Julkaistua 690 & 691 & Näyttelykuvia 1000: Avaruudellista ironiaa

Kuten edellisessä postauksessa totesin, kirjoitan liikaa. Kirjojakin pukkaa koko ajan. Tämä on – vähän laskentatavasta riippuen – jo viides tänä vuonna:

157-sivuinen katsaus Kristian Krokforsin (s. 1952) pitkään uraan. Kustantajana Jussi Tiaisen (s. 1954) luotsaama Parvs, taidekirjakustantamoiden viimeinen uljas mohikaani, ja taittajana Timo Setälä (s. 1958), väsymätön luottotaittajani jonka kanssa olemme tahkonneet näitä jo kohta 15 vuoden ajan – lukumäärällisesti saman verran. Ja edelleenkin tuntui yhtä hyvältä: niin kaunis ja Krokforsin näköinen lopputulos on.

Se kuitenkin harmittaa, että eihän media näitä enää noteeraa. Suuri osa ystävistäni on taiteilijoita, ja ymmärrän oikein hyvin sen tuskan, mitä he kokevat, kun näyttelyistä ei enää juurikaan kirjoiteta. Samassa uppoavassa veneessä ollaan. Olen Timon kanssa tehnyt näitä pitkään, mutta jos olisimme pitäneet arvosteluista leikekirjaa, olisi se varsin ohut ja aika nopeasti selailtu. Lohdutan itseäni toisinaan sillä, että kirjat säilyvät, ja ehkä sadan vuoden kuluttua joku graduaan tekevä taidehistorioitsija löytää kummallisia ja hauskoja aiheita menneisyyden taiteesta.

No, turhahan minun liian herooinen on olla. Tällainen taiteilijan tuotantoa esittelevä ei niinkään ole minun kirjani, vaikka kaikki tekstit kirjoitinkin, vaan pikemminkin taiteilijan kirja. Alussa on kuuden liuskan johdanto ja lopussa 15 liuskan kronologia, joten ei tekstimassaa minulta ole kuin 21 liuskaa. Tässä johdanto:

Avaruudellista ironiaa

Kristian Krokfors on aina ollut kiinnostunut arkkitehtuurista ja rakennetusta ympäristöstä. Nämä ovat myös muodostaneet hänen keskeiset teemansa jo neljänkymmenen vuoden ajan. Rakennettu ympäristö pitää sisällään rakennusten lisäksi myös sen, miten kulttuuri hivuttautuu rakentamalla luontoon: puutarhat ja viljelmät.

En tiedä tarkemmin Krokforsin suhdettaan lentämiseen, mutta J.O. Mallander ainakin nimitti häntä vuonna 1985 – jolloin Krokfors valittiin ensimmäiseksi Vuoden nuoreksi taiteilijaksi – aeromantikoksi viitaten Krokforsin kykyyn ”poetisoida olemassaoloa avaruudesta käsin”. Arkkitehti Alvar Aaltokin viihtyi lentokoneessa ja kuvaili vuonna 1921 aggressiivisia tuntemuksiaan tarkastellessaan kaupungin rumuutta ja sen rakentajien tyhmyyttä. Hän näki lintuperspektiivistä ihmisen ja ihmisen pienuuden, myös henkisesti. Hänen teki mieli tuhota, pommittaa. Aallon lentokokemusta on kuvannut lentämisen ja taiteen suhdetta tutkinut kuvataiteilija Jyrki Siukonen, joka itsekin on tehnyt taidetta lentämisestä tai sen ideasta ja joka Aallon vastaisesti sanoi haastattelussa lentämisen olevan vertauskuva onnellisuudelle, syntymälle, rakkaudelle sekä paremmalle tulevaisuudelle. Hänen mukaansa se edustaa sielun perimmäistä kaipuuta todelliseen kotiinsa, taivaisiin. 

Kolme kukkulaa, 2006, öljy.

Krokforsille niin ominainen lintuperspektiivi lienee kuitenkin vielä jotain muuta. Runollisenakin se on hänelle tapa näyttää asiat näkökulmasta, joka paljastaa tehokkaasti rakenteet ja järjestelmät. Ihmisiä hänen teoksissaan ei ole. Krokfors on kuin neutronipommi, joka ei tuhoa rakennuksia mutta tappaa ihmiset. Pommi on tietenkin aika voimakas vertaus, mutta Krokforsin töissä poissaolevasta ihmisestä kertoo vain ihmisen jättämä jälki: talot, tyhjät parkkipaikat, loputtomat tyhjät ikkunat, loputtomiin riveihin istutetut puut. Krokforsin työt ovat kuin antiteesi hänen virolaisen kollegansa, arkkitehti ja kuvataiteilija Leonhard Lapinin tyhjyyttä pohtivalle ajattelulle: ”Näkymätön arkkitehtuuri vapauttaa meidät perinteisen ja umpikujaan ajautuneen arkkitehtuurin dogmeista, esittää eksistentialistisen kysymyksen ja kehottaa meitä vapautumaan niistä miljoonista taloista, jotka häiritsevät jokapäiväistä olemassaoloa ja maailmankaikkeudessa vallitsevaa tyhjyyttä koskevaa mietiskelyämme.” Krokfors vapauttaa meidät niistä miljoonista ihmisistä, jotka individuaalisen tarinoineen häiritsevät kulttuurista tyhjyyttä koskevaa mietiskelyämme. 

Mutta mikä tässä on poetiikkaa eli runousoppia? Ainakin toiston, sarjallisuuden ja ristikon käyttö. Kaikessa tarkkuudessakaan Krokforsin töiden sisältö ei ole informaatiota, se ei koostu väitelauseista. Se lähestyy tietystä ulkoisesta kuivakkuudestaan huolimatta runoa. Hänen työnsä ovat täynnä vähäeleistä redundanssia – toisteisuutta, ylimäärää ja päällekkäisyyttä, joilla hän varmistaa viestin perillemenon, sen ymmärrettävyyden, mutta joka samalla luo uudenlaista kuvakieltä, joka ottaa huomioon nyanssien tuomat mahdollisuudet ja leikin. 

Harmaa Andalusia, 1999, öljy.

Perinteisessä arkiajattelussa ja retoriikassa toisto liitetään useimmiten pelkästään vakuuttamiseen, mutta esimerkiksi puolalaisbelgialaisen filosofi  Chaïm Perelmanin mukaan toisto ”voi myös korostaa monimutkaisen tapahtuman särkymistä erillisiksi episodeiksi, jolloin se vahvistaa juuri läsnäolon vaikutelmaa.” Toistoon voi suhtautua myös etiikan kannalta. Tanskalainen teologi, filosofi ja kirjailija Søren Kierkegaard on todennut: ”Jos toisto puuttuisi, ei olemassaolossa olisi sisältöä ja merkitystä vaan se olisi strukturoimatonta ääntä, hälyä.” Kierkegaardia tutkinut ruotsalainen teologi Torsten Bohlin asettaa puolestaan estetiikan ja etiikan vastakkain suhteessa toistoon: ”Toisto on juuri sitä, mitä esteetikko kammoksuu; hän haluaa jatkuvasti uusia ja ennen kokemattomia elämyksiä. Eetikko sitä vastoin katsoo juuri toiston ikään kuin mittaavan persoonallisuuden syvyyttä ja vakavuutta.” Juuri tässä ristiaallokossa Krokforsin ironia löytää paikkansa. Krokforsille ironia ei kuitenkaan ole hänen omien sanojensa mukaan tietoinen valinta, mahdolliseksi metodiksi se on kehittynyt vasta ajan myötä. Hän itse korostaa intuition merkitystä ja kokee ironian olevan itselleen jotain sisäsyntyistä – vaikkakin ”neljä vuotta Englannissa on kyllä auttanut”. 

Ironia liitetään usein postmoderniin, ja siihen joukkoon Krokforsia on soviteltu, vaikka Mallander totesikin jo vuonna 1985 osuvasti: ”Krokfors on saanut aineksia eri tyyleistä ja virtauksista ja yhdistänyt ne synteesiksi, joka ei ole mikään postmodernisinen lainapeite, vaan ilmaisee jotain olennaista ajasta, jossa elämme.” 

Mitä tämä olennainen sitten on? Arjessa ironia yhdistetään usein nokkeluuteen ja sitä kautta ylemmyyteen, ikään kuin paremmin tietämiseen, korkeamman tason tietoisuuteen. Krokfors ei kuitenkaan ole mikään nokkelikko, vitsinkertoja. Hän on huumorissaan ehkä pistävän tarkka ja toisinaan myös leikkisä ja kepeä, mutta hänen työskentelynsä pohjavireen luen kuitenkin jopa melankolisena ja eettisesti varsin vakavana. 

Talot, öljy.

Yleensä ironia tapahtuu jonkun tai jonkin kustannuksella. Krokforsin maisemat eivät ole veduta-maisemia, jotain tiettyä tunnistettavaa paikkaa kuvaavia – vaikka hänen kukkulansa ja riveihin istutetut puunsa olisivatkin saaneet vaikutteita Andalusiassa vietetystä ajasta tai suurkaupunkinsa New Yorkin työskentelyjaksosta. Krokfors ei pilkkaa mitään tiettyä paikkaa vaan kertoo jotain yleisempää rakennetusta ympäristöstämme, siis miltei koko maailmastamme. Hänen ironiansa saattaa olla sitä, mitä kirjallisuudentutkimuksessa tavataan nimitetään saksalaiseen filosofi ja kirjailija Friedrich Schlegeliin ja jenalaiseen varhaisromantiikkaan viitaten romanttiseksi ironiaksi. Taustalla on tietoisuus inhimillisen ajattelun rajoituksista. Tämä vie ironian pelkästä estetiikan käsitteestä tai metodisesta keinovarannosta vahvasti etiikan ja myös eksistenssifilosofian puolelle – tšekkiläisranskalainen kirjailija Milan Kunderan sanoin: ”Ironia riistää kaiken varmuuden paljastamalla maailman kaikessa moniselitteisyydessään.” 

Krokforsia voi hänen ironiansa eettisyyden kannalta tarkastella yhteiskunnallisesti kantaa ottavana taiteilijana. Hän ei tee sitä ohjelmallisesti, mutta ainakaan minun ei ole vaikea tulkita hänen työtään esimerkiksi behaviorismiin pohjautuvan ympäristösuunnittelun kritiikkinä. Behaviorismin mukaan ihmisen suhde ympäristöön on mekanistinen: ympäristön lähettämät vaikutteet saavat ihmisessä aikaan reaktion. Ihminen on lähinnä passiivinen vastaanottaja, joka toimii suunnitellun ympäristön ehdoilla. Ihmisen käyttäytymistä voisi siis ohjailla ympäristösuunnittelun avulla – näinhän esimerkiksi neuvostoliittolaisessa suunnittelukulttuurissa tehtiin. Arkkitehtuurin suurilla taiteilijanimilläkin on ollut tämänsuuntaisia tausta-ajatuksia: sveitsiläinen tähtiarkkitehti Le Corbusierkin sanoi aikanaan, että ”huoneisto on kone asumista varten”. 

Krokforsille ominainen sarjallisuus ja fragmentaarisuus eivät synny taiteen sääntöjärjestelmien kautta. Hänen sarjallisuutensa ei ole minimalismin tai pop-taiteen sarjallisuutta – vaikka hän itsekin tunnustaa kytkennän nuoruutensa pop-taiteen maailmaan. Sarjallisuus pikemminkin mahdollistaa kohteena olevan ilmiön ja siihen liittyvien prosessien havainnollistamisen. Fragmentaarisuus voidaan sekin liittää jo varhaisromantiikkaan liittyviin ajatuksiin silloisen modernin kirjallisuuden keskeneräisyyden tunnustamisesta sekä klassisen harmonian ja yhtenäisyyden hylkäämisestä. Krokfors ei pyri kohti täydellistä taideteosta, ja niinpä hänen tuotantoaan kannattaakin ehkä katsoa myös kokonaisuutena, oeuvrena. 

Tehdaskuva, 2011, öljy.

Tämä koskee myös Krokforsin värimaailmaa, joka ponnistaa sekin osin ironiasta mutta myös siitä, että sarjallisuus eri värejä kokeillen lisää variaatioiden määrän kohti rajattomuutta. 

Alkuun värit eivät kuitenkaan olleet Krokforsille kovinkaan tärkeitä. Taidemaailmassa vastaanottajat kuitenkin kyselevät alituisesti väriteorioiden perään. ”No hitto, siinä on teille värejä”, Krokfors kertoo ajatelleensa ja tarjosi katsojille ensin iloista punaista, sinistä, keltaista ja vihreää. Samankaltaiset kukkulat saattoivat valmistua sekä sinisinä että punaisina. Väliin kriitikot ovat kaivanneet Krokforsilta lisää väriä, väliin jopa närkästyneet, kun sitä on ollut liikaa tai liian villisti levitettynä – näin esimerkiksi New Yorkissa vietetyn ajan jälkeen, jolloin Krokfors kokeili ja yritti ”vapauttaa” tekemistään. Nyttemmin hänen suhteensa väriin on muuttunut: ”Olen oppinut katsomaan väriä ja miettimään sitä enemmän, olemaan herkempi sen suhteen.” On myös syytä muistaa, että väreillä on itse asiassa taidehistoriallisesti merkittävä rooli Krokforsin uralla: hän kuuluu siihen grafiikanpaja Imprimon keskeiseen 1980-luvun uranuurtajakaartiin, joka peruuttamattomasti toi värin suomalaiseen taidegrafiikkaan. Väri on epäilemättä myös yksi syy siihen, että Krokfors on koko uransa ajan sekä maalannut että tehnyt litografioita – ja myös vuosittaisilla Englannin matkoillaan Pratt Contemporaryn kautta serigrafioita. Värien intensiteetti ja vuorovaikutus toimivat maalauksessa ja grafiikassa varsin erilaisilla parametreilla. 

Krokfors asettuu kiinnostavalla tavalla modernismin ja postmodernin rajalle. Yhdysvaltalaisen taidehistorioitsija Rosalind Kraussin mukaan ristikko on yksi viime vuosisadan modernistisen ilmaisun kulmakivistä: se toi mukanaan kuvataiteen autonomian viimeisen voiman, täydellisen mykkyyden, kerronnallisuuden ja diskursiivisuuden kieltämisen. Lattea, järjestetty, geometrisoitu ristikko on antinaturalistinen, antimimeettinen, antitodellinen. Krokfors on käyttänyt ristikkoa myös readymaden tapaan; hän käytti aikoinaan muun muassa perinteistä millimetripaperia, mikä vie lattean ei-kerronnallisuuden äärirajoilleen – kunnes katsoja tajuaa, että sekin kertoo jotain oleellista suunnittelusta ja rakentamisesta. 

Joku pystyttää Krokforsin joutomaille ja epäpaikkoihin kuitenkin aina silloin jotain. Teltta on pitkään ollut yksi hänen keskeisistä teemoistaan. Teltta on tietenkin moniselitteinen symboli. Vapauden symbolina teltta vie katsojan ajatukset eksistentiaaliseen tematiikkaan, mutta senkin voi tulkita negaation kautta: turvattomuutta luovana ei-pysyvyytenä, kodittomuutena.

Ehkä tässäkin on kyseessä Krokforsille joka suhteessa ominainen dualismi. Vuoristot – kuviteltavissa olevine luolineen – ovat primitiivisen asumisen arkkityyppi ja teltta taasen ”modernin elämän arkkityyppi, liikkuva ja kevyt”, kuten yhdysvaltalainen arkkitehti Frank Lloyd Wright on todennut. Onpa tämä jännite nähty seksuaalisten vastakohtien jännitteenäkin. Teltassa ainakin on voimakkaasti kyse sisä- ja ulkopuolesta, joten sitä voi halutessaan myös tarkastella myös klaustrofobian ja agorafobian leikkauspisteenä – kuten ranskalainen runoilija Jules Supervielle asettaessaan ne rinnakkain: ”Liian suuri tila on tukehduttavampi kun konsanaan tilan puute.” Mutta ei meidän tarvitse näihin syövereiden mennä, vaikka koenkin Krokforsin töitä katsellessani niiden ironian toisinaan silkkana torjuntana. Voimme myös ajatella, että ironia – ja myös omaan taiteeseen ja laajemminkin taidemaailmaan liittyvä itseironia – voi olla jopa eettisempi tapa tehdä kuvaa kuin se totuttu jalo ja pyhä tapa, jossa lähtökohta on pysyvien merkitysten, arvojen ja totuuksien tavoittelu. 

***

Kronologiaa en viitsi tähän laittaa, koska se on niin hemmetin pitkä. Hankkikaa kirja ja tutustukaa – kuvat ne ovat muutenkin pääasia.

***

Olin myös 2.9. Krokforsin näyttelyn (3.–20.9.) avajaisissa Bukowskin näyttelytiloissa, missä kirja julkistetiin. En voi laittaa näyttelytietoihin linkkiä, koska Bukowskis ei ole hoitanut hommiaan: mitään linkitettävää ei ole. 

Taiteilija itse.

 

 
Uudempien töiden lisäksi mukana oli hauska retro-osuus, joten nyt on hyvä tilaisuus tarkastella Krokforsin tematiikan kehitystä. Hieno näyttely.

PS. Ryhdyin miettimään tuota edellä oleva urputtamistani siitä, että taidekirjoja ei enää noteerata mediassa. Tajusin yhtäkkiä, että enhän minä muista yhtäkään arvostelua, joka olisi kirjoitettu Timon ja minun tekemistä noin 15 kirjasta. Piti oikein soittaa Timolle ja tarkastaa asia. Ei hänkään muistanut.
No, joku aito oikeistolainen toki toteaisi: "Ettekö te ääliöt tajua, että kukaan ei ole kiinnostunut tekemisistänne. Älkää valittako, vaan lopettakaa se ja ryhtykää tekemään jotain muuta, joka kiinnostaa ihmisiä." Näinhän nuo tuppaavat keskusteluhännissä sanomaan taiteilijoista. Mutta ei syytä huoleen: ei me lopeteta.