Julkaistua 828 & Luettua 142: Ilman reaaliobjektia

Tietokoneen siivous ja blogin päivitys jatkuvat pitkäperjantain kunniaksi. Tämä kirja-arvio julkaistiin Taiteessa joskus viimeisen viiden kuukauden aikana. En muista numeroa enkä löydä lehteä nyt röykkiöistäni. Mutta kirja on kiinnostava.

Ilman reaaliobjektia

 

Moscow Conceptualism. Erosion and After. Toim. Kimmo Sarje. Taideyliopiston Kuvataideakatemia 2016.

Moskovan konseptualismi on 1970-luvun neuvostopoptaiteen (Sots-Art) jatko. Meillä Suomessa se on suurelle yleisölle tunnettua lähinnä taiteilijakaksikko Vitaly Komarin (s. 1944) ja Alexander Melamidin (s. 1945) töistä. Joillekin on tuttu myös Ilya Kabakov (s. 1933). 

Moskovan konseptualismi on ikään kuin venäläinen vastine länsimaiselle käsitetaiteelle, jota ainakin pintapuolisesti voisi tarkastella ironian ja absurdiuden tajun ryydittämänä versiona meidän viileämmästä lähestymistavastamme. Venäläisen käsitetaiteen yhteiskunnallisuuden aste on monin verroin rajumpi. Eroa kuvaa osuvasti postmodernin teoreetikon Mikhail Epsteinin hauska tiivistys: ”Lännessä käsitetaide ’korvaa asian toisella’ – todellisen objektin sen verbaalilla kuvauksella. Mutta Venäjällä objektia, joka pitäisi korvata, ei ole olemassa.” 

Kuvataideakatemiassa järjestettiin maaliskuussa 2013 aiheesta symposiumi, jonka esitelmät on nyt julkaistu kirjana. Mukana oli kolme venäläisen käsitetaiteen ”toisen polven” taiteilijaa: Yuri Albert, Victor Skersis ja Vadim Zakharov. Suomalaisista puheenvuoroista vastasivat taiteilija-tutkija Kimmo Sarje sekä venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Tomi Huttunen.

Venäläisen nykytaiteen ymmärtäminen ilman sen omapohjaista taustaa on aika vaikeaa. Siksi tämä pieni kirja on aika tärkeä puheenvuoro. Se on toki taidehistoriallisestikin tärkeä, ja kyllä siinä onkin vähän sellainen setämäinen muistelemisen sävy, mutta oleellisempaa varmaankin on sen yllättävä ajankohtaisuus. 

En malta olla nyt olematta poliittinen ja olla toteamatta, että ajankohtaisuus johtuu siitä tavallaan samankaltaisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta, josta venäläinen konseptualismi ponnisti. Valheellinen, absurdiutta ja käsittämätöntä uuskieltä tuottava yhteiskunta on juuri nyt meillä käsissämme – ehdotankin uutta ismiä: postfaktuaalinen konseptualismi. Näillä venäläiskollegoilla on tarjota edelleenkin täysin tuoreita ajatuksia siitä, miten taide ympäröivään yhteiskuntaansa asettuu ja miten se myös esimerkiksi purkaa diskursseja. Keinovalikoimakin on osittain hyväksi havaittu: muun muassa appropriaatio, jonka voima on viime aikoina taas tullut todistettua niin hyvässä kuin pahassakin. 

Kirja on myös tärkeä dokumentti osoittaessaan sen, miten suomalainen taidemaailma on ollut pitkään monipuolisesti kansainvälisesti verkostoitunutta – toisin kuin esimerkiksi nykyisessä Guggenheim-keskustelussa usein annetaan ymmärtää. Vasta venäläistaiteilijoiden teksteistä nyt ymmärsin, miten tärkeä heille oli Pekka Halosen käsitteellisen neuvostotaidekokoelman esittely Amos Andersonin taidemuseossa vuonna 1990 näyttelyssä Eroosio. Puuhamiehenä toimi tuolloinkin Sarje. Toinen keskeinen hahmo oli FT Hannu Eerikäinen, joka tässä kirjassa käsittelee artikkelissaan kiinnostavasti Alexander Slyusarevin valokuvataidetta. Luulenpa, että tällä kaikella on ollut merkityksensä Eerikäisen tutkijanuraan ja massiiviseen 1800-sivuiseen väitöskirjaan, jonka hän itse tiivisti ajatukseen: ”Todellisuutta on vaikea nähdä, helpompaa on sen kuvitteleminen.”

Voimme vain kuvitella, minkälaisen tausta oli venäläisellä käsitetaiteella suhteessa sosialistiseen realismiin, joka realismin sijaan oli jo valmiiksi ideologisesti väritettyä kuvittelua.