodelta 2010 voimme lukea:

”In 2010, the Board of the Foundation determined that the Foundation would no longer seek to fund joint projects with the Solomon R. Guggenheim Foundation and the State Hermitage Museum because those supported organizatins do not presently intend to pursue joint projects within the scope of the Foundation’s mission.

The Board of the Foundation has begun the process of dissolving the Foundation and distributing its remaining assets in accordance with New York law. The Foundation’s plan of dissolution as unanimously approved by the Board was approved by the members by unanimous written consent in 2011.”

Mainittakoon, että sitä jaettavaksi jäävää rahaa oli ilmoituksen mukaan 512.000 dollaria.

Että siihen kaatui sekin projekti. Mitään pitkäikäisiä tuloksia ei yhteistyöstä jäänyt – muuten kuin arkistoihin.

Guggenheimin Suomeen tulon halukkuutta voi toki arvailla voimakkaaksi juuri Venäjän läheisyyden takia. Guggenheim saattaa elää siinä harhaluulossa, että Suomessa olisi Venäjän suhteen jotain erityisosaamista ja että voisimme toimia jonkinlaisena porttina.

Guggenheimin aiemmat Venäjä-suhteet ovat kaikkineen vähän omituisia. Säätiön hallituksessa on jo vuodesta 2001 istunut ison venäläisen rahan edustaja, oligarkki Vladimir Potanin (s. 1961), Norilski Nikelin pääosakas, joka muuten valittiin myös Eremitaašin johtokuntaan vuonna 2003. Forbesin maailman rikkaimpien miljardöörien listalla Potanin oli viime vuoden maaliskuussa sijalla 34 (nykyinen arvo 17,8 miljardia).

Vladimir Potanin. Varokaa miehiä, joilla on mustat lasit.

Tällä yhdellä keskeisimmistä venäläisen 1990-luvun rosvokapitalismin ruumiillistumista – itse asiassa Potanin edustaa venäläistä rosvokapitalismia vastenmielisimmillään – on jopa Suomi-suhteita: hän omistaa firmansa kautta nykyään myös Harjavallan nikkelitehtaan ja palan Talvivaaran kaivosta, josta Norilski Nikel on luvannut ostaa kymmenvuotisella sopimuksella kaiken nikkelin ja koboltin. Kuka guggenheimilainen olisi siis parempi edustaja tulevaan Guggenheim Helsinki -säätiöön kuin Potanin? Tässä kohden kannattaa myös huomauttaa, että Guggenheim Helsinki säätiöön ollaan epäilemättä valitsemassa aivan erilaisia ihmisiä kuin Helsingin taidemuseon johtokuntaan. On tietenkin vähän ongelmallista, että kunnallisen museon johtokunnan koostumus on poliittinen, mutta suurimmalla osalla jäsenistä lienee aito kiinnostus kulttuuriin ja kuvataiteeseen – joillakin on jopa asiantuntemusta. Guggenheim Helsinki -säätiön tultaisiin valitsemaan aivan toisenlaisia ihmisiä. Kyse on vähän eri taidemaailmasta kuin siitä, missä taide oikeasti syntyy. Tällaistako me haluamme?

Guggenheimin säätiön toinen hallituksen venäläinen jäsen oli vieläkin ongelmallisempi persoona: venäläissyntyinen kiinteistövälittäjä (ja entinen lastenhoitaja, nanny) Janna Bullock joutui nimittäin eroamaan hallituksesta aika nopean visiitin jälkeen. Kun hänet vuonna 2007 valittiin Guggenheimiin, tämä seurapiirijulkkis oli The New York Observerin mukaan ”rising real estate titan”, ja kun hän sai sieltä kenkää keväällä 2010 – tai kun hän virallisesti lähti ikään kuin hoitamaan (”leave of absence”) sotkuisia asioitaan –, kävi ilmi, että hän olikin venäläisen mafiapomomiehensä Aleksei Kuznetsovin – joka parhaillaan pakoilee jossain päin Eurooppaa venäläistä etsintäkuulutustaan – kanssa harrastanut muun muassa mafian rahanpesua Yhdysvalloissa venäläisen nykytaiteen kauppojen avulla.

Victoria ja Dennis Hopper – toissavuonna kuollut nuoruuteni idoli – ja oikealla Janna Bullock. Bullock tuli muuten kuuluisaksi siitä, miten hän matkasi moottoripyörillä Hopperin ja Krensin kanssa Pietarista Moskovaan. Ihkua (tällaista sanaa en ole muuten koskaan aiemmin käyttänyt) taide-elämää! Tätäkö meillekin?

Tästä linkistä voitte lukea porvarillisen siistin version Bullockin erosta The New York Timesista. Tästä linkistä taas vähän rajumpaa tarinaa Russian Mafia-sivustolta (en tunne ymmärrettävästi anonyymin Russian Mafia -sivuston taustoja, mutta ainakin heidän linkityksestä ovat asiallisia).

Aleksei Kuznetsov. Tätä miestä etsitään.

Guggenheim Helsingin myötä on keskusteltu aika paljon Guggenheimin brändistä ja sen arvosta. Minä olen väittänyt määrätietoisesti, että G:n brändi on laskenut koko 2000-luvun ajan. Janne Gallen-Kallela-Sirén väitti vähän aikaa sitten SKP:n keskustelutilaisuudessa, että koko brändin laskusuunta on vain minun keksintöäni. Totesin silloin ja jo aiemminkin, että esimerkiksi pilkkanimi McGuggenheim on paljon vanhempaa keksintöä. Vanhin löytämäni esiintymä on The Guardianista vuodelta 2001. Pelkästään The New York Timesissa on ilmestynyt useita G-kriittisiä juttuja – menkää kotisivuille ja käyttäkää arkistoa. Tästä linkistä esimerkki Guggenheimin talousvaikeuksista vuodelta 2010.

Brändi liittyy moniin asioihin, epäilemättä myös niihin mielikuviin, joita yhteisö hallitustensa jäsenien valinnalla tuottaa ja miten sen jäsenet sitten maailmassa toimivat. Tässäkin suhteessa G on ollut varsin epäonnistunut koko 2000-luvun ajan. Yksi esimerkeistä on sijoituspankkiiri David Ganek, jonka pankkiiriliikkeen Level Globalin konttorin FBI syksyllä 2010 ratsasi sisäpiirikauppaepäilyjen takia. Lukekaa tästä linkistä The New York Timesista, minkälainen mies tämä taiteenkeräilijä on. Syytteitä ei lopulta tullut, mutta firma kaatui ainakin imagosyistä. Miettikää siis taas brändejä 

David Ganek.

Mutta nyt täytyy mennä nukkumaan, tarkastamatta enää yhdenkään G-säätiön hallituksen jäsenen taustoja. Minä nimittäin haluaisin vastenmielisten leikkikavereiden sijaan pikemminkin puhua Guggenheim Helsingistä hautaansaattamisesta mahdollisimman järkevällä tavalla ja ennen kaikkea Helsingin taidemuseon tulevaisuudesta.

Keskustelu siitä, minkälaiseen ideologiseen taisteluun suomalainen taide-elämä on nyt ajautumassa ja kenen toimesta, on ihan oma lukunsa, johon täytynee puuttua kuitenkin lähiaikoina.

PS. Ai niin, unohdin kokonaan kertoa Bullockin kaverista Nicolas V. Iljinestä, joka on ilmeisesti yksi avainhekilö Guggenheimin ja Venäjän suhteissa – Artforumin mukaan vuonna 2007 oli "the Guggenheim Foundation’s director of corporate development in Europe and the Middle East" ja joka "asserted his status as the most powerful man in Russian art". Iljine lähti Guggenheimin palkkalistoilta vuonna 2008. Hänen sanotaan Russian Mafia -sivuston mukaan (translitteroituna Nick Ilyin – jos muuten aiotte surffailla tämän miehen vaiheita, joudutte keksimään monia eri translitterointivaihtoehtoja) ottaneen 500.000 dollarin lahjuksen Bullockilta säätiön hallituksen paikan varmistamisesta. Lahjussyytteisiin en toki uskalla vailla tarkempia tietoja ottaa mitään kantaa – kunhan vain huomasin tuollaistakin puhetta. Suhtautukaa siis varauksella. Bullockin taidebisneksiin Iljine on kuitenkin osallistunut – muun muassa Miamissa, mistä tässä linkki vuoden 2009 artinfo.comista. Iljinen vaiheista Guggenheimissa on vähän vaikea ottaa selvää, vaikka hän työskenteli siellä vuosina 1996–2008. Guggenheimin verkkosivuilla haku tuottaa vain yhden osuman: kuva Guggenheim Berlinin vuoden 2005 vuosikertomuksessa Iljinestä antamassa kukkia Guggenheim Berlinin 1.000.000. kävijälle.

Nicolas V. Iljine.