Näyttelykuvia 937 & 938 & 939 & Virossa 138 & Luettua 132 & 133: Tarkovski Virossa, osa II

Takaisin kotona. Kaksi viikkoa tuli oltua Tallinnassa. Matka alkoi Stalkerin maisemissa ja sinne se myös päättyi. En ensimmäisellä käynnilläni Jägala-joen seutuvilla joulukuussa löytänyt Jägalan vesivoimalaa, jonka ympäristössä Stalkerin ulkokohtaukset kuvattiin, mutta tutkailtuani seutua tarkemmin satelliittikuvista, löysin toisella kerralla 2.1. reittini sinne suoraan – valitettavasti se oli aidan takana, eikä näillä polvilla enää olla uskottavia urbaaneja löytöretkeilijöitä:

 

Näillä polvilla ollaan todellisuudessa melko porvarillisia ja elitistisiä, ja niinpä jatkoimmekin Jägala-Joan kylästä matkaa Ihasalun niemen kärkeen, Neemen kylään, jossa sijaitsee yksi Viron parhaimmista kalaravintoloista, Ruhe (= ruuhi):

 Ruhen fantastinen terassi tammikuisessa vesisateessa. Näkymä jonnekin kauas Suomeen.

Alkupalaksi ankeriaskeittoa ja pääruoaksi siikafilettä mustien linssien ja varsisellerin kanssa (talon kallein annos, 15 euroa) – eikä kyllä mitään valittamista:

***

Mutta tuli sitä taidettakin harrastettua. Tässä teema, johon en koskaan kyllästy – Tallinnan neukkuaikaiset konstruktivistiset talonpäädyt:

Olen kirjoittanut aiheesta blogiini vuosi sitten, tästä linkistä sinne ja siellä on jokunen lisälinkkikin.

Itse asiassa aloitin pari kesää sitten projektin, jonka myötä olisin dokumentonut valokuvaamalla Lasnamäen jokaisen maalatun talonpäädyn, mutta aika loppui kesken ja sitten reittimuistiinpanonikin menivät sekaisin, joten aloitan sen vielä joskus uudestaan ja kunnon metodilla.

***

Mutta "oikeaa" taidettahan on tarjolla museoissa ja gallerioissa. 2.1. kävin Kumussa, jossa oli tarjolla neljä uutta näyttelyä. Yleensä ahmin siellä aina kaiken, mutta nyt keskityin vain kahteen näyttelyyn, joista olin erityisen kiinnostunut ja joista toinen oli yksi vuoden hienoimmista taidekokemuksistani, 
Tartu sõpruskond ja Ülo Sooster (5.12.2014–29.3.2015). Jätin siis Suomessakin julkisuutta saaneen art déco -näyttelyn tietoisesti kokonaan väliin. 

Ülo Sooster (1924–1970) on virolaisen sodanjälkeisen taiteen ehkä merkittävin (tarkoitan siis vaikutushistoriaa, saks. Wirkungsgeschichte) taiteilija. Hän opiskeli taiteilijaksi Tartossa, joutui sitten vuosiksi vankileirille ja sieltä palattuaan muutti tuoreen venäläisen vaimonsa kanssa Moskovaan, mistä piti kuitenkin yhteyttä virolaisiin taiteilijatovereihinsa. Moskovassa hän oli yksi nonkonformistisen taiteilijakunnan johtohahmoista ja toimi muun muassa Ilja Kabakovin (s. 1933) ja Erik Bulatovin (s. 1933) kanssa. Kabakov kirjoitti Soosterista myöhemmin kirjankin. Soosterin merkitys tallinnalaiselle taiteelle on hyvin tunnettu ja dokumentointu asia – Tallinnan Taidehallissa järjestettiin vuonna 1996 tärkeä näyttely Tallinn–Moskva 1956–1985.

Ülo Sooster, Rinta, 1966–67, öljy ja kollaasi puulle. 

Tämä Kumun näyttely keskittyy vähemmän tunnettuun tarttolaisen taiteilijaryhmän ja Soosterin yhteyksiin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla. Sooster vieraili usein Tartossa vanhojen opiskelukavereidensa luona, ja nimenomaan hänen ansiostaan ryhmä pysyi kasassa ja jatkoi taiteellista toimintaansa, vaikka kaikki heidät oli jätetty virallisen taidemaailman ulkopuolelle ja he joutuivat hankkimaan elantonsa muilla päivätöillä. 

Lembit Saarts, Iktyologinen, 1965–66, öljy ja assemblaasi. [Kalanruoto on siis oikea.]

Porukkaan kuului kaksi miestä, Lembit Saarts (s. 1924) ja Heldur Viires (s. 1927), jotka molemmat viettivät pitkän aikaa vankileirillä ja jotka molemmat ovat vielä elossa, sekä neljä jo kuollutta naista: Valve Janov (1921–2003), Silvia Jõgever (1924–2005), Kaja Kärner (1920–1998) ja Lüüdia Vallimäe-Mark (1925–2004). Näistä minulle entuudestaan tuttu oli ainoastaan Vallimäe-Mark, jolta olen nähnyt pelkästään yhden maalauksen vuonna 2011.

Kaja Kärner, Miehittäjät Kuressaaressa (Matruusit), 1957, öljy.

Tavattoman hieno, intiimi [teokset ovat pieniä, koska ei niitä koskaan tehty näyttelyitä varten], monipuolinen [monia surrealistien tekniikoita: collage, frottage, fumage, grattage, soufflage jne.] ja myös koskettava näyttely, joka myös kertoo taiteen voimasta yhteiskunnallisesti vaikeina aikoina. Jokaisen vähänkin Viron taiteesta kiinnostuneen on nyt siis syytä tehdä matka Kumuun. Aikaa on vielä liki kolme kuukautta. En kuitenkaan kerro näyttelystä tämän enempää, koska olen kirjoittamassa siitä juttua Taiteeseen.

Silvia Jõgever, Kuunpalasia, 1963, kollaasi paperille.

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin pieni luettelo, jossa taustoitetaan hyvin tätä ystävätaiteilijoiden ryhmää ja heidän toimintaansa sekä Soosterin outoa liminaaliroolia. Luin sen laivalla paluumatkallani peräti kahteen kertaan. Ostakaa se käydessänne näyttelyssä, hintakin on vain 10.00, ja lukeminen onnistuu myös englanniksi:

***

Toinen varsin kiinnostava näyttely ei sisältänyt niin paljoa hyvää taidetta, mutta oli sitäkin havainnollisempi tallinnalaisen taidekoulutuksen kannalta. Kunsttööstuskoolist kunstiakadeemiaks – 100 aastat kunstiharidus Tallinnas (5.11.2014–22.2.2015) luotaa Tallinnan taideyliopiston satavuotista historiaa. Poliittisestikin vaiheita on ollut monenlaisia:

  

1940–50-lukujen jälkeen taide kuitenkin voitti. Tässä akatemiassa arkkitehtuuria opiskelleen Leonhard Lapinin (s. 1947) sinimustavalkoinen naistutkielma vuodelta 1970:

Ja tässä Leon ensimmäisen vaimon, Sirje Rungen (s. 1950) arkkitehtuuridiplomityö Tallinnan keskustan suunnitelmaksi vuodelta 1975:

Laaja näyttely esittelee opettajien ja oppilaiden töitä: harjoituksia, luonnoksia ja valmiita töitä. Mukana on vapaata taidetta, muotoilua ja arkkitehtuuria. Kannattaa varata melko paljon aikaa, jos haluaa tutkia asiaa perinpohjaisesti. Tuli heti mieleen, että voisi tällaista isoa pläjäystä kokeilla meilläkin Kuvataideakatemian historiaan liittyen.

***

Gallerianäyttelyitä näin Tallinnassa vain yhden. Taidehallin galleriassa avattiin Peeter Allikin (s. 1966) linoleikkausnäyttely Nämä tomaatit eivät mätäne (3.1.–8.2.). Taiteilija itse esitteli näyttelyään:

Allikin töissä on hurttia huumoria ja osuvia yhteiskunnallisia kommentteja:

En juurikaan jaksa käydä Suomessa avajaisissa, mutta Tallinnassa teen sitä mielelläni, koska aina voi törmätä uusiin taiteilijoihin. Nytkin ystäväni, kuvanveistäjä Jüri Ojaver (s. 1955) sekä esitteli minut kiinnostavalle pop-vaikutteiselle kuvataiteilija Mall Nukkelle (s. 1964)...

 ... että toimi tulkkina, kun jutustelin hienon maalarin Valeri Vinogradovin (s. 1952) kanssa [hän puhuu vain venäjää, vaikka on asunut Virossa jo ties kuinka pitkään]:

Ja lopultahan me päädyimme tietenkin viereiseen, vanhempien taiteilijoiden suosimaan KuKu Kohvikiin (normaalipuheessa "Wiiralt", koska sitä nimeä se aikoinaan kantoi). Mukaan lähtivät myös Leo Lapin sekä taidehistorioitsija, kuraattori ja museonjohtaja (Richard Sagritsin (1910–1968) kotimuseo) Teet Veispak:

Vaan minäpä en ryhtynyt dokaamaan, vaikka opinkin reissullani uuden ilmaisun kirjailija Valdur Mikitalta: "Viro on viinapirun kansallispuisto". Minä lähdin kortteeriin lukemaan kirjaa, koska olen jäänyt koukkuun Viron kansalliseepokseen, A.H. Tammsaaren viisiosaiseen jättiromaaniin Totuus ja oikeus (1926–33) – vaikka tästäkin opin Mikitalta uutta: "Viro on maailman ainoa kansa, jonka kansalliseepos on viisiosainen suonkuivatusopas." Nyt olen osapuilleen sivulla 578, siis ensimmäistä osaa, ja itse asiassa aika lumoutunut:

Vaan nyt pitäisi lopettaa liiallinen lukeminen ja alkaa tienata leipäänsä. Freelancerin lomia kun ei kukaan maksa.