Ja rästien purku jatkuu. Kuun vaihteessa (31.8.–1.9.) tein retken Kankaanpäähän. Minut oli jostain syystä kutsuttu Satakunta-päivään puhumaan, ja aiheeni oli: "Taiteen paikka tänään". Joku muu oli keksinyt otsikon. Tein työtä käskettyä ja matkasin sinne ja puhuin jotain, jota en enää oikein muista. Juhlavaa oli, liput ja kaikki ja yksi ministerikin puhujana:
Asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru puhuu.
Vähän absurdilta koko homma tuntui, koska en oikein ymmärtänyt koko päivän funktiota, paitsi että kaikki puhujat halusivat tuntea ylpeyttä satakuntalaisuudestaan tai kytköksistään Satakuntaan. Selllaista aasinsiltaa minä en keksinyt lainkaan, joten yritin vain puhua taiteen merkityksestä yleisellä tasolla. Alan kuitenkin tuntea itseni jo varsinaiseksi puhuvaksi pääksi, mikä ei aina ole hauskaa.
Sitten mentiin kaupungintalolle lounaalle, ja taisin olla ainoa mies ilman pukua. Haahuilin talossa ja tutkin seinien taidetta. Yhden oikein kiinnostavan uuden tuttavuuden löysin, Ensio Lambergin (1922–1986), jolta oli komea maalaus aulassa:
Valtuustosalissa minua vähän nauratti, kun kylän suuri poika oli jo aktiiviaikanaan saanut pystin – ja vähän isomman sellaisen – salin nurkkaan. Tässä Pertti Mäkisen (s. 1952) näkemys Kauko Juhantalosta:
Kaupunginhallituksen kokoushuoneen seinää koristi Kauko Räikkeen (1923–2005) tiilireliefi (1967):
Kokouspaikkamme eli Koulukeskuksen edustaa koristi puolestaan Lauri Räikkeen (s. 1953) betoniveistos Kaverukset (1976):
Tätä se nepotismi teettää. Kyseessä on siis Kauko Räikkeen poika. Kyllä tuo betoniveisto on vaikea laji. Tekisi joskus mieli järjestää yleisökilpailu aiheesta "Montako hyvännäköistä betoniveistosta Suomesta löytyy?".
Onneksi vieressä oli pyöräteline:
Ja sitten Kankaanpään taidekoululle avajaisiin. Neljännen vuosikurssin grafiikanopiskelijoilla oli yhteisnäyttely Kuuden Kupla (1.–21.9.), jossa nuoret taiteilijat esittelivät monipuolisesti osaamistaan. Melko perinteistä jälki kuitenkin oli, enkä kovin suuria yllätyksiä löytänyt:
Mutta ehkä outo päivä oli vienyt jo vähän mehutkin. Siksi tyydyinkin vetäytymään keskustan ulkopuolelle Kankaanpään kuntoutuskeskukseen, mistä minulle oli varattu huone. Vaan enhän sielläkään päässyt taidetta karkuun. Aulassa oli Juhani Tarnan (s. 1937) jättikkoinen maalaus – varsin hieno itse asiassa, ottaen varsinkin huomioon paikan laadun:
Ja pitkällä käytävällä huoneeseen tuli oikein hyvä olo, kun näin yksinäisen taideteoksen:
Tarkempi tutkimus nimittäin osoitti, että kyseessä oli virolaisen taidegraafikon Virge Jõekaldan (s. 1963) vedos, ja minähän olin juuri ollut avaamassa Virgen näyttelyä Galleria Ortonissa. Maailma oli siis taas pieni. Sitten nukahdin iloisesti.
Seuraavana päivänä olin taas puhuvana päänä, kun kävin taidekoululla puhumassa oppilaiden kanssa. Kun yritin saada ohjeistusta, minulle sanottiin, että "puhu mistä vain". Ja minähän puhuin mistä vain – lähinnä taiteesta ja sen opiskelusta – ja tunnelma oli oikein hyvä. Oppilaat olivat aktiivisia, ja saimme puhuttua ihan oikeaa asiaa paljon. Taidekouluissa on muutenkin aina hauska käydä nuuhkimassa tunnelmia:
Sitten katselin vähän ympärilleni kylillä. Siellä törmäsin taas Juhani Tarnaan, joka on vähän Bauhausiin viittaavan taustansa mukaisesti laajentanut työtään myös staflia-maalauksesta:
Ei huono.
Ja oli kylillä katutaidettakin. Vierekkäin oli Mikko Myöhäsen (s. 1975) luvan takaa tehty...
... ja sitten ihan aito anonyymi:
Varsin hauska retki siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti