Julkaistua 635 & Virossa 145: Raunioarvoa mittaamassa

Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Aamulla ei vielä ollut mitään ideaa, mutta yleensä toimin niin, että herään varhain, surffailen siellä sun täällä ja yhdistelen mahdollisia aiheita itseäni viikolla vaivanneisiin tai kiinnostaneisiin asioihin. Toisinaan en tiedä edeltävänä iltana mitään. Näin eilenkin; aamulla törmäsin sattumalta Hyperallergicissa Sarah Rose Sharpin (s. ?) kiinnostavaan artikkeliin detroitilaistaiteilija Scott Hockingista (s. 1975), ja miltei välittömästi heräsi kaipuu Saarenmaan raunioille.

Jutun loppu toistaa saman idean kuin Hannele Rantalan (s. 1952) näyttelystä kertovassa parin viikon takaisessa jutussani. Tämä ei johdu siitä, että olen väsynyt enkä keksi uusia ideoita vaan siitä – vaikka olenkin väsynyt – että pidän asiaa varsin tärkeänä. Miksi ihmiset eivät innostu olemaan harrastelijanykytaiteilijoita? Illalla ryhdyin jopa fantisoimaan asiasta: kuvittelin miltä tuntuisi järjestävää Saarenmaan raunioituneisiin neukkutukikohtiin harrastelijoille kahden viikon kesäkurssi, jonka opettajiksi palkkaisin Jussi Kiven (s. 1959), Kaisu Koiviston (s. 1962) ja Antti Majavan (s. 1977). Not bad?

Raunioarvoa mittaamassa

Vietin viime vuoden syksystä ison osan Saarenmaalla. Tein samaa kuin muutkin suomalaisturistit: nautin luonnosta ja rauhasta, kuuntelin kurkien huutoa vuokraamani vanhan maatalon viereisillä pelloilla, istuskelin pitkiä aikoja merenrannalla ja söin lähinnä savustettua kampelaa. Sesonki oli ohi, ja sain tehdä kaikkea lähes yksin: edes Kuressaaren torilla ei näkynyt muita turisteja. 

Kuudessa viikossa kolusin Saarenmaan jokaisen julkisen tien ja kävin sen jokaisessa kylässä. Saari vastasi melko tarkkaan siitä välitettyä mielikuvaa luonnon ja rauhan tyyssijana. Yhden poikkeuksen kuitenkin löysin. Kolutessani hiekkateitä löysin tien päästä toisinaan hylätyn neuvostoaikaisen sotilastukikohdan. Kaikki oli tietenkin enemmän tai vähemmän raunioina. Osa rakennuksista oli sortunut, osa yllättävän hyvässä kunnossa, mutta eihän niille ollut enää mitään järkevää käyttöä. Mikään löytämistäni tukikohdista ei ollut vartioitu, ovet repsottivat auki ja rakennuksiin pääsi sisään. Varovaisuutta piti tietysti noudattaa, mutta etsiydyin esimerkiksi entisiin ruokaloihin, luokkahuoneisiin ja voimistelusaleihin siinä toivossa, että löytäisin aikansa visuaalista symboliikkaa – olenhan taidekriitikko ammatiltani. Riemuni olikin suuri, kun löysin retkilläni kaksi melko hyväkuntoista seinämaalausta, jotka sain dokumentoitua. 

Tammunan rajavartiolinnakkeen seinämaalaus.

Raunioissa seikkailemisen tunne on aika hämmentävä. Osin tunsin itseni kuin jännittyneeksi pikkupojaksi. Olen kasvanut maaseudulla, ja autiotalo oli yksi tärkeistä lapsuuden ja nuoruuden kokemusten paikoista. Sellaisesta saattoi löytää jonkin oudon matkamuistonkin. Minulla on vieläkin jäljellä jokunen vanha ja käsin puhallettu pulituuripullo. 

Lapselliseen seikkailuun sekoittui kuitenkin vakavampi esteettinen ulottuvuus. Estetiikan opintojen myötä opin raunioiden merkityksen romantiikan aikakauden maalaustaiteelle ja kirjallisuudelle. Oudoimmillaan raunioiden estetiikka tuotti varsin hassun ilmiön: ihmiset alkoivat rakentaa esteettisistä syistä keinotekoisia raunioita, aikansa elämyspuistoja. Osa niistäkin on nykyään jo raunioina. 
Adolf Hitlerin luottoarkkitehti Albert Speer kehitti asiaa vieläkin pidemmälle: hän kehitti teorian raunioarvosta (saks. Ruinenwert). Idea oli se, että jo rakennuksia suunnitellessa otettaisiin huomioon niiden tuleva raunioituminen. Mahtirakennukset tuli suunnitella siten, että niistä jäisi jäljelle mahdollisimman näyttävä ja ilman huoltoa säilyvä raunio. Näin pystyttäisiin varmistamaan jälkipolville kansallissosialistisen Saksan loistokkuuden muisto. 

Raunioarvoteoria ei toteutunut Saarenmaalla. En hetkeäkään ajatellut, että edessäni oli ikuisuutta uhmaavia todistuskappaleita ”suuren ja mahtavan Neuvostoliiton” voimasta. Pikemminkin kallistuin saksalaisen filosofi Walter Benjaminin kannalle – hänen mukaansa ”allegoriat ovat ajatusten alueella samaa kuin rauniot asioiden alueella”. Raunioilla seikkaileminen tuottaa melankolian tunteen, jossa yksityinen ja yleinen yhdistyvät kiinnostavasti. Tunnen kuolevaisuuteni, mutta kaiken aineellisenkin murtumisen, hajoamisen ja väliaikaisuuden näkeminen sitoo minut historiaan, jonka suuret tarinat, sosiaaliset ja kulttuuriset intohimot ovat samankaltaisten lakien alaisina kuin minä itsekin. Nekin kuolevat. Tiedän, että kaikki nämä löytämäni rauniot häviävät tulevaisuudessa. Historiallisten todistuskappaleiden sijaan ne ovatkin lähinnä ongelmajätettä, jota sen paremmin valtiolla kuin kunnillakaan ei ole ollut varaa hävittää. 

Michigan Central Station hylättynä vuonna 2010.

Mahtipontiset rauniot eivät ole pelkästään totalitaaristen yhteiskuntien ongelma. Ns. vapaan maailman kapitalismikin tuottaa raunioitaan. Henry Ford perusti tehtaansa Detroitiin vuonna 1903, ja sata vuotta myöhemmin iso osa kaupungista on pelkkää rauniota: mukana on tehdasrakennuksia, kirkkoja, kauppakeskuksia, asuintaloja ja jopa aikanaan maailman suurin asemarakennus, Michigan Central Station. Se aiottiin jo purkaakin, mutta suojelijat saivat teon estettyä. 

Hockingin sarjasta Jumalten puutarhat.

Detroit on siis myös täynnä sekä raunioarvoa että ongelmajätettä. Yksi tapa yhdistää nämä kaksi aluetta on taide. Detroitilainen taiteilija Scott Hocking on jo vuosia tehnyt raunioista taidetta: hän kasaa vähän humoristisestikin rakennusmateriaalista ja muusta jätteestä – muun muassa saastuneista kumihanskoista – muinaisten intiaanien kumpuja muistuttavia rakennelmia. 

Moni harrastelijataiteilija on käynyt Saarenmaan ihanilla rannoilla maalaamassa akvarelleja. Siellä järjestetään oikein kurssejakin. Olen päättänyt tänä kesänä lähteä Saarenmaalle olemaan aivan itsekseni harrastelijanykytaiteilija. Aion ottaa kohteekseni jonkun sotilastukikohdan ja tehdä romusta installaation. Lupia en kysele, mutta tuskin minua kukaan pidättää ja mistään syyttää. Sitten voin taas miettiä raunioromantiikkaa uusin eväin.