Näyttelykuvia 1036: Yhteisötaidetta parhaimmillaan

Viime torstaina olin juhlimassa ehkä kevään hauskimpia avajaisia. Pauliina Turakka Purhonen (s. 1971), joka on jo pitkään piirtänyt kantabaarissani ja pitänyt tuloksista jo helmikuussa Galleria Ortonissa näyttelynkin, palasi piirustustensa kanssa Huvipurteen näyttelyllään Paluu Huvipurteen (26.5.–19.6.). Varsinaiseen baaritilaan Pauliina toi öljypastelleja, joita oli jo Ortonissa, mutta tupakkahuoneen hän täytti tuoreemmilla lyijykynäpiirustuksilla:

 

Bändini kosketinsoittaja Juho Korhonen on melankolinen mies.

Intiimeissä avajaisissa ei montaa vierasta ollut, mutta kun Pauliina toi työhuoneeltaan haitarin ja Juho tarttui siihen – ensimmäistä kertaa muuten yli kymmeneen vuoteen...

... niin tanssiksihan tuo meni. Permannolla ainoa taiteilijavieras Antti Tanttu (s. 1963) ja toinen taidemaailman edustaja, Ortonin galleristi Sirpa Viljanen:

Ja sujui se Pauliinaltakin soitto, kun laulua piti säestää:

Minäkin heittäydyin taiteelliseksi ja kaivoin kameran esiin ja sen valikosta "art" ja sieltä säädön "dramaattinen sävy", joka taikoi tällaisen muotokuvan:

Lopputuloksen nähtyäni sanoin Pauliinalle, että ei tätä voi laittaa blogiin, mutta Pauliina Turski Purhonen on niin turski lyyli, että totesi: "Tottakai sen voi laittaa." Niin että tässä se nyt sitten on laitettuna.
Toinen art-vaihtoehto on "rakeinen mustavalkokuva". Tässä taidenäkemys Antista ilman naamaa:

***

Noin niinku vakavasti ottaen on vielä todettava, että projekti on ollut tavattoman hieno. Pauliinan piirustukset ovat taidokkaita, mutta ennen kaikkea niistä henkii se intiimi luottamus, joka parhaimmillaan voi piirtäjän ja mallin/mallien välille syntyä. Pauliinan kyky aistia kulloistakin ilmapiiriä ja mielialaa ja sitä sosiaalista dynamiikkaa, joka paikassa vallitsee, on huikea. 
Klassisellakin välineellä voi siis luoda unohtumatonta yhteisötaidetta. Tämä on nyt lopullisesti varmistunut minulle, kun olen seurannut projektia läheltä. Kanta-asiakkaat ovat ottaneet taiteilijan ikään kuin omakseen, tuntevat ylpeyttä yhteisöstään ja myös "omasta" taiteilijastaan. Osan suhde taiteeseen ja taiteilujuuteen on selvästi muuttunut. Projektista on tullut hiljalleen kaikkien yhteinen.
Käykää siis katsomassa (Pursimiehenkatu 27) ja tukekaa samalla tiskillä käyden baaria, joka on antanut puitteet tälle hienolle projektille, ja nostakaa malja vaikkapa yhteisötaiteen tulevaisuudelle. Taiteen ja talouselämän logiikka on toisinaan yksinkertaista: kun baarin omistaja näkee, että taide tuottaa ns. pöhinää (kirjoitin muuten ensimmäistä kertaa elämässäni tämän yhden inhokkisanoistani, mutta kummiskin ns.-etuliitteellä) ja sitä kautta lisää tiliä, tukee hän mielellään taidetta. Ottakaa siis vaikka toinenkin malja.

Ja vielä vähän epävakavammin ottaen. Vinkki niille, jotka haluavat kuraattorin vaikealle uralle. Joskus se voi olla tosi helppoa. En ehtinyt edes ripustusavuksi, koska olin muissa duuneissa, mutta koska olen ollut mukana touhussa, halusin voimakkaammin olla osa sitä. Lahjoin Pauliinan yhdellä lonkerolla ja sain näyttelyn kuraattorin tittelin. Taidemaailman hyvä veli ja sisko -meininkiä?

Kippis!