Katsojan tunnetila on myös kuvankatsomisen konteksti. Ehkä olin torstaina 15.4. vielä pahalla päällä käynnistäni Amos Andersonin taidemuseossa siirtyessäni miltei nurkan taakse Galleria Katariinaan, jossa esiintyi (7.4.–25.4. Sirkku Ala-Harja (s. 1964) valokuvineen, sillä heti ovelta tuntui siltä, että "ai, tää on taas tätä". Voidaanhan asia tietenkin tulkita "myyttiseksi omakuvaksi", mutta voidaan sitä tulkita myös 2000-luvun suomalaisen nykytaiteen narsistiseksi trendiksi. [No, onhan se tietenkin myönnettävä, että tällainen bloggaaminenkin tuntuu väliin silkalta narsismilta.]
Olen joskus vitsaillut suomalaisen valokuvataiteen uudesta koulukunnasta: "Suomalaisten takaapäin itseään kuvaavien naisten koulukunta". Tämä tuli taas väistämättä mieleeni:
Olen joskus vitsaillut suomalaisen valokuvataiteen uudesta koulukunnasta: "Suomalaisten takaapäin itseään kuvaavien naisten koulukunta". Tämä tuli taas väistämättä mieleeni:
Meren rannassa "sisäinen olotila on teoksen sisältö", sanoo taiteilija itse.
Tämän kirjoittaminen harmittaa nyt jotenkin erityisesti. Alaharja on tehnyt Myyttinen omakuva -sarjaansa jo kymmenisen vuotta, ja olen joskus ollut vaikuttunutkin hänen hiljaisesta otteestaan. Ehkä minä en nyt vain ollut vastaanottavainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti