Julkaistua 822 & Näyttelykuvia 1063: Kaverini ovat köyhiä, kaikki

Siivoan tietokoneeni tursuavaa työpöytää ja hilloan tänne löytämiäni juttuja kuluneelta viideltä kuukaudelta. 

Marraskuussa olin kuratoimassa Kuka kuuntelee köyhää? -ryhmän järjestämää köyhyysaiheista taidenäyttelyä "Köyhyys on katsojan silmissä?" (27.11.–4.12.) Lapinlahden Lähteen käytävägalleriassa. Saimme aikaan varsin laadukkaan näyttelyn.

Köyhyystutkija Jouko Karjalainen osoittautui oikein hyväksi ripustajaksi.

Kirjoitin näyttelyä varten tekstin, jossa ehkä vähän liioittelin taiteilijoiden köyhyyttä, mutta ehkä tarkoitus nyt pyhittää keinot. Toivottavasti siellä kävi joku porvarikin.

Kaverini ovat köyhiä, kaikki

Olen pitkään toiminut ammattimaisena taidekriitikkona, ja suurin osa ystävistäni, kavereistani ja tuttavistani koostuu taiteilijoista. Näen ja kuulen heidän arkeaan päivittäin. Olen nähnyt heidän köyhtyvän ja jatkavan työtään samalla palolla, mikä heidät on siihen alun perin saattanut. Olen tosin nähnyt myös joidenkin lopettavan kokonaan – umpikuja on ollut liian ankara.

Taiteen mytologioissa elää vieläkin romanttinen käsitys siitä, että kurjuudesta se paras taide nousee. Tämä on varsin kaukana totuudesta. Kurjuus tuottaa vain pieneneviä resursseja ja sitä kautta kyvyttömyyttä toteuttaa niitä hienoimpia taiteellisia ideoita. Tämä liittyy taiteilijan konkreettiseen arkeen. Jopa niilläkin taiteilijoilla, joilla menee hyvin, menee huonosti. Tunnen taiteilijoita, joilla ei vuosiapurahalla työskennellessäänkään ole mahdollisuutta toteuttaa ideoitaan. Rahaa menee kituuttamiseen, mutta ei sillä makseta galleriavuokria tai teosten tuotantokustannuksia, jotka esimerkiksi kuvanveistäjällä saattavat olla varsin huomattavia. 

Jos laskettaisiin vain taiteellisia tuloja, suurin osa taiteilijatuttavistani eläisi köyhyysrajan tuntumassa tai sen alapuolella – mitä nuorempia, sitä varmemmin alapuolella. Silti he tekevät työtään. He tekevät myös muita töitä voidakseen tehdä oikeaksi kokemaansa työtä. Taide onkin epäilemättä kutsumusammatti. Ei esimerkiksi kukaan raksamies maksaisi siitä, että pääsee duuniin – tai tekisi päivisin jotain toista duunia päästääkseen illalla raksalle näyttämään taitojaan ilmaiseksi. Taiteilijat tekevät tätä käytännössä koko ajan. Mutta näinhän se tässä maassa muutenkin menee: esimerkiksi hyväntekeväisyyskampanjoissa vähätuloisten lahjoittajien osuus on tunnetusti suuri. ”Köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan.” 

Vaan ei se onneksi ihan näinkään menee. Suurin osa taiteilijoista on varsin rikkaita, kun mittaristoa ja valuuttaa vaihdetaan. Onneksi he ovat toisenlaisia rikkaita kuin se 1%. He ovat rikkaita, jotka antavat meille muille paljostaankin.