Julkaistua 686 & Julkista taidetta 83: Jaloja puita ja vieraita lajeja

Eilen alkoi taas syyskausi Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnien osalta. Heräsin tosi varhain ja menin puistoon aamukahville ja -röökille. Ei ollut aavistustakaan siitä, mistä aikoisin puhua. Katselin kanejani ja annoin ajatuksen harhailla ja yhtäkkiä tajusin, että kanien kautta saisin aikaan faabelimaisen kommentin maahanmuuttokeskusteluun. Eiköhän tämä ole sitä – jokainen lause ja ajatus on muuten täysin totta (kolumnistinhan ei aina tarvitse puhua eksaktia totuutta, jos retoriikka muuta vaatii):

Jaloja puita ja vieraita lajeja

Talossa, jossa asun, on käynnissä julkisivuremontti. Asun muovin sisällä. Sitä peittää jopa Coca-Cola-mainos. Juon aamukahvini viereisessä puistossa, koska jostain syystä tupakoin. Käyn siellä tiheään. 

Ensin minua harmitti, mutta nyt olen oppinut jo nauttimaan. Istun rauhassa ja ajattelen mitä tahansa. Välillä ajatus lentää korkealle. Välillä se myötäilee matalalla lentoradalla alakuloani. 

Toisinaan yritän tunnistaa faunaa ja flooraa. Puiston reunalla, Sinebrychoffin taidemuseon istutuksissa, asuu tällä hetkellä kuusi citykania. Citykanit eli villikanit muodostavat vapaaksi päästetyistä tai karanneista lemmikkikaneista syntyneen populaation. Villikania nimitetään vieraslajiksi. Niiden koetaan olevan ympäristölleen haitallisia, ja kaupunki on harventanut kantaa metsästämällä. Helsingin eläinsuojeluyhdistys on toista mieltä: kanit ovat jo vakiintunut osa kaupunkiluontoa, ja heidän mukaansa media on paisutellut niiden aiheuttamaa tuhoa. 

Rakastan tätä puistoa, jonka näen joka päivä. Kerran jopa suututin kapakassa kuvanveistäjäystäviäni, kun kehuin, että on hienoa asua sellaisen puiston kupeessa, johon ei ole laitettu yhtään veistosta pilaamaan sitä. Oli siellä kerran yksi Antero Toikan (s. 1954) tilapäinen veistos. Onneksi se vietiin pois.

Kanien seuraaminen on tuottanut lisätutkimuksia. Nyt tiedän, että Helsingissä on maailman pohjoisin vakituinen kanipopulaatio. Tieto saa minut katselemaan kanejani uusin silmin. Onkohan aamukahvimaisemassani jotain herooista? 

Katson televisiosta usein luonto-ohjelmia, ja minua naurattaa, kun mangustiklaania seuraava kuvausryhmä on antanut jokaiselle yksilölle nimen. Tämä sai minut tutkailemaan kanejani uusin silmin. Olen jo useamman päivän yrittänyt tunnistaa niitä yksilöinä. Toisinaan saan tarkkailla niitä aika läheltä. En ole kuitenkaan oppinut erottamaan niitä toisistaan. Päätin antaa ensimmäiselle tuntomerkeillään erottuvalle kanille nimen Pekka, mutta en ole vieläkään tunnistanut Pekkaa. 

Tämä ei ole Pekka vaan verkosta varastettu satunnaisnäyte. Laitan myöhemin Pekasta kuvan, kun olen ensin tunnistanut sen. Saman puiston kupeella asuva ystäväni Esko ei muuten suhtautunut lainkaan yhtä myönteisesti kaneihin, kun intoilin kapakassa aiheesta. Hän vertasi villikaneja rottiin. Emme kuitenkaan tulkinneet erimielisyyttämme vihapuheiksi.

Toisinaan katselen puita. Tunnistan jokaisen yksilön, koska ne eivät liiku. Mitä tarkoittaa tunnistaminen? Erotan ne yksilöinä, mutta en pysty nimeämään kaikkia. Maallikko tunnistaa puut lehtien muodosta sekä rungon rakenteesta ja kuvioinnista. Vaimoni on puutarhuri, ja muistan ihmettelyni, kun hän suoritti talvidendrologian kurssin. Kuka maallikoista osaisi tunnistaa talvikaljujen poppeleiden lajeja silmujen muodoista? 

Tiedän, että osaa puista kutsutaan jalopuiksi. Luokitus ei ole luonnontieteellinen, mutta sitä käytetään yleisesti. Se kuitenkin vaihtelee maittain. Suomessa esimerkiksi tervaleppää ei ole tapana nimittää jalopuuksi, mutta Keski-Euroopassa se useimmiten sellaiseksi luokitellaan. Koska jalopuu ei ole ns. tieteellinen luokitus, sanan alkuperän selvittäminen ei onnistu helposti. Selityksiä on varmaankin kaksi: harvinaisuus ja markkinahinta. Kartanoiden puistoihin istutettiin aikoinaan harvinaisia lajeja, ja sitä kautta puistoista on muodostunut nähtävyyksiä. Jalopuut ovat nekin siis useimmiten vieraslajeja, mutta niitä ei ole tapana sellaisiksi luokitella. Varmaankin siksi, että ne ovat yksilöitä – toisin kuin espanjansiruetanat. 

Koiria tarkkailen eniten. Ne olen oppinut tunnistamaan hyvin, koska useimmat tekevät saman reitin joka aamu. Koiralajien tunnistamista vaikeuttaa se, että niiden joukossa on sekarotuisia koiria, ja varsinkin se, että monet omasta mielestäni sekarotuisen näköiset turrit ovatkin nimenomaan jotain harvinaista ja kallista rotua. Jalokoiria ei kuitenkaan ole olemassa. 

Koiria on myös kiva rapsutella, jos isännät ja emännät sallivat. Yhden kanssa olen jo ystävystynytkin. Se on kahdeksanvuotias labradorinnoutaja, nimeltään Vili. Isännän nimestä ja iästä minulla ei ole aavistustakaan. Vili heittäytyy eteeni hiekkakäytävälle ja odottaa rapsutusta eikä tahdo helpolla luopua hetkestämme. 

Ihmisiäkin tunnistan jo aika paljon. Lapsia ei kuitenkaan saa rapsutella. Jos katselisin naisten pyllyjä ja yrittäisin tunnistaa ja luokitella niitä muotojen perusteella, en saisi kertoa sitä julkisesti, koska minut luokiteltaisiin seksistiksi. Tässä tapauksessa siis kulttuurinen luokittelu estää biologissävyisen luokittelun. 

Kahvilan tummaihoisen siivoojan kanssa vaihdamme jo tervehdykset, ja emmeköhän jo kohta kuulumisiakin. Hänen nimeään en vielä tiedä. Jos hän työskentelee tilapäisesti maassa, hänet luokitellaan vierastyöläiseksi. Voi hän olla ihan syntyperäinenkin. Ei kuitenkaan kotoperäinen eli endeeminen – noin niin kuin biologisesti luokitellen. 

Toisinaan juttelen vanhan tuttuni Pekan kanssa. Hän asuu asuntolassa, ja hänen habituksensa on muuttunut. Hänet voi ulkoisten tuntomerkkien mukaan luokitella syrjäytyneeksi. Hän on varmaankin myös vieraantunut. Hänen kaltaisiaan ihmisiä on yritetty häätää puistoista kuin kaneja. Helsingin poliisilaitoksen historiassa kerrotaan, että vuoden 1975 ETYK-kokouksen alla jopa tasavallan presidentti teki aloitteen katunäkymän puhdistamiseksi puliukoista. 

Olin tuolloin töissä Finnairin rahtivarastossa ja tutustuin elämäni ensimmäiseen mustaan mieheen, jonka kanssa silloin ystävystyinkin. Hän oli suomalainen, ja hänen nimensä oli Kalle.