Virossa 147 & Julkaistua 639 & Näyttelykuvia 986: Neuvostoliiton tähteet Tallinnassa

Palaan vielä lauantaihin, jonka vietin Tallinnassa. 

Jotkut ne osaavat tehdä matkaamisesta yhtäaikaa vakavasti paneutuvan ja kuitenkin hervottoman hauskan harrastuksen. Minulla on yhteyksiä erääseen isoon kaveriporukkaan, joka kokoontuu silloin tällöin temaattisiin illanistujaisiin ja tekee myös temaattisia matkoja Viroon – julkaisee jopa kullekin matkalle oman opaslehtisensä nimeltä Musta katto:

Porukka palkkasi minut oppaaksi teemalla Neuvostoliiton tähteet Tallinnassa, ja niinpä alustettuani laivalla ryhmämme nimellä varatuissa aamiaispöydissä tulevasta päivästä lähdimme retkelle kahteen neukkuajan lähiöön.

Tässä yllä näkyvään Mustaan kattoon (1/15) kirjoittamani taustoitus:

Neuvostoliiton tähteet Tallinnassa  

Tervehdys kaikille, 

Olen oppaanne Otso Kantokorpi, 58-vuotias taidekriitikko Helsingistä. Olen koko 2000-luvun ajan matkustanut säännöllisesti Virossa, useita kertoja kaikkina vuosina. Väliin olen viettänyt siellä pidempiäkin aikoja: kerran vuokrasin itselleni kaksion Tallinnasta kesämökiksi, viime syksyllä vietin 1,5 kuukautta Saarenmaalla vanhassa ruokokattoisessa maatalossa. 

Porukka hengailee Eduard Vilde teen vanhalla ABC-ostarilla.

Viro-harrastukseni alkoi ilman mitään erityistä syytä tai oikeastaan edes kiinnostusta virolaiseen kulttuuriin. Aloin käydä Virossa aina silloin, kun olin stressaantunut ja halusin pois omista ympyröistäni. Viro oli vain nopea ja halpa tapa päästä ulkomaille. Itse asiassa inhosin tuolloin kaikkea Viro-harrastusta – olin ollut antikvariaatissa töissä ja tavannut lukuisia Viroa kättelevän kirjallisuuden keräilijöitä. He olivat miltei poikkeuksetta ärsyttävän pikkuporvarillisia ja nationalistisia ja heillä oli yleensä alentuvan isällinen suhde pikkuveljiimme lahden takana. En halunnut samastua ns. estofiileihin, joiksi heitä nimitettiin. 

Ostarin takana on myös koulu (Entinen Tallinnan 37. keskikoulu, sittemmin Mustamäen lukio ja nykyään kodittomien turvapaikka) hienoine keraamisine taiteineen.

No, nyt minuakin nimitetään jo estofiiliksi, enkä taida enää edes haluta tai kyetä vastustamaan sitä. Viro teki minusta teki minusta hiljalleen seikkailijan, ja olen kolunnut sekä yleisillä kulkuneuvoilla että halvoilla kesäautoillani likipitäen koko Viron ja olen tehnyt outoja asioita: viettänyt muun muassa kaksi kertaa viikon paikassa, jonka nähtävyydet on nähty puolessa päivässä: Paldiskissa (entinen ydinsukellusvenetukikohtakaupunki) ja Valgassa (Latvian ja Viron pieni rajakaupunki). Seikkailut alkoivat Tallinnassa, josta olen niiden myötä tehnyt jo kolme kirjaa. Kyllästyin nopeasti vanhaankaupunkiin ja aloin reissailla julkisilla kulkuneuvoilla. Tuloksena ovat syntyneet Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa (Like 2005), joka laajentui nimellä Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa ja trolleybusseissa (Like 2008), Sankarimatkailijan Neuvosto-Tallinna (Like 2006) ja Sankarimatkailija Tallinnan lähijunissa (Like 2009). Lisäksi olen kirjoittanut Viron taiteesta lukuisia artikkeleita eri lehtiin, varsinkin Taiteeseen koko 2000-luvun ajan. 

Tässä sijaitsi legendaarinen tanssiravintola eli baana Kännu Kukk.

Seikkailu on opettanut käytännön kautta ne kolme asiaa, jotka ovat olennainen ankkuroitumisväline vieraaseen kulttuuriin: julkiset kulkuneuvot, arkkitehtuuri ja baarit. Arkkitehtuuri on se, mitä eniten näkee, ja kun siihen alkaa paneutua, oppii sen tuottaneesta yhteiskunnasta yllättävän paljon. Olen esimerkiksi oppinut yllätyksekseni kiinnostumaan teollisuusarkkitehtuurista ja sitä kautta olen taas kerännyt hyllyyni siihen liittyvää kirjallisuutta. Ja kun oppii lisää asioita, on mentävä käymään paikassa uudestaan, uudella tiedolla varustettuna.
Täytyy myös muistaa, että arkkitehtuuri ei ole pelkkiä fasadeja. On mentävä sisään elämään ja kokemaan, jos vain pystyy. Julkinen sauna on esimerkiksi saunottavissa – vaikka se olisikin hieno art deco -rakennus niin kuin Kalma Saun Tallinnan Kalamajassa. Saunojakin olen bongannut saunomalla ympäri Viroa.
Kulkuneuvoissa ja baareissa näkee ihmisiä. Baareissa ne saattavat ottaa kontaktiakin, mikä yleensä on aika hauskaa. Sitä paitsi seikkailijan pitää syödä, ja parhaiten se sujuu baareissa.

 

Mustamäen vuoden 1960 leffateatteri Kaja on nykyään kulttuurikeskus.

Näillä pärjää aika pitkälle. Sitten on vielä oma asennekasvatus, joka vanhallakin iällä saattaa tuottaa tuloksia. Olen esimerkiksi oppinut, että matka johonkin tiettyyn kohteeseen saattaa olla varsin merkityksellinen, täyteläinen ja jopa pitkäkestoinen, vaikka kohde ei olisikaan mitään erityisen merkittävää. Se voi olla jopa eksistentiaalinen, kun nähtävää on tarpeeksi vähän. Muistan esimerkiksi sen kerran kun matkustin Tallinnan reunalle Pääskülaan katsomaan erästä elokuvateatteria. Se oli ihan tavallinen yleisliittolaista tyyppirakentamista edustava rakennus. Ostin kaupasta pullon olutta ja tuijottelin sitä penkillä istuen. Mietiskelin elokuvan roolia neuvostokulttuurissa ja elokuvan merkitystä ihmisen elämässä ylipäänsä. Ja muistelin omaa elokuvahistoriaani. Istuskelin ajatusteni kanssa aika pitkään ja join toisenkin pullon olutta. Sitten oikein havahduin siihen, että onpa elämä aika hauskaa, kun voi ihan oikeasti nauttia siitä, että matkustaa paikallisjunalla katsomaan yhtä taloa, joka ei ole edes erityisen kiinnostavan näköinen. 

Ja kulttuurikeskuksessahan on aina näyttelyitä. Tässä Bastor Kunstistuudion opettajan Karina Bogatsenkovan ja hänen oppilaidensa näyttely Kunstnik + Õpilased = Kunst. Tällaisia minulla on tapana bongailla, koska ne kertovat omaa tarinaansa kuvallisesta ajattelusta eri konteksteissa.

Tätä yritän propagoida teille tulevalla matkalla. Käymme kahdessa Tallinnan neukkulähiössä: Mustamäellä (65.000 as.) ja Lasnamäellä (118.000 as.). Mustamäellä katsomme yhden klassisen vanhan ostarin ja yhden elokuvateatterin (muuten samaa tyyppiä kuin tuo Pääskülan teatteri) – ja ehkä yhden torin (ei siis se kuuluisa Mustamäen tori, jota ei enää ole), jos on aikaa. Lasnamäellä nautimme sen ensimmäisen ostarin ilmapiiristä ja Tallinnan viimeisimmästä neukkuaikana rakennetusta elokuvateatterista sekä syömme eräässä lempiravintoloistani – korealaisessa Annönissa – maukasta ja edullista ruokaa. Ja emmeköhän löydä molemmista baarejakin. Elokuvateattereihin pääsemme varmaankin sisään, koska molemmat toimivat nykyään kulttuurikeskuksina. 
Nämä vaatimattomat puitteet riittävät vallan mainiosti, kun mukana on hyviä ihmisiä.
 

Viimeinen neukkuaikana rakennettu elokuvateatteri Tallinnassa, vuodelta 1989 Lasnamäen Lindakivi, joka sekin toimii nykyään kulttuurikeskuksena.

 Lindakiven ulkomainostelinettä ihailimme pitkään.

Lounaan söimme yhdestä Tallinnan lempiravintoloistani, korealaisessa Annönissä. Isäntä riemastui 16 hengen porukasta niin paljon, että laittoi ravintolan varatuksi ja keskittyi vain meihin.

 

Minä söin kieltä. Hinta 4,50 ja maku mainio.

 Sitten aloitimme loppuillan kolmen baarin kierroksen. Ensimmäisenä yksi klassikko, Ufo Pubi, jossa tunsin itseni ihan rocktähdeksi – tupakkahuoneeseen oli nimittäin joku sujauttanut kirjani Sankarimatkailijan Neuvosto-Tallinna (Like 2008). Ja se en siis ollut minä itse. Huomasin sen vahingossa ja laitoin sisäsivulle sitten kiitollisen kuittauksenikin.

 Viimeinen baari oli Peekri Bar, ja siellä törmäsimme sattumalta vanhaan tallinnalaiseen kaveriini, täyskahjoon elämäntaiteilija Allariin, joka kertoi Erkki Hulkille, yhdelle matkamme sieluista, vaiherikkaasta elämästään.

Kyllä seikkailu näennäisesti ei-missään on yksi hienoimmista tavoista matkustella!