Perjantaina 9.4. kiertelin aika ahkerasti katsomassa taidetta.
Toisinaan taiteeseen ei tahdo saada millään otetta. Sitä vain katsoo maalausta ja miettii, että miksi homma ei toimi. Onko minussa joku sensitiivisyysvaje vai onko maalaus mykkä, vain eleenomainen? Elisa Rovamon (s. 1953) näyttelyssä Galleria Johan S:ssä (30.3. – 18.4.) minulle kävi näin. Taiteilija itse toteaa tavoittelevansa "ilmaisua, joka on elokuvan, unen tai mielen kaltainen: ajan ja tilan jatkuvuus rikkoutuu ja niissä liikutaan vapaasti". Ja siltähän teokset omituisen kubisoivassa kollaasimaisuudessan tavallaan näyttävätkin:
En kuitenkaan pääse jonkun omituisen muurin läpi. Teokset jäävät ikään kuin pintaan eikä niiden kerronnallisuus ole mukaansa viettelevää. Ainakaan minua viettelevää. Silloin täytyy vain vaieta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti