Julkaistua 695: Miksi taidetta pitäisi rakastaa?

Kaiken jatkuvan urputtamisen lisäksi teen ihan oikeasti koko ajan työtäkin. Kirjoitan kokopäiväisesti, joten ei tässä määrässäkään mitään ihmettelemistä ole. Laatu varmaankin heittelee, mutta sen arvioinnin jätän muille. Tällaista ajattelin viime keskiviikkoaamuna, kun oli taas aika tehdä Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumni – olkoon pateettista, mutta näin minä kuitenkin tuumailin:

Miksi taidetta pitäisi rakastaa?

Seuraan aktiivisesti taidekeskusteluita, ja kuulun niihin masokisteihin, jotka lukevat nettijuttujen perään syntyvät keskusteluhännätkin. Joskus hakeudun varta vasten foorumeille tutkailemaan kansalaisten mielipidettä taiteesta ja taiteeseen liittyvistä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Yksi keskeisistä kanavista on – jostain minulle vieläkin käsittämättömästä syystä – Vauva-lehden nettikeskustelufoorumi. 

Nettikeskusteluista voin päätellä, että taiteilijuus koetaan melko yleisesti tarpeettomaksi. Seuraavassa yksi satunnainen mutta varsin tyypillinen kommentti vauvaihmisiltä: ”En oikein ymmärrä, miksi jotain töhertelyä pitäisi rahoittaa julkisesti. Jokainen saa harrastaa mitä haluaa, mutta jos siitä haluaa elantonsa, niin pitäisi sitten tehdä sellaista taidetta, joka kiinnostaa muitakin. Miksi ketään kiinnostamaton taide pitäisi rahoittaa julkisella tuella?"

Tällaisen kommentin logiikka on muu muassa se, että kiinnostus ja teoksen arvo pystytään arvioimaan vain rahassa. Toinen logiikka on se, että jos taiteilija ei saa tarpeeksi rahaa taiteellisella työllään, taide muuttuukin yhtäkkiä ’ketään kiinnostamattomaksi’. Tällä logiikalla voisimme esimerkiksi lopettaa suomalaisen kirjallisuuden miltei kokonaan. Suomalaisten ammattikirjailijoiden vuotuinen mediaaniansio kirjoistaan on noin 2000 euroa. Aivan yhtä huonosti kävisi kuvataiteellemme tai tanssitaiteellemme. Miltä näyttäisi henkinen maailmamme, jos saisimme seurata vain kymmenen kirjailijan, viiden kuvataiteilijan ja kolmen tanssijan luovan työn tuloksia? Mieleeni tulee väistämättä Pohjois-Korea, vaikka syy olisikin kapitalismin rautaisessa laissa. 

Mutta entä jos nyky-yhteiskunnassakin asioiden arvoa voitaisiin mitata muullakin kuin rahalla ja kaupallisella menestyksellä? Voisiko ihmisillä olla sen verran rakkautta ylipäänsä ihmiselämää kohtaan, että itseä kiinnostamattomia asioita voisi sallia muille ihmisille tajuten samalla sen arvon, mitä näillä asioilla voi kokonaisuutena kaikille olla? 

Väitteeni on, että taidetta pitää tukea julkisesti siksi, että se antaa elämälle mielekkyyden. Se antaa ihmisille paremmat mahdollisuudet tutkiskella, ymmärtää ja rakastaa elämäänsä. Eikä tämä suinkaan tarkoita sitä, että kaikkien tulisi rakastaa kaikkea taidetta. 

Asian on tajunnut joku virallinen tahokin, joka on kirjannut perustuslakimme 16 pykälään lauseen: ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” Vapautta ei osteta rahalla. Vapaus on mahdollistettava, eikä jätettävä sitä pelkkien markkinoiden haltuun. Yksi tapa mahdollistaa tätä vapautta on tukea sitä julkisin varoin. 

Nyt joku jo odottaa minun kaivavan esimerkkejä taidefilosofiasta ja estetiikasta, jotta voisi todeta minun tekevän vain ylevää kusetusta – litaniaa jolla kulttuuriväeksi haukuttu väestönosa perustelee joutilasta loiselämäänsä. 

Niinpä en teekään sitä vaan siteeraan empiiristä aineistoa siitä, miten ihan oikeat ja tavallisiksi haukutut ihmiset voivat taiteen kokea – tilasto- ja keskivertoihmisten sijaan. Olen vuosien mittaan joutunut miettimään usein työni mielekkyyttä ja motivaatiotani. Toisinaan vaivun epäuskoon. Silloin palaan 1990-luvulla tehtyyn mittavaan omaelämäkerralliseen tutkimukseen, jossa kartoitettiin taiteen merkitystä ihmiselämälle. Tuloksista julkaistiin dokumentti Rakkaudesta taiteeseen (SKS 1998). Luen sitä usein. Kirjassa on yli 300 sivua koskettavaa omakohtaista tarinaa siitä miten eri taiteenlajit ovat vaikuttaneet ihmisten elämään. Minun on vaikea kuvitella, että tämän lähemmäksi taiteen merkityksen perustelua voisi päästä. Esimerkiksi eilen luin erään kirjallisuudenrakastajan kommentin: ”Samalla näen lukemisen taidon lahjana, jonka olen saanut ja jota olen kyennyt vaalimaan. Ympärilläni on ollut ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua harrastuksessani. Kun katselen itseäni pienenä koululaisena kirja ääressä ja siitä rakennan näkökulmaa kaikkeen siihen mitä sen jälkeen on tullut, tajuan kirkkaasti, mistä tässä on kyse: itseni muotoisesta elämästä. Ei enemmästä eikä vähemmästä, ainoastaan siitä mikä mahtuu minuun.” 

 

Minä tiedän, että taiteen rakastaminen on elämän rakentamista ja rakastamista. Mistä minä tiedän sen? Muun muassa edeltävästä sitaatista. Siitä, että hyvin erilaiset kanssaihmiseni ovat todistaneet sen puolesta kertomalla avoimesti omasta elämästään. Siitä, että jotkut tahot ovat viisaudessaan ja ”tieteen vapauden” nimissä antaneet julkista tukea tällaisen näennäisesti turhan ja kannattamattoman tutkimuksen tekemiselle. Antaneet ihmisten puhua vapaasti ja jakaneet sen muille luettavaksi. 

Olen vakuuttunut siitä, että taide ja rakkaus tulevat todeksi vain jakamalla ja sillä, että niiden sallitaan kukoistaa aidossa vapaudessa – sekä ilman yhteiskunnallista sensuuria että yhtälailla ilman markkinavoimien julmaa säätelyä.