Julkaistua 730: Kun viemärointi on taidetta

Torstaina ilmestyi tämän vuoden toiseksi viimeisin Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Ilokseni myös kuulin, että pesti jatkuu ainakin vielä ensi kevään, jolloin minulle tulee kuluneeksi jo kymmenen vuotta radiokolumnistina. Tämä on muuten minulle yksi rakkaimmista ja myös luontevimmista kirjoittamisen lajityypeistä. Tässä siis tuorein:

Kun viemäröinti on taidetta

  

Brittiläinen taidepalkinto Turner Prize on yksi maailman seuratuimmista taidepalkinnoista. Voittajasta on palkinnon saatuaan aina tullut maailmantähti – usein myös miljonääri, kuten kollegani Heikki Kastemaa vähän aikaa sitten Facebookissa huomautti. Maailman viidentoista rikkaimman taiteilijan joukossa on nykyään kolme Turner Prizen saanutta. Itse palkintosumma on kuitenkin varsin pieni, 25 000 puntaa.

”Suomen Turner Prizen”, Ars Fennica -palkinnon palkintosumma on suurempi, 40 000 euroa. Tunnen henkilökohtaisesti useammankin sen voittaneen taiteilijan ja tiedän heidän kaikkien olevan persaukisia suurimman osan ajastaan. Selitys on yksinkertainen. Globaali taidemaailma – ja varsinkin sen markkinoihin keskittynyt vallankäyttäjien joukko – seuraa Turner Prizea ja odottaa jännityksellä uutta voittajaa. Seuraa sitä koko muukin taidemaailma: valinta kertoo sen, minkälaista on taiteen terävin kärki, minkälaiset teemat ovat keskeisiä. Tämän jälkeen taiteilijoiden teosten hinnat sekä gallerioissa että suurten huutokauppahuoneiden nykytaiteen huutokaupoissa ponnahtavat pilviin. Museot alkavat kilpailla heidän näyttelyistään. 

Toisin on Suomessa: ei New Yorkissa kukaan ns. merkittävä taidevaikuttaja ole kuullutkaan Ars Fennicasta – ja jos onkin, unohtaa hän saamansa lehdistötiedotteen seuraavalla viikolla. Ei mikään kansainvälinen museo käynyt veristä taistelua saadakseen vuoden 2011 Ars Fennica -voittajan, Anssi Kasitonnin seuraavan yksityisnäyttelyn tai retrospektiivin. 

Minulla ei ole varaa ostaa taidetta, mutta ostin alkuvuodesta Anssi Kasitonnin lentikulaarisen printin hänen näyttelystään 80 eurolla. Jos se olisi ollut vuoden 1995 Turner Prizen voittajan Damien Hirstin tekemä, se ei olisi todennäköisesti ollut esteettisesti yhtään parempi tai sisällöltään kiinnostavampi, mutta se olisi maksanut kymmeniä tuhansia puntia.

Tässäpä tuo omistamanai sikahieno Anssi Kasitonnin (s. 1978) lentikulaarinen printti livenä. Sitä paitsi valehtelin kolumnissani. Sain sen Anssilta lahjaksi, mutta retorisesti se tuntui kirjoitettuna paremmalta tässä valheellisessa versiossa. Myyntihinta oli kuitenkin mainitsemani 80 euroa. Journalisti ei saa valehdella, mutta kolumnisti ehkä joskus vähän.

  

Syy tähän on täysin yksinkertainen: taidemaailmaan liittyvät rahamarkkinat toimivat jossain ihan muualla kuin Suomessa: esimerkiksi Lontoossa ja New Yorkissa sekä nykyään myös Dubaissa, Abu Dhabissa ja Kiinassa. Ne ovat siellä jossain muualla, koska ne seuraavat kapitalismin rautaista lakia ja ison rahan liikkeitä. Suomi ei kuulu tähän maailmaan, eikä tule koskaan kuulumaankaan, vaikka pääministeri Juha Sipilä sitä kuinka haluaisi. Ehkäpä: onneksi! 

Turner Prize siis luo miljonääritaiteilijoita – halusi tai ei. Turner Prize luo muutakin: se luo trendejä ja sitä kautta jäljittelijöitä. Pienen ja kapitalistisen taidemaailman kannalta merkityksettömän Suomen Ars Fennica -palkinto ei tee näin. Ehkäpä jälleen: onneksi! Juuri tällaisten seikkojen takia suomalainen taide pysyy monipuolisena ja kiinnostavana ja säilyttää integriteettinsä. Omaa yhtenäistä kansallista identiteettiä sillä ei kuitenkaan ole, vaikka jotkut tahot ovat sellaista halunneet toisinaan jopa tietoisesti rakentaa. Jälleen kerran: onneksi ei ole! 

Saatuani selville tämänvuotisen Turner Prizen voittajan en kuitenkaan ajatellut sen paremmin rahaa kuin nationalismiakaan. Palkinnon voitti Lontoosta käsin toimiva 18 hengen arkkitehtuuria ja kansalaisaktivismia edustava ryhmittymä Assemble. He muuttivat Liverpoolin Toxtethsissa sijaitsevan kurjistuneen, post-apokalyptisen Grandby Streetin oikeaksi ihmisten paikaksi elää – viemäröinteineen kaikkineen. Palkinnon ehdokaslistalla oli siis oikeastaan liverpoolilainen katu. 

Grandby Street Liverpoolissa uudessa asussaan.

Jotkut brittitaiteilijat ovat vetäneet tästä herneen nenään. Maailman arvostetuin taidepalkinto on ensimmäistä kertaa annettu ei-taiteilijalle – siis joko kadulle tai joukolle sitä rakentaneita aktivisteja. 

Se, mitä uutisen luettuani varsinaisesti ajattelin, liittyi siihen, mihin taide sulautuu tai voi sulautua ollakseen osa potentiaalisesti kaikkien elämää. En valitettavasti muista, kuka oli se muodikas ajattelija, joka takavuosina ennusti taiteen sulautuvan filosofiaan, mutta tuolloin pidin ajatusta kiehtovana. Sittemmin olen ajatellut, että ehkä se ei olisikaan ollut niin hyvä juttu. Monet ihmiset pelkäävät filosofiaa. Vain harvat ottavat sänkyynsä iltalukemiseksi Wittgensteinin. 

Nyt olen iloinen siitä, että Turner Prize luo trendejä. Ehkäpä he nyt valinnallaan näyttävät yhden tavan siitä, miten taide voi tulla osaksi kaikkien elämää. 

Lopuksi pieni ”nationalistinen” osuus. Meidän ei tarvitse seurata trendejä tässä suhteessa. Suomalaiset ovat olleet nyt trendikkäästi muuttuvassa taiteessa edelläkävijöitä. Ympäristö- ja yhteisötaiteilija Ritva Harle teki duunarikavereineen täsmälleen saman jo vuosina 1991–95 muuntaessaan Helsingin Pihlajiston keskelle jääneen ruman montun, kaupunkisuunnittelullisen järkyttävän virheen, ihmisten paikaksi elää ja viihtyä. Sen montun olisi pitänyt saada tuolloin Ars Fennica -palkinto. Olisimme olleet vieläkin enemmän edelläkävijöitä. 

Tässä viiden vuoden takainen kuvani Ritva Harlesta (s. 1958). Ritvalle – ja niin monelle muullekin taiteilijalle – ominaisesta huolettomuudesta uranhoitonsa suhteen kertokoon se, että en googlettamalla löytänyt yhtäkään kuvaa Pihlajiston montun uudesta asusta.

***

PS. Kysyin ihanalta toimitussihteeriltäni Anna Tulustolta, että tietääkö hän, mikä on 'lentikulaarinen printti'. Ei tiennyt. En tiennyt minäkään ennen tätä vuotta. Niinpä Anna keksi, että laitetaan loppuun vähän vitsiksikin selitys. Tässä se: "Lentikulaarinen kuva on kuva, jonka pinta on päällystetty juovitetulla kalvolla. Kuva muuttuu sitä liikuttaessa. Yhdestä suunnasta katsoessa näkee yhden kuvan, toisesta suunnasta katsoessa puolestaan toisen." Jos haluatte tarkemman selityksen, tästä linkistä löytyy.

PPS. Se, että valehtelin Anssi Kasitonnista, johtuu osittain kirjoittajan reunaehdoista, joita lukija ei aina välttämättä ymmärrä tai ei ainakaan tule miettineeksi. Jouduin lyhentämään juuri sitä kohtaa, jossa kerroin tarkemmin sen, miten sain sen Anssilta lahjaksi. Radiokolumni on määrämittainen teksti: tarjolla olevaan viiteen minuuttiin mahtuu minun lukunopeudellani noin 4 700 merkkiä. Sitä ei yksinkertaisesti saa ylittää, eikä ihminen kuitenkaan ajattele määrämittaisia ajatuksia. Olen usein niin innoissani kirjoittaessani, että toisinaan annan vain palaa – esimerkiksi 5 200 merkkiä – enkä muista edes seurata merkkimäärää. Nytkin kävi näin. Tällöin lyhentäminen saattaa olla jopa hitaampaa kuin itse kirjoittaminen: on niin vaikeaa ottaa pois keksimänsä nokkelalta tuntuva ajatus. Tällöin on syytä muista se Kill your darlings -ajattelu, josta tekstissä mainitsemani kollegani Heikki Kastemaa on tainnut useammankin kerran – muun muassa tämän linkin takana – huomauttaa. Kyse on tekstiä koristelevan turhan ornamentiikan poistosta. Tässä alkuperäinen Arthur Quiller-Couchin ajatus jo vuodelta 1916: "No, tässä ulkoisessa, ammatillisesti hankitussa ornamentissa on jotain, jota tyyli ei ole: ja jos haluat tähän käytännöllisen neuvoni, esitän sinulle tämän: Aina kun tuntuu houkuttelevalta tehdä poikkeuksellisen hieno kirjoitus, noudata sitä - täydellisesti - ja poista se ennen kuin lähetät käsikirjoituksen painoon. Murhaa ihastuksesi."
Nykysuomeksi sanottuna: jos keksit omasta mielestäsi jotain tosi nokkelaa, joka ei kuitenkaan poistettuna vähennä tekstin substanssia, poista tarvittaessa juuri se kohta, niin pahalta kuin se tuntuisikin. Minulle kävi tekstin lopussakin näin. Kirjoitin lauseen: "Sen montun olisi pitänyt saada tuolloin Ars Fennica -palkinto." Alkuperäisessä lyhentämättömässä tekstissäni luki näin: "Sen montun olisi pitänyt saada tuolloin Ars Fennica -palkinto – sen sijaan, että vuoden 1995 palkintolautakunta antoi mielikuvituksettomasti palkinnon ensimmäistä kertaa ei-taiteilijalle eli valtion ylläpitämälle näyttelyinsituutiolle tukien ARS 95 -näyttelyä." Se olisi jopa tekstin substanssin kannalta ollut oleellista, mutta jostain oli pakko lyhentää, ja niinpä se sai mennä.