Julkaistua 832 & Näyttelykuvia 1066: Taidetta ilman teosta

Tässä viimeisin Kansan Uutisten kolumnini viime viikolta. Rästit alkavat olla jo kohta hoidettu.

Taidetta ilman teosta

Iso osa ystävistäni on taiteilijoita. Aina silloin tällöin huomaan heidän tuskastuvan jatkuvaan teosten tuottamiseen. Osa heistä kommentoi asiaa ekologiaa ja vähän sarkastistakin huumoria yhdistellen: ”Pitääkö minun tuottaa joka vuosi tähän maailmaan lisää teoksia, joita kukaan ei osta ja joita joudun varastoimaan.” 

Joskus vuosituhannen alussa heräsin tähän ongelmaan. Tein satunnaisia haastatteluita taiteilijoiden vuosittaisesta ahkeruudesta ja ynnäilin lukuja. Päädyin silloin perusteltuun ja vakavissaan esitettyyn arvioon, että seuraavan kymmenen vuoden aikana Suomessa valmistetaan noin miljoona taideteosta. Sen jälkeen taiteilijoiden määrä on lisääntynyt, joten nykyinen arvio olisi vielä suurempi. 

Taiteilijoiden ansaintalogiikka on sellainen, että teoksia tulee tuottaa jatkuvasti – vaikka suurin osa jäisikin myymättä. Vaikka taide ei juhlapuheissa voisikaan vanheta koskaan, käytännön elämässä näin tapahtuu. Yleisö janoaa aina uutta ja haluaa taiteilijan ”uudistuvan”. Vähänkään vanhempia teoksia ei ole juurikaan tapana panna näytteille – paitsi kulunutta uraa tutkailevissa retrospektiivisissä näyttelyissä. Vanhoista teoksista tulee joko dokumentteja kulloisenkin ajan luovuudesta tai sitten kyynisimmässä katsannossa silkkaa ongelmajätettä. Tunnen paljon taidemaalareita, jotka ovat tuhonneet teoksiaan tai maalanneet vanhan kankaan päälle uuden teoksen. Tunnen myös kuvanveistäjiä, jotka ovat käyttäneet vanhan teoksen materiaaleja tai osia uusiin teoksiin. 

Jotkut taiteilijat tekevät teoksia, joista on vaikea eritellä sitä, mikä se varsinainen teos on. Joskus 1990-luvulla Suomeenkin rantautui ns. yhteisötaide, minkä myötä teos saattoikin jonkin objektin tai näytteille pantavien esineiden sijaan olla itse tekemisen prosessi. Yhteisötaidetta alettiin tehdä erilaisissa ”luonnollisissa” yhteisöissä – jäsenten kanssa, jäsenten ehdoilla, yhteisön jäsenille. Taiteilijoista saattoi tulla ikään kuin tuottajia. Tämä ei ole sinänsä mikään uusi ilmiö taiteissa: esimerkiksi reggae-musiikissa tuottaja on jo vähintäänkin 1960-luvulta ollut yksi keskeisistä luovista henkilöistä musiikin tuotantoprosessissa. Tuottajat tulivat tunnetuksi tunnusomaisista soundeistaan, toisinaan jopa varsinaisia artisteja maineikkaampina. Elokuvan historiassakin on nähtävissä tällaisia piirteitä. Krediiteissä kuuluisan tuottajan nimi saattaa olla isommalla kuin ohjaajan nimi.

***

Kiertelen usein keskustan ulkopuolisia näyttelytiloja, jotta pysyisin kattavammin ajan tasalla kaikesta siitä, mitä taiteessa sen ilmeisimmän pintajulkisuuden takana tapahtuu. Yksi ja itse asiassa varsin hieno näyttelypaikka tehokkaine betoniseinineen on Vuosaaressa sijaitsevan Helsingin kulttuurikeskuksen ylläpitämän Vuotalon galleria.

Otto Karvosen (s. 1975) ohjauksella tehty banderolli.

Tuore käyntini siellä oli hämmentävä. Seinillä ei ollut kuin kaksi seinien kokoon nähden pientä banderollia, joissa oli erilaisia mietteitä ja iskulauseita. Viivyin tilassa varmaan kolme minuuttia, missä ajassa pystyin lukemaan kaiken tekstin, eivätkä mielestäni kökösti toteutetut banderollitkaan tarjonneet mitään esteettistä nautintoa. Siis huono näyttely? 

Ei tosiaankaan! Kuvataiteilija Otto Karvosen johdolla toimiva projekti Sea Change (Vuotalon galleria 7.3.–26.8.) on kolmiosainen prosessiteos, jossa tutkaillaan pitkässä – noin 20 vuotta kestävässä – remontissa olevan Vuosaaren tuomia mahdollisia muutoksia ihmisten elämään, heidän odotuksiaan, ennustuksia, toiveitaan ja unelmiaan. 

Maaliskuussa (’Pysyvä muutos’) Tehtaanpuiston 9-luokkalaisille ja yleisölle on pidetty banderollityöpajoja. Mukana oli sanankäytön ammattilaisia. Huhtikuussa (’Muutosleipomo’) galleriaan avautuu ihan oikea leipomo, jossa kehitellään ehdotuksia Vuosaaren omaksi kaupunginosaleiväksi. Mukana on tietenkin osaavia leipureita, ensimmäisenä somalitaustainen Nimco Noor. Toukokuussa (’Hevosen mittakaava’) päävieraat ovatkin hevosia. Ihmisistä ja hevosista koostuva yksikkö testaa ympäristön soveltuvuutta laiduntamiseen ja yhdessä liikkumiseen. Hevosten erityisosaaminen laiduntajina luo hyvän pohjan arvioida kaavasuunnitelmien ekologista toimivuutta. Yksikössä toimii Karvosen lisäksi taiteilija Eero Yli-Vakkuri ja ohjaaja Susanna Airaksinen. 

Näyttelyyn liittyvät tapahtumat ja työpajat keskittyvät siis maalis–toukokuun ajalle, jonka jälkeen galleriassa on elokuulle saakka nähtävillä niissä syntyneitä teoksia ja dokumentaatioita. Niiden ns. esteettisestä onnistumisesta ei juurikaan ole takeita. Sitä tapahtuu, mitä tapahtuu. 

Ammattimaisen taidekriitikon suhde tällaiseen taiteeseen on vaikea – kerrankin voisi käyttää oikeasti sanaa ’haastava’. Ei ole mitään objektimaista teosta, jonka onnistumisen arvioimista voisi yrittää. On vain prosessi, jonka lopullinen kestokin saattaa olla mitä tahansa. Teos on epäilemättä onnistunut, jos se onnistuu muuttamaan ihmisten elämää. Mutta miten arvioida sitä? Pitääkö odottaa vuosi– vaiko pidempäänkin? 

Karvonen itse totesi, että ”päätin kokeilla ihan rennosti sellaista strategiaa, että alussa ei ole ’mitään’ ja näyttely lähtee siitä rakentumaan, ennalta kovinkaan tarkasti määrittelemättömiin suuntiin”. Eikä muita vaihtoehtoja oikeasti olekaan. Jos taiteilijalla olisi ennakoitu suunnitelma siitä, miltä prosessin pitää näyttää ja mihin mennä, ei mitään oikeaa prosessia olisikaan. 

Minua lohduttaa kriitikkona kuitenkin se, että osaan kuvitella. Prosessissa on mukana asukkaita, ja voin kuvitella, että he ryhtyvät miettimään oman kaupunginosansa tulevaisuutta ja mahdollisuuksia ja omaa rooliaan siinä. Silloin prosessi on väistämättä onnistunut – näytti se miltä hyvänsä.

Projektissa pohditaan sitä, miltä Vuosaari tulevaisuudessa näyttää. Oikein pisti vihaksi, kun tulin Vuotalon parkkipaikalta ylös. Tältä sen ei ainakaan tulevaisuudessa soisi näyttävän.