Julkaistua 252: Mikä on hankkimisen arvoista?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni Helsingin taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Usko tai älä. Näyttely oli ihan siisti, mutta huomasinpa yllätyksekseni nyt, että kun aikaa on kulunut vasta pari viikkoa, alkaa se jo pikku hiljaa siirtyä unohduksen valtakuntaan.

Mikä on hankkimisen arvoista?

Kokoelmatoiminta on taidemuseon yksi kulmakivistä, mutta samalla se on usein tietyllä tavalla epäseksikkäin osa museon julkista ilmettä. Kokoelmanäyttelyt ovat harvoin mikään erityinen tapahtuma, joka saisi osakseen suurta julkisutta tai jonoja museoiden lippukassoille. Spektaakkeleiksi niistä ei ole.

Yksi mahdollinen lähestymistapa on veronmaksajan näkökulma. Helsinkiläiset voivat käydä nyt Meilahdessa tarkastelemassa sitä, minkälaista taidetta heidän verorahoillaan on hankittu, ja miettiä samalla sitä, mikä kulloinkin hankkimisen arvoiselta tuntuu.

Jussi Goman (s. 1980), Sikstuksen kappeli, 2010.
  

Meilahdessa on esillä hankintoja viimeisen viiden vuoden ajalta. Mistään kattavasta yleiskatsauksesta ei ole kyse: mukana on vähän yli kymmenen prosenttia kuluneiden vuosien hankinnoista, viitisenkymmentä työtä 24 taiteilijalta.

Hyvältähän nuo hankinnat näyttävät. Eri taiteenlajeja on tasapuolisesti ja mukana nuoremman väen joukossa on joku konkarikin kuten Antti Tanttu ja Henry Wuorila-Stenberg. Tiettyä ikärasismia on toki havaittavissa, mutta se on kai jo aika sisäänrakennettua hiljalleen vanhenevan nykytaide-käsitteen mekanismeihin. 

Jarno Vesala (s. 1977), Itku pitkästä ilosta, 2006.

Sen voisi tietenkin kyseenalaistaa, että miksi tällaisen näyttelyn pitää yrittää näyttää niin voimakkaasti tietoisesti rakennetulta näyttelyltä, koska se ei sellaisena jää kuitenkaan millään tavoin vaikutushistoriallisesti eloon, varsinkaan kun mitään luetteloa ei julkaistu. Minä olisin itse asiassa katsonut paljon mieluummin kaksi kertaa enemmän teoksia – vaikka huonommin ripustettunakin.