Julkaistua 833: Miksi taiteista pitäisi puhua?

Hiphurraa! Blogi on tämän jutun myötä ajantasainen. Tämä Kultakuumeen kolumnini tuli ulos viime keskiviikkona.

Ajauduin omien mietteitteni myötä pohtimaan lisää asioita. Tajusin jotenkin syvästi, että vaikka identiteettini olisi taidekriitkon, olisi hieman älyllisesti epärehellistä nimittää itseään taidekriitikoksi, koska kritiikki ei muodosta sen paremmin kirjoittamisestani kuin ansionmudostuksestanikaan enää kovin merkittävää osaa. Niinpä päätinkin tänään luopua käyttämästä sitä tittelinäni silloin, kun minua pyydetään johonkin pälättämään ja kysytään, että miten minua pitää tituleerata. Hetken mietin ja soitin ystävälleni Aleksis Salusjärvellekin kysyäkseni konsultaatioapua. Hän käyttää itsestään nykyään titteliä 'kulttuuritoimittaja'. Näin minäkin päätin nyt tästä päivästä alkaen tehdä. Se kuulostaa paremmalta kuin 'kulttuurijournalisti'. Vähän naurattikin, kun mietin Taiken käytäntöä puhua 'taidejournalismista'. "Taidejournalisti Otso Kantokorpi" kuulostaisi tosi koomiselta. 

Miksi taiteista pitäisi puhua?

Monen ammatin harjoittajat joutuvat silloin tällöin miettimään tekemisensä perusteita. Moni joutuu kyseenalaistamaan työnsä mielekkyyden tai vaikkapa hyödyn ihmiskunnalle. Useimmiten omaan leipätyöhönsä kuitenkin tottuu niin voimakkaasti, ettei filosofisempia kysymyksiä paljoakaan tarvitse miettiä. Esimerkiksi joukkoliikenteen tarve on itsestäänselvyys, eikä bussikuskilla ole syytä miettiä sitä, mihin bussikuskeja oikeastaan tarvitaan. Voimme kuitenkin kuvitella tilanteen, jossa robottiautot tekevät bussikuskit tarpeettomiksi. Automaattinen ohjaus on nimittäin todettu jo 1960-luvun testeissä ihmiskuskia tarkemmaksi.

Osaan kuvitella sen tunteen, joka viimeisten palkallisten kuskien parissa tulee vallitsemaan – kaikkine tuskineen ja haikeuksineen. Osaan kuvitella sen, koska olen omin silmin nähnyt kuolevia ja sittemmin kokonaan hävinneitä ammatteja. Olen niin vanha, että olen esimerkiksi nähnyt kirjapainossa latojan työssään. Nuoremmille kuulijoille voin kertoa, että ennen digitaalista aikaamme latojan tehtävä kirjapainossa oli kopioida painettava teksti metallikirjaimiksi, joiden avulla teksti voitiin painaa. Ladonta tehtiin joko käsin tai latomakoneella. 

Tätä ei enää ole.

Ennen kaikkea osaan kuvitella kuolevan ammatin tuottaman tuskan ja haikeuden siksi, että edustan itse sellaista. Olen ammatiltani taidekriitikko. Niin ainakin sanon, vaikka en freelance-kirjoittajana tienaakaan vuotuisesta ansiostani varsinaisten kritiikkien kirjoittamisella kuin ehkä 20 prosenttia – jos sitäkään. Ammattimaisia taidekriitikoita ei todellisuudessa enää ole. Tiedän olevani lajini viimeisiä. 

Kriitikon ammatti on ollut siinä mielessä poikkeuksellinen, että olen joutunut ammattini hiipumisen myötä miettimään työni perusteita ehkä normaalia enemmän. Peruskysymys on tietenkin se, että mihin kritiikkiä ylipäänsä tarvitaan. 

Olen pohdinnoissani useimmiten päätynyt siihen, että mielekkäimmäksi työni koen silloin, kun olen saanut aikaan keskustelua. Kriitikon työ on ollut usein sitä, että osaa kontekstualisoida teoksen mielekkäästi – toisinaan jopa sellaisesta näkökulmasta, joka ei taiteilijalle itselleenkään ole juolahtanut mieleen. Onnistuneella kontekstualisoinnilla kriitikko tekee tavallaan ehdotuksia siitä, miten teos voi olla puheenvuoro erilaisissa keskusteluissa. Toisinaan varsin vahva puheenvuoro. 

Nyt kun aika alkaa olla jo auttamattomasti ohi, olen saanut vahvistusta ajatuksilleni sosiaalisen median avulla. Vaikka taidekriitikko olisi kuoleva ammattikunta, eivät taidekritiikin perusteet ole häviämässä. Ei ainakaan keskustelu taiteesta. 

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun linkitin erään kritiikkini Facebookiin. Siitä lähti käyntiin aivan käsittämättömän pitkä keskusteluketju. Tutut ja vieraat ihmiset kertoivat näyttelykokemuksestaan, kommentoivat toisiaan ja vertailivat mielipiteitään – osa vähän kiistelikin. Jotkut alkoivat muistella lapsuutensa ja nuoruutensa taidekokemuksia. 

Näin on tapahtunut muutaman kerran. Sen lisäksi, että olen tuntenut onnistumisen riemua ja tyydytystä työni mielekkyydestä, olen ainakin oppinut sen, että ihmiset haluavat keskustella taiteesta. 

Miksi taiteesta sitten pitäisi keskustella? Näyttelyssä kokemus on usein varsin intiimi ja yksityinen, mutta silti näyttelyissä on hauska käydä toisen ihmisen kanssa ja sitten käydä vaikka kahvilla jakamassa tuntemuksia. Kirjan lukeminen on sekin varsin yksityistä puuhaa, joka tapahtuu usein sängyssä ennen nukahtamista. Silti ihmiset perustavat edelleenkin lukupiirejä, joissa keskustellaan yhteisestä lukukokemuksesta. Kyse on yhteisöllisestä jakamisesta ja inhimillisestä vuorovaikutuksesta. Käsittääkseni lukupiirit ovat viime vuosina kasvattaneet suosiotaan. Näin on käynyt myös runoudelle: mitä vähemmän suuret kustantajat julkaisevat runokirjoja, sitä enemmän runoja kuulee ääneen luettuna erilaisissa lavarunotapahtumissa, joita järjestetään ympäri Suomea. Olen itsekin osallistunut lavarunokilpailuun ja nähnyt sen, miten innokkaasti ravintolan nuori yleisö haluaa olla mukana sanojen maailmassa – jakamassa hyvinkin intiimejä runoksi muuntuneita kokemuksia. 

Uskaltauduin viime kuussa Tenhon poetry slamissa lavalle. Kuva: Sami Liuhto.

Taiteet tarjoavat epäilemättä hyvän tekosyyn yhdessä olemiselle. Mutta kyse on vielä paljon enemmästä. Taiteet käsittelevät usein maailman suurimpia kysymyksiä. Ne tekevät sitä salakavalasti myös käsitelleessään maailman pienimpiä ja varsin arkisia kysymyksiä. Ne tarjoavat turvallisen maaperän keskusteluille: omaa elämää voi käsitellä taiteilijan käyttämään kieleen piiloutuen. Ja seikkailijalle ne tarjoavat onneksi turvattomankin maaperän: ne voivat rohkaista keskustelemaan jopa kohtuullisen vieraan ihmisen kanssa sellaisistakin asioista, joita ei ihan noin vain ottaisi esille. 

Ammatillista haikeuttani vähentääkin se, että taiteista puhuminen ei koskaan tule vanhanaikaiseksi.