Julkaistua 265: Rakenteet ja todellisuus

Eilisaamuna kirjoitin Radio YLE1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin samantien Pasilassa lukemassa ja joka tuli sitten iltapäivällä ulos. Kävin näyttelyssä ja ryhdyin pohtimaan ihan muuta kuin taidetta:

Rakenteet ja todellisuus

Kävin juuri Ateneumin taidemuseossa tutustumassa siihen, miten ruotsalaista kansankotia alettiin rakentaa. Tarjolla oli laaja Carl Larssonin (1853–1919) näyttely. Rakastettu taidemaalari tuli tunnetuksi idyllisillä perhekuvauksillaan, joissa taiteilijapariskunta ja heidän lukuisat lapsensa viettivät ihanaa arkeaan toissavuosisadan vaihteen Taalainmaalla.

Lähestyin näyttelyä ensisijaisesti ammatillisesti, taidekriitikkona. Katsoja ei kuitenkaan voi piiloutua yhden roolin taakse. Katsoin siis sitä muutenkin, ihan tavallisena nykyihmisenä – myös eronneena isänä niin kuin varmaan moni muukin. En voi myöskään kiistää sitä, etteikö Larsson aiheuta minussa samanlaista ärtymystä kuin Martta Wendelin (1893–1986). Olen minä sen verran historiaa lukenut, että uskoni ikuisen sunnuntain totuusarvoon on aika vaatimaton.

Larsson itse kärsi väliin masennuksista, mutta teoksista se ei välity. Hänen sanotaankin kuvanneen elämää sellaisena kuin sen tulisi olla. Vaikka tietäisin tämänkin tosiseikan, juolahti mieleeni koko ajan kärttyisä ajatus: ”Tämä ei ole totta!” Kummallinen ristiriita. Kyllä minä tiedän, ettei taiteen tarvitse olla totta. On kai jopa niin, että taide on taidetta juuri siksi, että se ei ole totta. 

Carl Larsson: Joulupäivän aamuna, 1984.

Mikä Larssonien aurinkoisessa elämässä sitten ärsyttää? Olenkohan minä kateellinen? Juuri tuollaista elämää voisin itsekin haluta, mutta ympäröivä yhteiskunta tuntuu vain vähentävän sen mahdollisuuksia. Ei ole aikaa, ei ole rahaa. Eikä nyky-yhteiskunta taitaisi muutenkaan sallia moista menoa. Hyvä elämä kun ei ole tarpeeksi tuottavaa. Eikä sitä voi hallita tehokkaasti.

Larssonin luoma maailma liittyy voimakkaasti ruotsalaisen ns. kansankodin syntyyn. Kyse on pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jota meilläkin on ajettu alas jo pidemmän aikaa. Alun perin konservatiivien kehittämä käsite liittyi pikemminkin yhteiskuntarauhan takaamiseen kuin köyhän väen olojen itsetarkoitukselliseen parantamiseen. Sosialidemokraatit ottivat sen käyttöön vasta myöhemmin. Poliittisella symbolien ja metaforien käytöllä ja niiden kääntämisellä päälaelleen on siis paljon pidempi historia kuin ilmiöllä, jossa Kokoomuksestakin tuli taannoin työväenpuolue.

Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa ajatellen Larssonien kaltainen perhe ei kuitenkaan ole toivottava. Lapsia oli liikaa, eikä taitelijaperheen elämä ole tarpeeksi ennustettavaa. Hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee suunnitelmallisuutta. Sosiaalipolitiikka tarvitsee taustakseen sosiaalitieteiden tuottamia tutkimustuloksia. Muistan ikuisesti sen, miten nuorena sosiologian opiskelijana aloin kuulla 1980-luvulla noussutta kritiikkiä siitä, miten suomalainen sosiaalipolitiikka meni aikoinaan pieleen juuri tämän tieteellisen kytköksen takia. Tilastotieteen menetelmät kehitettiin huippuunsa – jopa niin pitkälle, että minäkään en koskaan päässyt läpi empiirisen sosiaalitieteen menetelmäkurssin jatkokurssista, koska en oppinut monimutkaisia tilastotieteellisiä kaavoja. Ihmiset muuttuivat numeroiksi, joita oli helppo syöttää tietokoneisiin.

Reikäkorttikoneet olivat juuri väistymässä silloin, kun aloitin sosiologian opiskelut.

Jos ei Larssonien maailmassa juuri mikään vastannut todellisuutta, niin samoin tämä uusi kansankodin vaihe tuotti omansalaista epätodellisuutta. Kuinka suunnitella koti perheelle, jossa on 2,7 lasta? Kuinka laskea aterian kalorit 1,3 ihmiselle? Ihmisiä alettiin laittaa lokeroihin, joihin he eivät sopineet tai joita he eivät jäännöksettä täyttäneet. Yksittäistapaukset – joita me kaikki olemme – eivät useinkaan täytä yleisiä normeja. Yksittäistapauksista tuli muutenkin monin tavoin hankala asia. Kuinka usein kuulemmekaan viranomaisen sanovan, että hän ”ei voi ottaa kantaa yksittäistapauksiin”.

Rakenteemme muuntuvat enenevässä määrin sellaisiksi, etteivät ne vastaa todellisuutta. Tätä mietin esimerkiksi silloin, kun toisinaan apurahoitettuna vapaana taidekirjoittajana joudun maksamaan eläkemaksuni Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen kautta. Siellä minä muun muassa maanviljelijöiden, metsänomistajien, kalastajien ja poronhoitajien kanssa yritän ajaa etujani. Kun ei minua ja kollegoitani muuallekaan osattu tunkea, niin päädyttiin tällaiseen outoon ratkaisuun, jossa tieteen ja taiteen apurahansaajat rinnastettiin maanviljelijöihin.

Toisaalta näin pääsimme takaisin alkupisteeseen. Tuleehan sana ’kulttuuri’ alun perin latinan ’viljelemistä’ tarkoittavasta verbistä ’colere’. Ihmiskunnan nykyään niin usein lineaariseksi tulkittu aika saattaa siis sittenkin olla syklistä – yhtenä syklinään yhdistymisen ja eroamisen sykli, jonka tuskia saamme Euroopan Unionissa ja kuntauudistuksessa juuri nyt kokea. Yhteistä on kuitenkin se, että ylhäältä määrätyt rakenteet eivät koskaan tunnu soveltuvan kovin hyvin yksittäistapauksiin – oli sitten kyse yksilön tai Vantaan tai Kreikan tulevaisuudesta.