Julkaistua 815 & 816 & Näyttelykuvia 1061 & 1062: Maulla ja rakkaudella & Ei pelkkä Tuutikki

Ja näin saan täyteen rästit Kirkon ja kaupungin osalta. Tässä ainoat tänä vuonna sinne toistaiseksi kirjoittamani kritiikit. Tuulikki Pietilä loppuu tänään, Sepon kokoelma vähän myöhemmin. Eli sinne vain heti äänestyksen jälkeen! 

Julkaistuissa jutuissa taisi otsikko vaihtua, mutta en nyt jaksa kaivaa esiin lehden käyttämiä.

Maulla ja rakkaudella

Miltei jokaisen taidemuseomme selkäranka muodostuu yhdestä tai useammasta yksityiskokoelmasta. Vaikka taiteenkeräily motiiveineen muuttuu, tuntuu perusrakenne onneksi säilyvän: keräilijät haluavat lahjoittaa kokoelmansa yhteisen hyvän käyttövoimaksi.

Tuorein suurtapahtuma tällä saralla on se, kun kajaanilainen ranskan ja englannin lehtori Tuomo Seppo (s. 1937) lahjoitti liki 2000 teoksen kokoelmansa Ateneumin taidemuseolle. Nyt siitä on esillä ensimmäinen kattaus. 

Pentti Kaskipuro (1930–2010): Omenapuu, 1963. 

Seppo on poikkeuksellinen keräilijä: hän ei tule mahtisuvusta tai ole varakas liikemies. Hän on kerännyt kokoelmansa palkallaan ja joutunut miettimään, että menisikö kahvilan sijasta kotiin keittämään sumpit. 

Kokoelma on häkellyttävän intiimi ja kaunis. Selitys on osin varmaan se, että Seppo on muodostanut keskeisten taiteilijoidensa – Ina Colliander, Reino Hietanen, Pentti Kaskipuro, Tapani Raittila ja Nina Terno – kanssa pitkät henkilökohtaiset suhteet ja hankkinut kokoelmaansa sitä kautta outoja helmiä, muun muassa graafikkona tunnetun Kaskipuron harvinaisia maalauksia. 

Hienostuneen maun ja syvän rakkauden yhdistelmä henkii tässä kokoelmassa aivan ainutlaatuisella tavalla. 

Ei pelkkä Tuutikki

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä (1917–2009) teki komean uran, ja hänen tuotantonsa käsittää yli 1400 teosta. Hän testamenttasi kokoelmansa Ateneumille, ja kiitos grafiikan monistettavuuden lahjoitus käsittää miltei koko Pietilän tuotannon. 

Kokoelman nyt tultua esille on sen uutisointi ollut hieman ärsyttävää. Pietilästä on puhuttu siten, että hän olisi tunnettu lähinnä Tove Janssonin (1914–2001) elämänkumppanina ja Tuutikin esikuvana. Näin ei ole. 

Tour de France, 1951.

Pietilä on yksi keskeisimmistä taidegraafikoistamme, ja hänen arvostuksensa on aina ollut korkealla. Selitys on osin se, että Pietilä ei ole ollut suuren yleisön rakastama taiteilija vaan pikemminkin ns. taiteilijoiden taiteilija. Tämä taas selittyy varmaankin sillä, että Pietilä ei luonut mitään tunnistettavaa tavaramerkkimäistä tyyliä, jota olisi vuodesta toiseen odotettu. 

Pietilä oli utelias kokeilija, joka kävi läpi useita tyylisuuntia ja grafiikan erilaisia mahdollisuuksia. Hän uudistui ja muuttui koko ajan – joidenkin maulle ehkä liikaakin. 

Olen nähnyt paljon Pietilän töitä, mutta en koskaan tällä tavalla yhdessä. Kokemus on tavattoman voimakas. Hänen mestaruutensa näyttäytyy näin arvoisellaan tavalla.