Jukaistua 789 & Näyttelykuvia 1043: Lumouksen alueelle

Terveisiä edelleen Saarenmaalta, missä yritän kirjoitan kirjoittaa kirjaa. Toissa viikonloppuna piipahdin kuitenkin Suomessa ripustamassa ja avaamassa Eemil Karilan (s. 1978) näyttelyä (5.–30.9.) Galleria Ortonissa sekä lukemassa radiokolumnin, joka tulee kohta perässä tänne.

Tässä Karilan esittely gallerian verkkosivuille:
(Blogger temppuilee, enkä saa fontteja säädettyä haluamallani tavalla)

Lumouksen alueelle

Berliinissä jo vuosia vaikuttanut kuvataiteilija Eemil Karila (s. 1978) on opiskellut sekä Viron että Suomen kuvataideakatemiassa ja on ollut lukukauden myös Caracasissa, Venezuelassa.   

Eemil ripustamassa.

Karila on tehnyt työtään monen median parissa. Galleria Ortoniin hän toi tuoreita maalauksiaan, jotka ovat osin saaneet innoituksensa Albrecht Dürerin (1471–1528) teosten teemoista ja pienistä taiteilijaa kiinnostaneista yksityiskohdista, osin vedenalaisen maailman oudosta lumovoimasta.

Karila ei luonnostele vaan maalaa intuitiivisesti ja seuraa maalauksen itsensä viitoittamaa tietä. Lopputulos saattaa olla hänelle itselleenkin yllätys. 

Varhaisempaa taidehistoriaa kommentoiva maalaustaide on varsin suosittu menetelmä, mutta Karila lähtee varioimaan sitä myös toisenlaisiin syvyyksiin, joilla on ikiaikainen mytologinen tausta. Vedenalaisen maailman symboliikka on yksi tällainen ihmisenä olemisen perusasioihin kytkeytyvä ammennettavissa oleva lähde. Vedenalainen maailma on usein peilikuva reaalisesta maailmastamme, siihen liittyvissä myyteissä sitä kansoittavat ihmisen kaltaiset olennot, erilaiset haltijat ja vetehiset ja myös monenlaiset muodonmuutokset, kuten esimerkiksi merenneidot (nereidit), jotka ovat tunnettuja eri kulttuureissa kautta koko maailman.

All we can hope is a beautiful end, 2016, öljy kankaalle.

Vedenalainen maailma muistuttaa myös jollain tavoin unen maailmaa ja sen tapahtumat unen logiikkaa. Tai ehkäpä pitäisi pikemminkin puhua unen ja valveen välisestä rajatilasta, jossa uni vie jo mukanaan mutta jossa tietoisuudella on vielä oma roolinsa. Kyse on ns. hypnagogisesta tilasta, joka poikkeaa unesta siinä, että kosketus on todellisuuteen on vielä säilynyt. Ranskalainen filosofi ja kirjailija Maurice Blanchot (1907–2003) on kuvannut tätä tilaa: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.” (Kirjallinen avaruus, ai-ai 2003) 

Bildnis eines Mannes, 2016, öljy kankaalle.

On kuin Karilan maalaukset kertoisivat juuri tästä siirtymävaiheesta: sinänsä neutraalin tai historiallisesti aikaansa ja paikkaansa asettuvan kuva-aiheen päälle alkaa liukua unenomainen lumous, jossa kaikki on mahdollista.
Taiteilija tietää, mitä tekee mutta toisaalta ei olekaan siitä enää niin varma. Tähän välitilaan ja epävarmuuteen katsojankin on lumoavaa solahtaa.