Silloin kun elämä on ulkoisesti aika pientä, on se kuitenkin lopulta aika isoa. Tuijottelen joka aamu ulko-oveani, ja siitä lähti viime viikon torstain Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini:
Harmosuolaheinämittarin
kauneudesta
Olen
viettänyt aikaani muutaman viikon pöpelikössä – pikkuruisessa viiden talon
kylässä – ja yrittänyt kirjoittaa kirjaa. Palaan piakkoin jatkamaan. Ennen
paluuta on kuitenkin käytävä kirjastossa hankkimassa muutama hyönteis- ja
perhoskirja, jotta saan elämääni vähän enemmän jäsennettyä. Olen nimittäin kirjoittamisen
sijaan tuhlannut aikaani miettien perhosia ja sitä, miten vähän tällainen umpiurbaani
ihminen luonnonympäristöään tuntee.
Kun
menen aamukahville ulos, on ovessani joka aamu kuin liimautuneina jokunen
yöperhonen. Tunnistan päivällä nurmikollani liihottelevista perhosista
suurimman osan: amiraaliperhoset ovat joukolla kiinnostuneita oven eteen
varisseista omenoista, ja silloin tällöin pihaa kaunistaa yksinäinen
suruvaippa, joka on mielestäni yksi kauneimmista.
Ovessa
tuntikausia jököttävät pienemmät ja vaatimattomammat perhoset ovat paljon
vaikeampia. En ollut aiemmin kiinnittänyt niihin juurikaan huomiota, mutta
kerran vahingossa ryhdyin tutkailemaan yhtä samassa paikassa viihtyvää
perhosta, jota oven kolisuttelu ei tuntunut häiritsevän lainkaan. Se viihtyi
paikallaan varhaisesta aamusta aina puoleenpäivään saakka. Sain siis
tarkastella sitä kaikessa rauhassa ja otin siitä useamman valokuvankin. Erään Facebook-kaverini avulla sain sen
tunnistettuakin: se oli harmosuolaheinämittari.
Harmosuolaheinämittari ovessani.
Nyt käyn
oveni tarkkaan läpi joka aamu. Lajit vaihtuvat aika usein. Harmosuolaheinämittarin
lisäksi lempilajieni joukkoon on liittynyt tammilovimittari. Sen verran olen
googletellut, että tiedän sen lepäävän päivät teeskennellen olevansa kuollut
lehti. Yhtenä aamuna ulkohuussissa sellainen lennähti paidanhihaani, eikä
lähtenyt millään pois. Tuntui aika hauskalta, että siinä se nyt esittää
hihassani kuollutta lehteä.
Tammilovimittari ovessani.
Olen
aika addiktiivinen ihmistyyppi, ja kun sattumalta innostun jostain, saatan
alkaa harrastaa aihetta liiankin ahkerasti, toisinaan pakkomielteenomaisesti.
Vaikka aionkin hankkia nyt jonkin verran tietoa yöperhosten maailmasta, olen
päättänyt pitää itseni kurissa ja opiskella seuraavan muutaman viikon aika vain
pari uutta lajia. Jos alkaisin vanhenevana miehenä harrastaa perhosia, olisi
urakka liian iso: pelkästään mittareita tunnetaan 26 000 lajia.
Yksikin
tunnistettu perhonen antaa yllättävän paljon iloa. Kun olin saanut
harmosuolaheinämittarin tunnistettua, oli hauska havaita muutaman välipäivän
jälkeen uuden yksilön lepo ovessani. Mennessäni aamukahville ajattelin
mielessäni: ”Kas, harmosuolaheinämittari on palannut.” Tunsin tunnistamisen
iloa ja vähän ylpeyttäkin siitä. Ei minun ystävistäni varmaan kukaan
tunnistaisi harmosuolaheinämittaria.
Aloin
myös pohtia perhosten estetiikkaa. Miksi näyttävän näköiset ja
runsaskoristeiset päiväperhoset tuntuvat kauniimmilta kuin väritykseltään
vaatimattomat ja paikallaan jököttävät yöperhoset?
Luulen,
että kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin taiteen kanssa. Kun tietää
enemmän ja on katsonut enemmän ja oppinut myös tarkentamaan katsettaan, alkaa
löytää nyansseja aivan uudella tavalla. Useimmat päiväperhoset ovat kuvioiltaan
sellaisia, että niiden kaksijakoinen symmetrisyys on varsin selkeä.
Harmosuolaheinämittarissa sen kaksi viivaa – toinen paksumpi ja toinen paljon
hennompi kulkevat yhtenäisesti siiven kärjestä toiseen, koska sen ruumis on
siipien alapuolella näkymättömissä. Maallikko kun olen, uskallan sanoa sen
muodon muistuttavan riippuliidintä. Ensin se ei tuntunut oikein kauniilta.
Luulen tämän johtuvan siitä, ettei se vastaa sitä kliseistä perhostyyppiä, jota
esimerkiksi lapsuuteni kansakoulun piirustustunneilla yritettiin opettajan
johdolla hahmottaa. Sitä on siis aika varhain jo oppinut sen, miltä oikean perhosen
pitää konventionaalisessa mielessä näyttää. Olisi ollut varmaankin aika
radikaalia piirrellä Porvoon vahaliiduilla ruskeanharmaita yöperhosia siivet
supussa.
Tätä
kahvilla pohdittuani ajauduin myöhemmin toisen mukin aikana miettimään sitä
vastuuta, joka kuvismaikoilla todellisuudessa on sen suhteen, miten lapsi oppi
maailmaa hahmottamaan ja sitä kuvaamaan ja lopulta epäilemättä arvottamaankin.
Oppii sen, miltä asioiden ikään kuin tulee näyttää. Olen itse asiassa vieläkin
vihainen kansakoulun luokanopettajalleni. Hän moitti minua siitä, että piirsin
ilmapallonmyyjälle tuolloin muotiin tulleet leveälahkeiset farkut. ”Ei
ilmapallonmyyjällä voi olla tuollaisia housuja”, hän totesi tylysti. ”Turhaa
erikoisuudentavoittelua.”
Toinen
esteettinen ulottuvuus ja innostus tulee sanoista. Kuusikymppisenäkin voi oppia
aivan uuden sanojen maailman. Osa siitä on silkkaa runoa. Pelkkiä mittareitakin
on vaikka millä mitalla, ja kaikki sanat ovat minulle uusia: ahdepikkumittari,
harmopaatsamamittari, jänönvihmamittari, kaunovarpumittari, korpivarjomittari…
Odottelen
jo paluuta ulko-oveni luokse. Mutta mitenkähän saan sen kirjani kirjoitettua?
***
Ja kun palasin ulko-ovelleni, eiköhän herhiläinen pistänyt minua. Se varmaan loukkaantui siitä, etten maininnut sitä jutussani vaikka kuvasinkin sen. Kävin Kuressaaressa apteekissa hakemassa allergialääkettä – hydrokortisonia minulla oli matkatavaroissanikin.
Kurat! sanotaan viroksi. Otti kipeetä. Tässä tuo elukka, jota en montaa kertaa ole elämässäni nähnyt:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti