Meinasi aivan unohtua. Tai ehkä vähän tarkoituksellakin, koska kompromettoin itseni ja olen kuitenkin vielä täällä rikospaikalla. Mutta menköön nyt sitten. Olin elokuun lopulla kahden graffititaiteilijan – EGS (s. 1974) ja Signor Sick (s. 1988) – ja yhden muun taiteilijan – joku Jan (s. ?) – maalausretkellä Saarenmaalla. Tässä toissa viikolla ilmestynyt Kansan Uutisten julkinen tunnustukseni:
Malja
Viktorille
Tunnustan
syyllistyneeni rikokseen – tai ainakin avunantoon.
Olen
viettänyt muutaman viikon Saarenmaalla ja seikkailut ympäri saarta etsien ns.
kulttuurikohteiden lisäksi myös vanhoja neuvostotukikohtia. Niitä on täällä
yllättävän paljon. Esimerkiksi Muhun idylliseltä saarelta onnistuin löytämään
merkitsemättömän tien takaa keskeltä pöpelikköä ydinohjustukikohdan. Siellä on
ollut kolme ydinkärkeä – mihin lie suunnattuina.
Viime
viikonloppuna sain vieraita. Helsinkiläinen tunnettu katutaiteilija EGS ja hänen tallinnalainen kollegansa Signor Sick tulivat kylään. Heidän
mukanaan oli vielä Jan – mistä lie
kotoisin oleva kuvataiteilija, jolla on nuoruudestaan graffititaustaa ja joka
viime vuodesta alkaen on taas verestänyt vanhoja muistojaan.
Jan pisteliäänä virolaiselle pakolaispolitiikalle.
Kolme kirjainta: EGS.
Signor Sick työssään.
Janin tyttöystävä.
Ohjustukikohdan kasarmin seinää, uusi punatähti.
Toisen miehen vaimo.
2 x EGS & Signor Sick. Ohjuksia ei enää ole.
Vierailimme
kahdessa ohjustukikohdassa ja yhdessä kesken jääneessä sovhoosin pääkonttorissa
ja kulttuuriklubissa. Rakentaminen jäi silleen, kun Neuvostoliitto romahti.
Keskeneräisen rakennuksen osti suomalainen yrittäjä, joka lupasi jatkaa
rakennustöitä ja muuttaa talohirviön kylpylähotelliksi. Mitään ei kuitenkaan
tapahtunut, ja nyt romahtamisvaarassa oleva jättirumilus pilaa kylän maisemaa.
Sen purkamisen on arvioitu maksavan 40 000–50 000 euroa.
Olen
ollut katutaiteen kanssa tekemisissä jo melko pitkään ja olen pohdiskellut
taidekriitikon ammattini myötä myös katutaiteen etiikkaa. Olin viime vuonnakin
saman porukan kanssa Virossa maalaamassa ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka
tarkkoja nämä ammattimaisemmat – tai siis vakavammin tekemiseensä suhtautuvat –
graffitimaalarit ovat. Olimme esimerkiksi Viivikonnan absurdissa
autiokaupungissa, jossa keskellä metsää olevaa urbaania maisemaa leimaa hurjan
mahtipontinen stalinistisen ajan klassismi. Pojat eivät kuitenkaan halunneet
maalata näitä autioituneita aikansa muistomerkkejä lainkaan, vaan etsimme
kohteeksemme rautatieaseman läheltä ja sivussa varsinaisesta kaupungista olevia
osin romahtaneita rauniorakennuksia.
Vanha mieskin jaksaa haahuilla romahtamisvaarassa olevassa keskenjääneessä sovhoosirakennuksessa.
EGS työssään.
EGS ja Signor Sick työssään.
Jan toi Leninin vierailulle sovhoosiin. Mukana Hélder Câmaran oivaltava aforismi: "When I give food to the poor, they call me a saint. When I ask why they are poor, they call me a communist."
J niinku Jan.
Osittain
suhtautumista maalauspohjaan määrittelee aika. Tsaarinaikaiset
linnoitusrakenteet tuntuvat olevan jo historiansa suojaamia. Niihin ei haluta
kajota, vaikka eiväthän ne periaatteessa poikkea neuvostoajan linnoituksista
millään tavoin. Vieras valloittaja on tullut ja manifestoinut valtaansa
massiivisilla ja usein maisemaansa sopimattomilla, aggressiivisilla betoni- tai
kivirakenteilla. Tsaarinaikaisissa rakenteissa on kuitenkin jotain romanttista
historian havinaa, mutta neukkujen vallan manifestointia tuntuvat huoletta
pilkkaavan kaikki – yhtä lailla oikealla kuin vasemmalla.
Voikohan
olla niin, että sadan vuoden kuluttua metsissä jäljellä olevat Neuvostoliiton
ohjustukikohtien rauniot muuntuvatkin hiljalleen samanlaisiksi kohteiksi, ja
risteyksiin aletaan laittaa niillekin tienviittoja? Ja silloin graffitin
maalaaminen niiden seiniin ei ehkä enää tunnukaan niin hyvältä.
Oli
miten oli, me teimme tihutyötämme surutta.
EGS ja
Signor Sick maalaavat omia signeerauksen kaltaisia piissejään usein yhdessä,
väliin toisiinsa liittäen tai ainakin värimaailmaltaan keskinäistä vuoropuhelua
käyden. Kyse on eräänlaisesta merkitsemisestä. EGS itse on sanonut: ”Haluan, että graffitit sopeutuvat ympäristöön. En halua
kapinoida niillä. Siksi tykkään tutkia hylättyjä ja unohdettuja paikkoja.
Taltioin jollain tavalla niiden historiaa tekemällä sinne teoksen.”
Näin me teimme. Jan maalasi
ensimmäiseen kohteeseen myös jättimäisen tatuoinnin, jossa oli hänen tuoreehkon
tyttöystävänsä nimi.
Jan teoreettikona.
Kaikki kolme samassa.
Ja pitihän minunkin vähän leikitellä. En kuitenkaan yrittänyt jäljitellä graffitimaalareita vaan käytin seinän muotoja hyväkseni.
EGS, Signor Sick ja vartiotorni.
Tämä lienee se varsinainen provokaatio. Viktor Kingisseppiä (1888–1922) ei Saarenmaalla juurikaan rakasteta.
Toisessa
ohjustukikohdassa EGS ja Signor Sick jatkoivat omalla linjallaan, mutta Jan
halusi tehdä ”jotain poliittisempaa”. Niinpä ehdotin, että tatuointiin tulee
nimeksi Viktor. Poliittisuuden vaatimuksesta mieleeni tuli nimittäin
välittömästi Viktor Kingissepp
(1888–1922), saarenmaalaissyntyinen bolševikki,
jonka Viron salainen poliisi KAPO teloitti vuonna 1922. Saarenmaan pääkaupunki
Kuressaare kantoi nimeä Kingisepa vuodet 1952–1988, ja sen keskusaukiota
koristi kuvanveistäjä Matti Varikin
(1939–2011) Kingissepista tekemä monumentti. Veistos paljastettiin vuonna 1988,
mutta se myös poistettiin samana vuonna. Nyt paikalla on kuvanveistäjä Amandus Adamsonin (1855–1929) vuonna
1928 samalle paikalle pystytetyn vapaussodan muistomerkin rekonstruktio – ja
melko ironisesti sekin on juuri Varikin käsialaa.
Virolaisen julkisen veistotaiteen
historia on siis täynnä tragikoomisia tarinoita. Virossa on myös poistettu
lukematon määrä poliittisesti sopimattomia muistomerkkejä. Eniten minua on
harmittanut se, että virolaiset ovat olleet hanakoita poistamaan omia
kommunistejaan historiasta. Eivät he mitään miehittäjiä olleet vaan osa omaa
virolaista historiaa. Se pitäisi osata sietää.
Toisena kohteenamme olleen ja nyt
Viktorin tatuoinnilla varustetun ohjustukikohdan omistaa nykyään Viron
vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö Kaitseliit – siis jonkinlainen
suojeluskunta tai kansalliskaarti. He purkavat parhaillaan tukikohtaa, jossa on
kymmeniä rakennuksia. Vanhan neukkuaikaisen ohjushangaarin betoniovessa oleva
Kingissepista muistuttava tatuointimaalaus asettuu merkityksellistäjänä
monenlaiseen kontekstiin. Kaitseliitin miehiä ottaa varmasti pannuun, ja luulen
heidän maalavaan sen peittoon varsin nopeasti – kuuluu rakennus sitten
purettaviin tai säilytettäviin. Jotenkin olisi Kingisseppin veistoksen kanssa
analogisesti aika hauskaa, että he tulisivat purkamaan sen, mutta ennen
purkamista maalaisivat kuitenkin halveksimansa bolševikkijohtajan sitä ennen
peittoon.
Ei minulla kovin rikollinen olo ole.
***
Tässä vielä Matti Varikin (1939–2011) yllä mainittu tragikoominen Kingisseppin muistomerkki. Jos en nyt ihan väärässä ole, sijaitsee se tällä hetkellä Tallinnassa Maarjamäen museon takapihalla hylkyveistosten hautausmaalla. Varik itse totesi eräässä haastattelussa, että pankaa vain se soraksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti