Sunnuntaina piipahdin kirjamessukiireiden välillä Galleria Heinossa katsomassa taidemaalari Paul Osipowin (s. 1939) tuoreinta näyttelyä (29.10.–20.11.).
Kriitikkokin voi kehittyä. Oli aikoja, jolloin ajattelin vähän ärsyyntyneenäkin, että Osipow on vähän liian eklektinen ollakseen tarpeeksi vakavasti otettava suureksi mestariksi – ikään kuin hän ei "syventäisi" teemojaan tarpeeksi. Koko 2000-luvun ajan olen kuitenkin jo ollut toista mieltä. Ehkä hän on eklektinen ulkoisten aiheiden ja tyylillisten keinojen suhteen, mutta taustalla on kuitenkin koko ajan taidemaalari – ja vieläpä vähän anarkistinen taidemaalari, joka tekee ihan mitä haluaa. Iän myötä tämä anarkistinen rohkeus on vain lisääntynyt – ja sitä kautta myös teosten intensiteetti.
Kylilläkin toisiinsa törmäävät kollegat puhuvat tästä "tavallisesta" gallerianäyttelystä kuin jostain erityisestä tapahtumasta. Joskus on ihan ilo juoruta, kun juoru on myönteinen. Törmäsin näyttelyssä esimerkiksi Osipowin nuorempaan kollegaan Mika Vesalahteen (s. 1967), jota iältään heidän välissään sijaitseva kollega Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) oli suorastaan käskenyt paikalle:
Palaan vielä asiaan, koska olen kirjoittamassa näyttelystä Kauppalehteen näyttelystä lyhyttä juttua.
Pergamon-asetelma I, 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti