Tallinnan matka oli ohi, ja maanantaisin on onneksi yleensä kriitikon vapaapäivä. Tiistaina 20.4. jatkoin kuitenkin kiertelyäni Helsingin gallerioissa ja suuntasin eliittigallerioista sinne lähelle huippua, Galerie Forsblomiin – tutkikaa siis sitä, kirjoittaako galleria nimensä eteen Galleria vai Galeri vai Gallery vai Galerie ja miettikää distinktioita.
Kellariin oli laitettu (14.4.–9.5.) kuin alitajunnaksi Outi Heiskanen (s. 1937), jonka töistä taitavat melkein kaikki pitää – niin kriitikot kuin suuri yleisökin. Samaan kööriin minäkin olen aina kuulunut. Siksi kai uskallankin sanoa, että nyt vähän vierastin hänen töitään. Grafiikanlehtiin oli tullut aika runsaasti väriä, enkä osannut oikein sijoittaa sitä minun kuvaani Heiskasesta. Herkkyys siinä tuntui kärsineen. Täytyy sitten varmaan käydä uudestaankin. Esineinstallaatiot olivat kuitenkin sekä runollisia että myös vähän hauskoja. Taidan muuten aavistaa sen, kuka laatikosta luuraa:
Katutasossa esiintyvä (14.4.–9.5.) hienostunut taidemaalari Johanna Aalto (s. 1962) on hänkin myös aina kuulunut suosikkeihini. Ja nyt oli sama juttu kuin Heiskasenkin kanssa. Ensin vierastin ripustusta, jossa tummemmat työt oli ikään kuin tungettu perähuoneeseen ja vaaleammat jätetty näyteikkunoiden valoon. Kontrasti oli jotenkin liian iso. Maalauksissakin oli omituinen harppaus jonnekin historialliseen perspektiiviin – tuli mieleeni Pariisi sellaisena, kuin modernistimme sitä aikoinaan kaipasivat. Pitäisiköhän näitäkin siis katsella uudestaan? Aalto itse toteaa: "Näkyy aina jälkiä ja kerroksia siitä mikä on aiemmin ollut. Ja aavistuksia siitä mikä on vasta ilmenemässä." Ehkä on niin, että tämä näyttely on nyt sitä solmukohtaa?
Mutta yläkerrassa ei sitten herännyt mitään epäilyä. Kari Cavénin (s. 1954) näyttely (14.4.–9.5.) on hienointa, mitä olen häneltä pitkään aikaan nähnyt. Vähintäänkin nokkelahan Cavén on huonoimillaankin, mutta kyllä hän yleensä yltää olemaan enemmänkin kuin filosofi. Hän näkee maailman ja sen asioiden rakenteissa sellaisia kytkentöjä, jotka jäävät usein huomaamatta ja joiden yllättävä tajuaminen opettaa katsojallekin aina tiettyä valppautta. Nyt teoksissa oli mukana myös sellaista ekstistentiaalista ulottuvuutta, johon liittyi jotain kaunista alakuloa, että jäin vähän niin kuin sanattomaksi. Teokset ovat täynnä sekä viisautta että tunnetta. Onhan hieno näyttely! Jokainen duuni olisi pienoisesseen arvoinen. Mukana on myös paljon vaikeasti luettavaa, esimerkiksi alla oleva, paloletkuista väsätty Matala tila (2010) on käsittääkseni viittaus Paul Osipowin (s. 1939) vanhaan maalaukseen.Tähän näyttelyyn minun ei tarvitse tulla uudestaan. Tänne haluan uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti