Vihdoin saan parin viikon aikana syntyneen viiveen kurottua umpeen. Viime lauantaina kävin kahdessa näyttelyssä. Aloitin kotini läheltä Galleria Huudon Uudenmaankadun toimipisteestä, jossa oli Kasper Muttosen (s. 1979) näyttely Building a Moment (25.1.–12.2.). Näin Muttonen itse: "Näyttely tutkii ja rakentaa ajatuksia hetkestä ja eri hetkistä rakennetussa ympäristössä. Maisemat ovat joko kuvitteellisia tai luotuja mielikuvia. Ajatus hetkestä siirtyy ajatukseen ikuisuudesta ja sen pysyvyyden illuusiosta."
Muttonen on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2003, mutta hänellä on myös arkkitehtiopintoja, mikä näkyy hänen tuotannossaan hedelmällisellä tavalla. Hän virittelee tilaa kiinnostavasti jalostaen tavoittelemiaan mielikuvia arkitehtonisella otteella. Lopputulos on aina melko runollinen, mikä johtuu epäilemättä Muttosen näkyvästä kädenjäljestä – hän ei vie toteutusta liian sliipatuksi vaan antaa käsityöläisyyden särmineen tulla myös näkyväksi. Toki hänelle toivoisi lisää resursseja, jotta hän voisi toteuttaa jotain vielä suurimuotoisempaa. Rahkeita varmaan riittäisi. Joka tapauksessa hänen tekemisiään kannattaa seurata.
Kaivoin tähän vielä esiin vanhan kritiikin, jonka kirjoitin Uuteen Suomeen (16.5.2008) hänen vuoden 2008 näyttelystä Galleria Huudon Viiskulman toimipisteestä. Näyttely on tietenkin toinen, mutta osa ajatuksista on edelleen kuranttia:
Kuviteltua tilaa
Kuvataiteilijakunnassamme on yllättävän monta taiteilijaa, jolla on takanaan myös arkkitehtuuriopintoja. Yksi heistä on Kuvataideakatemiasta vuonna 2003 valmistunut, sekä maalausta että veistoa opiskellut Kasper Muttonen (s. 1979).
Muttosen teokset ovatkin usein jotain vaikeasti määriteltävää veistosten, maalausten ja arkkitehtuurin välimaastossa sijaitsevaa kuviteltua tilaa, jota arkkitehtuurin ankarat käytännön vaatimukset eivät liikaa pääse ohjailemaan ja jossa näin unelmat saavat tilaa tulla esiin.
Muttosen teokset vievät ajatukset välittömästi venäläiseen 1910-luvun avantgardeen, muun muassa Kazimir Malevitsin ja El Lissitzkyn arkkitektoneihin, arkkitehtonisen pienoismallin kaltaisiin projekteihin, joita ei koskaan varsinaisesti tarkoitettukaan toteutettaviksi. Tähän vaikuttaa varmaan myös se, että Muttosen työt eivät ole tietokoneella mallinnettuja ja teollisin menetelmin tuotettuja steriilejä ja teollisia objekteja. Niissä näkyy vähän vanhahtavan tuntuinen robusti kädenjälki, joka pitää mukana aidon inhimillisen ulottuvuuden, eletyn ja koetun.
Nykyajassa Muttonen kuitenkin liikkuu mietiskellessään ns. WAU-arkkitehtuuria ja japanilaista nykyarkkitehtuuria, joten hänen arkkitektoninsa eivät muodosta mitään taidehistoriallista retroilmiötä vaan kommentoivat nykymaailmaa ja nykyisiä tapoja käsitellä tilaa ja ottaa sitä haltuunsa.
Muttonen rakentaa mallinsa joko vanerista ja betonista, ja pystyy materiaaleillaan tuomaan hedelmällisesti myös esiin maalauksen ja veiston problematiikkaa. Betonimallien kanssa hän ottaa myös mukaan valaistuksen: valojen ja varjojen leikin betonin haasteellisella pinnalla. Betoni onkin melko mielenkiintoinen materiaali ollessaan samalla kivirakentamisen ja monumentaalisen rakentamisen perinteenjatkaja sekä nykyaikaisten epäpaikkojen epämateriaali par excellence.
Melko harva veistäjä uskaltautuu nykyään betonin pariin, sillä juuri betonista on valmistettu useimmat epäonnistuneet julkiset teokset, jotka ovat jääneet erilaisina torahampaina rumentamaan julkista tilaa. Nykyisistä betoninkäyttäjistä tulee mieleen lähinnä Hannele Kylänpää, joka on onnistuneesti löytänyt betonista klassisen plastisen muodon tavoittelun apuneuvon. Onkin hauska nyt nähdä nuori taiteilija kamppailemassa tämän vaikean materiaalin kanssa. Muttonen itse toteaa huonomaineisen betonin olevan ”kaunis ja puhdas materiaali”, ja kyllä hän sitä osaakin työstää.
Arkkitektoneihin on katsojankin hyvä heijastella erilaisia lähestymistapoja, tunteita ja tilan pohdintaa. Kun kyse ei ole liian käytännönläheisistä tai silkkaan hyötyajatteluun pohjautuvista asioista, on liikkumavara melko iso. Muttonen itsekin toteaa, että ”rakentaminen on keino luoda itseäni ja ideamaailmaani”. Tähän maailmaan on katsojankin helppo heittäytyä mukaan.
***
Sitten matkasin Itä-Helsinkiin tapaamaan sisartani. Hänen rapussaan koin hetkiä oikeassa rakennetussa ympäristössä, jossa joku pössyttelijä oli harjoittanut tarrataiteensa levittämistä ensin rappukäytävässä:
***
Itä-Helsingistä matka jatkui Suvilahteen, jossa kävin katsastamassa Make Your Mark Galleryn tarjonnan. Juha Lahtisen (s. ?) näyttely Write to exist! (6.–31.1.) koostui tussilla ja spraylla tehdyistä töistä, joissa oli paljon sapluunatekniikkaa:
En tiedä taiteilijasta mitään, eikä surffailukaan tuottanut tuloksia, mutta ihan kiinnostava tekijä. Lahtinen itse sanoo "improvisoivansa ja leikittelevänsä niin kuin graffititkin yleensä syntyvät". Tällainen sapluunailmaisuhan tuottaa helposti vähän jähmeää ja manerisoituvaa jälkeä, mutta olivat nämä työt ainakin minulle tarpeeksi raikkaita.
PS. Descartes sanoi: "Kirjoitan, siksi olen." Ja 'write' tarkoittaa katutaiteen kielellä graffitin tekemistä, joten aika hauska nimi näyttelyllä on.
PPS. Gallerian seinällä oli hauska katutaideaiheinen pronssiveistos (! – miettikää taiteiden perinteiden kohtaamista). Tekijä jäi toistaiseksi epäselväksi, mutta yritän palata asiaan:
Jullen veistos näyttäisi olevan.
VastaaPoistahttp://www.jootti.org/pages/juhana1.html