torstai 22. tammikuuta 2015

Julkaistua 599 & Näyttelykuvia 943: Ester, Evert, Edward ja Wendla – ja Rauha

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (3/15) alkoi osaltani tämä vuosi. Aiheena oli Marjo Levlinin (s. 1966) näyttely Länteen ja takaisin Muu Galleriassa (9.1.–15.2.), joka edellisen julkaisemani jutun tavoin vei taas itsenikin esivanhempien maille:

Ester, Evert, Edward ja Wendla – ja Rauha

Olemme kaikki juuriltamme monikulttuurisia – vaikka emme aina tajuaisikaan sitä. Kärjistäen olemme kaikki jollain tasolla jopa maahanmuuttajia. Marjo Levlinin (s. 1966) tuore näyttely on tästä oiva esimerkki. Hän vieraili Yhdysvalloissa residenssitaiteilijana, ja matka oli samalla retki omille juurille ja sukumuistoihin. Yleisellä tasolla se on tarina 1800-luvun muuttoliikkeestä, yksityisellä tasolla se on yksi niistä monista tarinoista, joilla varsinkin nykytaide on koettanut kartoittaa identiteetin muodostuksen monihaaraisia rakennuspuita. Ei ole siis mikään erityinen sattuma, että Helsingissä on samaan aikaan toinenkin näyttely, jossa taiteilija tutkii isovanhempaan: ruotsalaisen Stefan Otton Traumwunsch Sinnessä (1.2. saakka). 
Levlinin nuoruuden kotikylä on ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, Maalahdessa. Pelkästään Maalahdestakin lähti rapakon taakse onneaan tavoittelemaan jopa 1 600 ihmistä, osa Levlinin sukulaisia. Levlin aloitti tarinan kartoittamisen isänsä isoäidin rapistuvasta mökistä Maalahdessa. Sieltä dokumentit ja kirjeet johdattivat Yhdysvaltoihin. Hänen isoäitinsä Ester syntyi Gualalassa Tyynenmeren rannalla ja isoisänsä Evert Cripple Creekin kaivosalueella Coloradossa. 

Still-kuva videosta Oblivion (2015).

Levlin osoittaa katsojalle sen, miten muistoja tai ainakin jälkiä asioista vielä löytyy, mutta myös sen, miten nopeasti ja toisinaan miltei jälkiä jättämättä ihminen voi historiaan kadota. Hän myös havainnollistaa sen, mitä oikeasti voimme historiasta oppia – ihan tavallisen ihmisen opeilla. Näyttelyn keskeisin teos, puolituntinen video Oblivion (2015) nimittäin päättyy niin vavahduttavaan kirjesitaattiin Levlinin isoisän äidin veljeltä Edwardilta, että katsojalle tulee tippa silmään. Osattiin sitä ennenkin miettiä isänmaan problematiikkaa ja jopa sen mahdollisuutta, että voisiko koko maapallo olla meidän kaikkien isänmaamme. Video on henkilökohtainen matkakertomus, mutta se sisältää myös voimakkaan latauksen runoutta nivoutuen jopa realistiseen yhteiskuntakritiikkiin. 

Still-kuva videosta Oblivion (2015).

Levlin ei ole siirtolaisuus- tai sukututkija. Hän on taiteilija ja taiteilijana kykenee ulottamaan ilmaisunsa alueille, joihin voi ottaa keinovalikoimaksi vaikkapa tietyn melankolian mutta myös huumorin. Taiteen voima lienee juuri tässä: se ei ole väitelauseita eikä pelkkää asian kuvitusta, vaan kykenee vaikuttamaan vastaanottajaan sekä emotionaalisesti että älyllisesti monin säännöistä piittaamattomin tavoin. Taide voi olla realististakin monin tavoin: Levlin on koonnut isänsä äidinäidin Wendlan mökistä Maalahdesta roinaa ja tehnyt niistä kattokruunun. Perintökruunu-teoksen (2014–15) tekniikaksi – niin kuin taidenäyttelyissä on tapana – Levlin ilmoittaa: ”Koottu rihkamasta, joka on kestänyt aikaa paremmin kuin ihmiset. Parin pöytälaatikon koko sisältö neljän sukupolven ajalta Wendlan mökistä.” Realismia, jos mikä. 

Perintökruunu (2014–15).

Hyvä taide elää usein tuottamiensa assosiaatioiden kautta. Mitä minäkään muistan äitini Yhdysvaltoihin taloudenhoitajaksi muuttaneesta Rauha-tädistä? Lähinnä muovisen Hessu Hopo -suihkushampoopullon, jonka sain häneltä lapsena lahjaksi.

***

Ja sitten yksityinen hupiosuus. Levlinin näyttely sai minut ihan oikeasti pohtimaan muun muassa Rauha-tätiä. Tein vielä google-testin, mutta ei Rauha-täti elä lainkaan verkossa. Sitten innostuin Hessu Hoposta (Goofy), ja huomasin, että olin huolimattomuuttani kirjoittanut "suihkushampoopullo", vaikka olisi tietenkin pitänyt puhua "vaahtokylpypullosta". Sellaisen riemukseni löysinkin. Tässä siis kuvaamani pullo 1960-luvulta – nykyään niitä voi hankkia vintagena huutokaupoista:


Mutta sitten vasta aloinkin piehtaroida nostalgiassa, kun törmäsin samalla googlettamalla Topi-kattiin (Top Cat). Sellaisenkin pullon Rauha oli tuonut minulle. Olin jostain syystä unohtanut sen kokonaan, vaikka nähdessäni kuvan muistin heti, että se oli vielä Hessuakin rakkaampi:


Kummallista tämä taide. En ehkä kuitenkaan yritä hankkia pulloja netin kautta. Täytyy muistaa kysyä äidiltä, olisivatko ne vielä tallella jossain vintin kätköissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti