Kiireet ja kiinnostavammat asiat ajoivat ohi, joten viime viikoltakin jäi vähän rästejä. Paikataan ne nopeasti.
Keskiviikkona kävin Kaapelilla useammassakin paikassa. Vapaan Taidekoulun 4. vuosikurssi oli laittanut töitään esille Galleria Vaagaan (Vapaan Taidekoulun käytävägalleria) näyttelyssä 11 (27.8.–11.9.). Mukana 11 taiteilijaa, joiden työt ovat valmistuneet vuonna 2011. Tyylikästä oli jälki:
Vähän sisäsiisti ja yllätyksetön näyttely kuitenkin oli. Harrastin taas pitkästä aikaa leikkiä, jossa valitsen yhden työn seinälleni. Arpa osui Ilkka Palosaaren (s. ?) juutille tehtyyn akryylityöhön Päiväkoti (2011):
***
Vapaan Taidekoulun käytävän vastakkaisella seinällä oli sitten jotain ihan muuta. Tanssisudio Balanssin puolella oli tarjolla tanssikuvia:
Kuvat ovat Kim Laineen (s. ?) kokoelmasta Dance-Corner. Aika karmeitahan nuo olivat. Mutta toisalta tiedän, että kyse on aivan omanlaisestaan estetiikasta, jonka prinsiipit ovat minulle vieraita. Esimerkiksi kantakirjahevosiakin kuvataan tiettyjen tarkkojen konventioiden mukaan. Vakavana vinkkinä antaisinkin kehotuksen tutkailla tällaisia juttuja aina kiinnostuneena ja avoimin mielin, jotta kykenisi näkemään niitä perusperiaatteita, mitä tällaisissa erikoislajeissa tulee noudattaa, mitä ja miten kuvasta pitää ilmetä...
***
Keskiviikkona kävin myös Sanomatalossa, koska Galerie Anhavan 20-vuotisnäyttely Vähän kiva (18.8.–4.9.) oli jäänyt jostain syystä toistaiseksi väliin. Vailla yllätyksiä sekin oli juuri niin laadukas kuin sen piti ollakin, ehkä "ihan kiva":
Olisin minä sieltäkin useammankin työn voinut viedä kotiin – vaikkapa Matti Kujasalon (s. 1946) puolitoistametrisen Maalauksen (2011):
Mutta mistäpä minä 20.000 euroa saisin?
***
Art Kaarisillassa näkee toisinaan kiinnostavaa vammaistaidetta, mutta toisinaan siellä on tarjolla mitä tahansa himphamppua. Niin nytkin. Paul Tiililä (s. 1931) on kummallinen vanha herra, joka vähän niin kuin luulee olevansa taiteilija. Hän harrastanut paljon postitaidetta ja osallistunut sitä kautta moniin kansainvälisiin tapahtumiin. Nyt hän oli laittanut esille joukon karseita tietokonetöherryksiä (yhtä karseita kuin nopean valokuvani laatu) 80-vuotisjuhlanäyttelyssään Tietokonetaidetta (30.8.–18.9.):
Legitiimiä toimintaahan tämä kuitenkin on.
Silti vähän nauratti lukea lehdistötiedotteesta, että "Tiililän huomattavimmat saavutukset ovat osallistuminen Venetsian biennaaliin 2003...". Se, että on osallistunut johonkin biennaalin kupeeseen tukittuun postitaide(tms.)tapahtumaan ei nyt vain vielä oikein ole osallistumista Venetsian bienaaliin. Mutta tällaisiahan nämä amatöörit ovat. Johanna Oraskin (s. 1970) – tai ammattilainenhan hän tietenkin on, mutta siinä "toisessa", paremmin toimeen tulevien ihmisten toritaidemaailmassa niin kuin Juhani Palmukin (s. 1944) – listaa koko ajan ansioluetteloonsa kaikennäköistä pellepalkintoa rivikaupalla, niin että Helsingin Sanomatkin (mm. 1.7.2008) saattaa mennä halpaan ja uutisoida niitä vakavissaan. Juuri tämä läpimenon helppous minua risoo, muutenhan tällä valheellisella itsetehostuksella ei olisi mitään väliä.
Vähän vastaavasti aina silloin tällöin näkee, että taiteilija on merkinnyt ansioluetteloonsa olevansa "Suomen Taiteilijaseuran jäsen". Suomen Taiteilijaseuralla EI OLE henkilöjäseniä, ja tällaisessa tapauksessa selitys on useimmiten se, että taiteilijaressukka ei ole päässyt mihinkään varsinaiseen lajiliittoon jäseneksi vaan on Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton jäsenjärjestön jäsen (ja sehän on siis toki Suomen Taiteilijaseuran jäsenjärjestö, mutta ei silläkään ole henkilöjäseniä). Paikallisten taiteilijajärjestöjen kautta näin pääsee myös jonkin verran amatöörejä mukaan kakulle. Ja se valitettavasti näkyy.
Ihmisten – ja varsinkin taiteilijaksi havittelevien ihmisten – loputon turhamaisuus on minulle alituinen kummastuksen aihe. Ehkä minua vaivaa joku vanhanaikainen rehellisen pärjäämisen ideaali.PS. Ja vielä sille varalle, että joku olettaisi virheellisesti tämän tekstin takia minun olevan joku järjestöuskovainen, mainittakoon, että tunnen ja tunnistan monia hyviä taiteilijoita, jotka eivät ole minkään järjestön jäseniä, ja vielä enemmän monia taiteilijoita, joille ansioluettelon pilkunnussimaisen tarkka ylläpito on yksi taide-elämän vähiten kiinnostavia ulottuvuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti