Muisti,
trauman kesto ja taide
Minulla
on kaksi isoisää, joista toinen kuoli Helsingin pommituksissa ja joista toisen
kanssa olen jopa asunut jonkin aikaa. Ikääntymiseni myötä olen miettinyt heitä useasti.
Nuorena
kuollut isänpuoleinen isoisäni, jota en koskaan nähnyt, oli punikki Vihdin punakaartin
Ojakkalan komppaniasta ja vietti Tammisaaren vankileirillä pitkän aikaa.
Valtiorikosoikeuden antama tuomio oli kymmenen vuotta. Hän oli yksi yli 75 000
tuomitusta punaisesta.
Valkoisesta
suvusta tuleva äidinpuoleinen isoisäni oli hänkin sotasankari. Vuoden 1918
taisteluissa hän ei ollut mukana, mutta toisessa maailmansodassa hän toimi
vartiomoottoriveneen (VMV) kapteenina ja teki kai joitain urotekojakin. Asuin 1970-luvulla
kesätöissä ollessani hänen luonaan, ja hän esimerkiksi kielsi minua käyttämästä
silloin rakasta punaista t-paitaani: ”Tässä talossa ei pidetä punaisia
paitoja!”
Tulen
sellaisesta perhetaustasta, että saan vielä elossa olevien vanhempieni kanssa
muutamassa minuutissa perheriidan aikaiseksi, jos hieman provosoin siirtäessäni
puheen vuoden 1918 tapahtumiin. Riidan syistä on siis kulunut jo kohta sata
vuotta. Äitiäni loukkaa se, että tunnun samastuvan vain punikki-isoisääni, jota
en ole koskaan edes nähnyt. Hän on minulle tuttu vain yhdestä valokuvasta ja
taiteilija-isäni siitä maalaamasta muotokuvasta. Kuvassa Teodor poseeraa vuonna
1918 punainen liina hihassaan ja kivääriä kantaen.
Ymmärränhän minä äitiäni,
mutta ymmärrän myös itseäni ja sitä, että kaltaiseni epäporvarillisen
hanttapuli-taidekriitikon on raflaavampaa samastua renkipoikaan, joka kävi
vallankumoussotaa, istui ”Tammisaaren yliopistossa” oppien siellä sittemmin
Helsingin Toukolassa harjoittamansa suutarin ammatin ja oli vielä viinaan
taipuvainen tehden lapsiakin ohi avioliittonsa.
Tätä
kaikkea mietin taas tänään, kun yritin samastua siihen tunteeseen, jonka
ruotsalaisen taiteilija Stefan Otton
(s. 1969) on ollut kohdattava tehdessään omasta isoisästään taidetta. Otton
äidinisä oli nimittäin etniseltä taustaltaan Tšekkoslovakian
sudeettisaksalaisia ja aatemaailmaltaan natsi. Jouduttuaan Saksan armeijaan hän
hoiti raaka-aineiden ja tarvikkeiden kuljetuksia. Vuonna 1944 hän jäi
puna-armeijan vangiksi ja joutui vankileirille Romaniaan. Vuotta myöhemmin hän
karkasi ja kulki kolme vuotta jalkapatikassa läpi Euroopan, ennen kuin löysi
perheensä.
Otton isoisän tarina on ollut suvun
piirissä kiusallinen ja vaiettu aihe. Ja kukapa sitä vieläkään haluaisi
ylpeillä natsi-isoisällään? Tätäkin tulin miettineeksi sitten vähän
kompleksisemmin. Totta kai joku
haluaa ylpeillä natsitaustallaan. Totta kai joku
haluaa vaieta punikkitaustastaan. Kaikki nämä nimettömät jotkut ovat
kanssaihmisiäni.
En tiedä, onko olemassa tutkimusta
siitä, kuinka kauan sukujen muisti elää, mutta joku tolkkuhan siinä täytyy olla.
Kuratoin vuonna 2009 Mikkelin taidemuseoon Suomen sodan (1808–09)
200-vuotisjuhlien kunniaksi aihetta käsittelevän nykytaidenäyttelyn. Ensin
toimeksianto pelkästään nauratti minua, mutta yllättäen taiteilijat
kiinnostuivat siitä kovastikin. Kenenkään suvussa ei kuitenkaan tuntunut olevan
200 vuoden takaisia traumoja, ei edes sukutarinoita. Tässä siis ainakin
jonkinlaisia raja-arvoja.
Stefan Otto ei tunnu olevan
sukutaustansa traumatisoima. Hän on ottanut isoisänsä historian jonkinlaiseksi
heijastuspinnaksi, jonka avulla katsoja voi peilata omia tuntojaan nykyisen
Euroopan melskeissä ja niiden tulkinnoissa. Välineet ovat monipuolisia:
näyttelyssä on komea 15-minuuttinen video, sekatekniikkateoksia joissa Otto on
tuunannut isoisänsä ottamia vanhoja valokuvia ja Otton isoisän kirjoittamia
runoja. Tämä kirjoitti pitkän patikkamatkansa aikana puhtoista
luonnonlyriikkaa, jota kirjoitti sitten puhtaaksi päästyään jollakin
välietapilla kirjoituskoneen ääreen. Videon tavoin toinen katseenpysäyttäjä
näyttelyssä valtava valokuvakollaasi. Pienet neliönmuotoiset valokuvat
muodostavat rasteripisteitä, joista syntyy seinän täyttävä kuva Otton
isoisästä. Kun kuvia alkaa tutkia yksityiskohtaisesti, löytyy varsin ahdistavasta
kuvamateriaalista Hermann Göringin
lisäksi myös Timo Soini ja
sadomasokististen kohtausten lisäksi vaikkapa Perussuomalaisten logo. Tosin mukana
on myös satoja muita kuvia – myös Otton perhekuvia.
Näyttely on installaatiomainen
kokonaistaideteos. Sen vaikuttavin osa on apokalyptinen video. Se kuvaa hiljalleen
liikkuvana panorointina anonyymia kaupunkimaisemaa, johon tipahtelee hidastettuna
erilaista ja eriväristä materiaalia – kuin pölyä WTC:n sortuvista torneista.
Joissain kohdin ajattelin jopa veteen liukenevaa, siis hukkaan heitettyä,
siemennestettä. Mattias Tegnérin
meditatiivinen musiikki tuo videoon outoa runollista kauneutta, mikä tuottaa
samalla häiritsevän ristiriidan. Mutta rauniothan ovat tunnetusti jo pitkään toimineet
taiteessa romantiikan lähteenä. Sotien jälkeisestä tuhoutuneesta Euroopasta näytetyillä
vanhoilla valokuvilla ja filmeillä on tunnetusti tällainenkin ominaisuus. Sen
minä näin tämän taideteoksen sielunmaisemana.
Otton teos ei sisällä väitelauseita,
ei syytöksiä. Hän kertoo hieman runollisesti tarinaa aiheesta, joka on ollut
kliseiden ja ennakkoasenteiden kyllästämä. Emotionaalisesti voimakas taide
saattaa tuottaa katsojalle outoja assosiaatioista – eikä niihin tarvitse pyytää
taiteilijalta lupaa. Minäkin päätin lähteä kirjastoon selvittelemään sitä,
minkälaisia vekottimia nuo VMV-veneet oikein olivat.
***
PS. Tämännäköinen se VMV muuten on:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti