keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Näyttelykuvia 791: Terapiaa

Kun on oikein väsynyt, masentunut ja mitä muita sellaisia tiloja nyt onkaan, on syytä hakeutua terapiaan. Yksi hyvä terapian muoto on mennä taidenäyttelyyn – vaikka terapeuttisuus ei nyt se taiteen keskeisin ulottuvuus olisikaan.
Niinpä lähdin sitten taidenäyttelyyn.
Kävelin lähigalleriaani Uudenmaankadun Galleria Huutoon, jossa oli Paula Puoskarin (s. 1959) näyttely Freaks – Maalauksia ja paperijättiläisiä (27.3.–14.4.).
Tiedotetekstin olisi pitänyt rohkaista minua erityisesti nykytunnelmissani: "Näyttely on kunnianosoitus heille, jotka ovat uskaltaneet kulkea omia teitään – ehkä valiten marginaalin, ehkä provosoiden. Samalla he ovat antaneet voimaa ja rohkeutta monille muille omien elämänvalintojen edessä – tai vain hämmentämällä pitäneet arvomaailmamme ja yhteiskuntamme liikkeessä."
Puoskarin ekspressiviset maalaukset ja japaninpaperille toteutetut isot figuurit ovatkin tavallaan aika rajuja:


Mutta on silti pakko todeta, että maalaukset olivat osin vähän löysiä. Intensiteetin olisi syytä lähteä perusasioista ja yksityiskohdista alkaen, eikä pelkkä ekspressiivinen yleisvaikutelma oikein vielä riitä. Tietty hahmottomuus ja jähmeys leimasi osaa maalauksia:


Vaan jäi minulle siltikin hyvä olo. Asenteellista tekemistä. Sitä paitsi vaikka Puoskari ei ihan nuori enää olekaan, on hän sitä kuitenkin taiteilijana. Aiemmin juristina toiminut taiteilija on valmistunut viitisen vuotta sitten Taidekoulu Maasta, joten annetaan hänelle aikaa tiukentaa fokustaan.
No, terapian etsintä jatkui. Yksi hyvä terapian muoto on lukeminen. Niinpä katselin kiinnostuneena Cecil Hagelstamin antikvariaatin ikkunasta, mitä kuukauden julkkis – hyvä idea muten Hagelstamilta – oli valinnut omaan näyteikkunaansa. Vuorossa olikin aito taidemaalari: Marjatta Tapiola (s. 1951):

 
Minulla vain oli jo hyllyssä kiinnostavimmat Tapiolan valinnat, joten kävelin ohi ja löysinkin kirjani toisesta antikvariaatista, Kimmo Välkesalmelta. Sieltä löysin heti näyteikkunasta minulta aikoinaan jostain kumman syystä hankkimatta jääneen Helena Sederholmin Intellektuaalista terrorismia – Kansainväliset situationistit 1957–72 (1994). Sitä aion yötä vasten lukea, ja luulenpa että saan villejä ideoita tulevaisuutta varten – situationistit ovat aina olleet sydäntäni lähellä. 
Sitten kävin hakemassa vielä terapiaa ystäväni Hanskin kanssa baarin korttipöydästä. Mikä sen parempaa kuin pelata pari kierrosta tikkiä ja ottaa Ruski Standart -malja pohjoiskorealaiselle lyriikalle – mitä se sitten ikinä onkin.
Mutta kotona odotti paras terapiamuoto, mitä voi olla olemassa. Ystäväni Kerttu-koira tuli neljäksi päiväksi hoitoon. Ainoa tuska on se, että miten minä uskallan edes yrittää nukahtaa, kun se tulee viereeni yöksi:


Kepa on nimittäin aika pieni, ja minä olen aika iso. Kepa on yorkshirenterrieri. Ja sympaattinen sellainen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti