Julkaistua 685 & Näyttelykuvia 998: Tuunattuja ryijyjä ja tarinallisia maalauksia

Palaan arkeen ja varsinaiseen työhöni. Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupungissa (32/15) juttuni Rosa Liksomin (s. 1958) näyttelystä Contemporary Warriors Galleria Brondassa (5.8.–6.9.). Oma otsikkoni oli 'Provokatorista lyhyttarinaa', mutta lehdessä se oli muuttunut muotoon 'Tuunattuja ryijyjä ja tarinallisia maalauksia'. Sama kai se. Tässä juttu:

Tuunattuja ryijyjä ja tarinallisia maalauksia

Lappilaistaustainen kosmopoliitti Rosa Liksom (s. 1958) jakaa työpäivänsä kirjallisuuden ja kuvataiteen välillä. Kirjailijana hän on suomalaisen kulttuurin eliittiä ja sellaisena palkittu – aina Finlandia-palkintoa (2011) myöten. Kuvataiteilijana hän on ottanut toisenlaisen roolin: hän on ikään kuin marginaalissa ja toimii kuin ITE-taiteilija – tekee anarkistisesti vähän mitä haluaa eikä tunnu välittävän taidemaailmamme kirjoittamattomista säännöistä.

Liksomin asenteella on puolensa: hän antaa ideoiden kukkia rohkeasti ja uskaltaa laittaa esille kaikkea sellaistakin, mikä ei ole niin salonkikelpoista. Parhaat ideat eivät aina vaadi keskittynyttä toteutusta. Vaan on sillä kääntöpuolensakin. Tuoreimmassa näyttelyssä on esimerkiksi esillä neljää hyvin erilaista lajityyppiä, mikä ei tee katsomiskokemusta lainkaan helpoksi. 

Yön syvyydessä, 2014.

Liksom maalaa niin kuin kirjoittaa: hänen maalauksensa ovat tarinallisia, jostain fantasian ja surreaalisten tarinoiden välimaastosta – yhtäkaikki tietyllä tavalla samaa lyhytproosaa kuin hänen kertomuksensakin, usein riemastuttavia villeine assosiaatioineen. Maalausten lisäksi näyttelyssä on esillä tuunattuja ryijyjä, jo sinällään merkityssisällöillä ladattuja alustoja, joihin Liksom on lisännyt omaa leikkisää ja usein ironista kieltään. Jotkut saattavat kokea sellaisen rienaamiseksikin, mutta Liksomin lähestymistapa on kuitenkin hyväntahtoinen. Hän sekoittaa merkityksiä ja toimii kuin sosiologi Harold Garfinkelin ajattelusta tuttu provokatorinen etnometodologi: Liksom kääntää ylösalaisin tottumuksiin liittyviä tapoja ymmärtää ja tulkita sosiaalinen tilanne. Samaa hän tekee näyttelylle nimen antaneessa valokuvasarjassa Contemporary Warriors. Hän on käyttänyt malleja erilaisissa soturiposeerauksissa, joita tunnemme omasta historiastamme vaikka kansalaissodan ajoilta ja joita saamme nykyään katsella – vaikkapa jihadistien muodossa – mielin määrin internetistä. Lisäksi näyttelyssä on esinekoosteita, joissa lelut saavat näytellä rooliaan vähemmän hellyttävissä yhteyksissä.

Kaikkea tuntuu olevan nyt vähän liikaa. Ihmiset kokevat näyttelyt monin tavoin, mutta ainakin minulle on usein hedelmällistä löytää muutama keskeinen teema, jota voin pohtia taitelijan esittämien variaatioiden, tulkintojen ja nyanssien kautta. Nyt se tuntui likipitäen mahdottomalta, koska virikkeitä on ylitsepursuavasti. 

Olen varsin tietoinen siitä, että tietyt puhtauden ja sääntöjen vaatimukset taiteessa koetaan jopa fasistisiksi ja että postmoderni, jonka aallonharjalla Liksomkin on ollut aloittaessaan kuvataiteilijana 1980-luvun puolivälissä, oli vastaliike modernismin ankaria – tosin usein kuvitellun liioiteltuja –sääntöjärjestelmiä vastaan. Nyt jäin kuitenkin kaipaamaan juuri puhtautta ja keskittyneisyyttä. Aloin kuvitella näyttelyä, jossa olisi ollut vain Liksomin löytöryijyjä, joiden vuosisataisen perussymboliikan päälle hän on lisännyt omia tarinoitaan. Kuinka kiehtova se olisikaan ollut. Ja täysin riittävä. Todennäköisesti myös emotionaalisesti paljon voimakkaampi kuin nyt tarjolla oleva hajanainen kokonaisuus.