Julkaistua 353: ”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”

Viikko sitten avattiin Wihurin rahaston kokoelmien näyttely 7. aalto – kuvataiteen Wihuri (20.10–25.11) Helsingin Taidehallissa. Itse näyttelyä en ole vielä ehtinyt nähdä, kun on töitä koko ajan liikaa, mutta luettelon sain käsiini, koska olen kirjoittanut siihen pienen johdantotekstin. Tässäpä se:

”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”

Näyttelyssä katsotaan yleensä taideobjekteja ja tavoitellaan usein klassista kontemplaatiota: yritetään kohdistaa tietoisuus mahdollisimman häiriintymättä ja kuin meditatiivisesti keskittyen teoksen luomaan maailmaan.

Kokemuksella on hierarkiansa. Platonin mukaan (Pidot) ruumiillisen kauneuden nautinnonhakuisesta näkemisestä on noustava sielullisen kauneuden järjelliseen ymmärtämiseen ja siitä edelleen ideaalisen kauneuden henkiseen näkemiseen. Samankaltaista hierarkkisuutta Jenny ja Antti Wihurin rahaston hankinnoista Jukka Mäkelän kanssa pitkään vastannut Leena Peltola (1921–2008) toivotti myös Liisa Lindgrenille, kun tämä siirtyi eläkkeelle jäävän Peltolan tilalle: ”Toivoisin että hän turvautuisi valinnoissaan ensin vaistoon ja siten järkeen.”

Sosiologismielinen taidekriitikko katsoo näyttelyssä muitakin asioita kuin taidetta: hän tarkkailee yleisön reaktioita, yrittää salakuunnella välittömiä, reflektoimattomia kommentteja ja havainnoi myös teosten viereen ilmestyviä punaisia täppiä ja niiden viereen toisinaan ilmestyviä tarroja, joissa kerrotaan teoksen ostaneen julkisen kokoelman nimi. Olen viimeiset 15 vuotta kulkenut tiiviisti Leena Peltolan – ja sittemmin Liisa Lindgrenin – sekä Jukka Mäkelän jalanjäljissä ja katsonut tarkkaan teoksia, joissa punainen täppä on saanut vierelleen tarran: ”Jenny ja Antti Wihurin rahasto”. Olen samalla toki yrittänyt hahmottaa ostolautakunnan valintaperusteita ja uteliaisuuttani myös miettiä heidän henkilökohtaista makuaan, koska olen tuntenut heidät kaikki. Voin vakuuttaa, että vastoin yleisiä käsityksiä ei ole lainkaan helppoa päätellä sitä, millä tavoin kokoelma on kokoojansa näköinen, niin kun on tapana sanoa. Itse asiassa se on miltei mahdotonta. Yleisesti kuitenkin kuiskitaan nyökytellen. Taidemaailmassa valtaa käyttävien toimijoiden oma maku on ikään kuin julkisesti jaettu salaisuus.

Sosiologismielinen taidekriitikko myös puhuu taiteilijoiden työhuoneella, usein myös muustakin kuin taideteosten ominaisuuksista – muun muassa taiteilijan tuotannon sijoittumisesta erilaisiin julkisiin kokoelmiin. Wihurin rahaston Rovaniemen taidemuseolle lahjoitetuilla kokoelmilla tuntuu olevan aivan erityinen merkitys taiteilijakunnan keskuudessa. Tämä johtuu monestakin syystä. Kokoelma on yksi Suomen merkittävimmistä yksityisistä taidekokoelmista – tarjolla on hyvä läpileikkaus suomalaisesta taiteesta aina 1940-luvulta nykyhetkeen. Kokoelman hankintakriteereillä on myös ankara laadullinen maine, joskin ostolautakunnan jäsenten henkilökohtainen maku on aina myös puhuttanut. Tunnen monia taiteilijoita, joiden käsitys jopa niin yksityiskohtaisesta asiasta kuin teosten värimaailma on johtanut ajatuksiin siitä, että heille ominainen värien käyttö ei ole käynyt yksiin ostolautakunnan maun kanssa. Ja voihan näin ollakin. Totesihan Leena Peltola aikoinaan Susanna Petterssonin haastattelemana: ”Wihurin rahaston kokoelmasta on turha hakea räikeitä värisinfonioita, levottomia sommitelmia tai irvokkuutta. Sieltä löytää todennäköisemmin inhimillisyyttä kuin kovuutta ja enemmänkin yksinkertaisuutta kuin koreilua”. Rovaniemen taidemuseon johtaja Hilkka Liikkanen muisteli erään museon työntekijän nimittäneen kokoelmaa ”harmaaksi”. Itse muistan jo vuosia sitten useammankin taiteilijan sanoneen, että kokoelma on ennen kaikkea ”sininen” – Leena Peltolan mieliväri”.

Sain onneksi kerran tilaisuuden avustaa Peltolaa erään näyttelyn kokoamisessa ja samalla nähdä läheltä hänen työskentelytapaansa. Tutustuin samalla myös hänen Kruununhaan kotikokoelmaansa, joka ei ollut erityisen sininen – tai harmaakaan. Oli miltei käsittämätöntä, miten hyvin Peltola tunsi Suomen taiteen ja jopa yksittäisten taiteilijoiden yksittäiset työt. Hän kaivoi hyllystä uskomattomalla varmuudella jonkin luettelon tai kirjan, jossa oli kuva siitä tietystä punaisesta työstä – siitä ”joka oli Taidehallin kuvanveistosalin takaseinällä vuoden 1976 vuosinäyttelyssä”.

Wihurin rahaston toiminta on ollut aina läpinäkyvää ja muutenkin varsin näkyvää. Hankintaperiaatteista on kokoelma- ja näyttelyluetteloissa aina uskallettu keskustella ja teokset ovat kaiken kansan nähtävillä – sekä harvinaisen kattavissa painetuissa luetteloissa että nykyään myös Rovaniemen taidemuseon kotisivuilla. Kotisivuilla on kokoelmasta 306 sivulla 3.058 kuvaa. Sieltä jokainen voi käydä omassa rauhassaan mietiskelemässä sitä, kuinka harmaa tai sininen kokoelma on. Ja eihän se ole kumpaakaan.

Hilkka Liikkanen totesi haastateltuna, että ”kokoelma on aika hienostunut. Olen joskus nimittänyt sitä ranskalaistyyppiseksi kokoelmaksi, se on hienostuneen esteettinen ja aika pelkistynyt. Kokoelma ei ole räväkkä, kantaaottava tai räiskyvä.”

On totta, että kokoelmissa ei ole sen paremmin 1970-luvun osallistuvaa – vaikkapa Jarmo Mäkilän kaltaista – taidetta kuin vaikkapa 2000-luvun kapitalismin rankkoja kriitikkoja kuten Teemu Mäki.

Mutta eikö ”kauneuskin kuulu vapauden kuvastoon”, kuten filosofi Herbert Marcuse on huomauttanut? Marcusen sanoin ”taiteen radikaalin potentiaalin lähteet” ovat vahvimmin mukana taiteen tietyssä eroottisessa ominaislaadussa: ”Ensinnäkin kauniit eroottiset ominaisuudet, jotka säilyvät ’makuarvostelmien’ muuttuessa. Kaunis koskee Eroksen valtakuntaa ja edustaa mielihyväperiaatetta. Siten se kapinoi vallitsevaa herruuden todellisuusperiaatetta vastaan. Taideteos puhuu vapauttavalla kielellä ja kutsuu esiin vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuu elämänhalulle. Tämä on esteettisen affirmaation vapauttava ainesosa.”

Näin Peltolan korostamat ”inhimillisyys” ja ”yksinkertaisuus” voidaan saattaa jopa osaksi taiteen yhteiskunnallisesti kantaaottavaa toimintaa. Sama koskee yhtälailla tätäkin nyt käsillä olevaa näyttelyä. Se on täynnä vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuvat elämänhalulle.

Jukka Mäkelä muisteli työskentelyään Leena Peltolan kanssa ja totesi, etteivät he koskaan puhuneet näyttelyissä. Keskustelut käytiin myöhemmin. ”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”, totesi Mäkelä. Platonin ja Peltolan tavoin Mäkelänkin näkemys on hierarkkinen: ”Kokemuksen pitää löytyä ensin ja vasta jälkikäteen puhutaan vaikutelmista.”

Mutta mikä sitten on taiteellinen kokemus? Monelle se on tunnistamista, vertaamista aiemmin nähtyyn. Se on tietyllä tavalla taidehistoriallisesti määrittynyttä. Tämä on seikka, josta toisinaan olisi hyvä päästä eroon. Tässä näyttelyssä siihen on hyvä mahdollisuus. Toki se on tietyllä tavalla kokoajansa Jukka Mäkelän näköinen, mutta se ei ole millään taidehistoriallisella metodilla laadittu kattava kokonaisuus Wihurin rahaston kokoelmista. Näyttely on koottu edellisen kymmenen vuoden hankinnoista, mutta nykyiselle sallivalle ja moniääniselle ajallemme ominaisesti se ei tunnu edustavan mitään erityistä suuntaa tai tapaa tehdä taidetta. Se tarjoaa yksittäisille teoksille mahdollisuuden toimia taiteellisen kokemuksen primus motoreina olematta esimerkkejä jostain laajemmasta kokonaisuudesta, johon ne voitaisiin redusoida. Vaikka teokset tulisivat Wihurin rahaston kokoelmista, ne eivät edusta sitä. Niitä ei myöskään ole valittu sillä periaatteella. Mittava kokoelma voi tarjota mahdollisuuden myös tällaiseen toimintaan, jossa jokainen teos voi omillaan mahdollistaa kokemuksen synnyn.

Olen vuosia väitellyt tässäkin näyttelyssä mukana olevan Carolus Enckellin kanssa ”puhtaan näkemisen” problematiikasta. Minä en siihen usko, mutta silloin kun teoksia ei ainakaan kontekstualisoida esimerkkeinä jostain muusta, olemme kuitenkin lähempänä sen mahdollisuutta. Tämä saattaa kuitenkin vaatia edellä kuvaamieni hierarkioiden kieltämistä, johon ainakin yleisöllä ostolautakuntien sijaan on mahdollisuus.

Voisivatko järki ja tunne kohdata epälineaarisesti juuri taidekokemuksessa? Taidefilosofi John Dewey on todennut, että ”ihmisen yhdentyminen ympäristöönsä katkeilee ja korjaantuu jälleen yhteydeksi”. Tässä taiteella on iso rooli. Deweyn sanoin: ”Tunnetilanne on tietoinen merkki jostain tosiasiallisesta tai mahdollisesta katkoksesta. Yhteensopimattomuus johtaa pohdintaan. Halu saattaa asiat jälleen toistensa yhteyteen muuttaa pelkän tunteen kiinnostukseksi objekteihin sopusoinnun saavuttamisen edellytyksinä. Kun harmoniaan päästään, pohdinnan aines otetaan mukaan olioihin niiden merkityksiksi. Koska taiteilija pitää erityisen tärkeänä sitä kokemuksen vaihetta, jossa yhteys saavutetaan, hän ei väistele vastarinnan ja jännittyneisyyden hetkiäkään. Ennemminkin hän vaalii niitä, ei kuitenkaan niiden itsensä, vaan niihin sisältyvien kehitysmahdollisuuksien vuoksi: hän tekee meidät tietoisiksi jostakin yhtenäisestä ja kokonaisvaltaisesta kokemuksesta.”

Tämä näyttely on täynnä sellaisia teoksia, joissa voimme kunkin kohdalla päästä osaksi tällaista kokemusta – käytössä voivat erottelematta olla sekä vaisto että järki.

Kirjallisuutta:

– Dewey, John: Taide kokemuksena. niin & näin 2010.

– Marcuse, Herbert: Taiteen ikuisuus. niin & näin 2012.

– Pettersson, Susanna: Ääniä kokoelman takana. – Pettersson, Susanna (toim.): Hokkarikukkia. Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta Rovaniemen taidemuseosta. Rovaniemen taidemuseo 2001. 

– Platon: Teokset, 3. osa. Otava 1979.

– Valjakka, Timo: Ensin vaistolla ja sitten järjellä. – Tuukkanen, Pirkko (toim.): Rovaniemen taidemuseo. Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma 2002–2008. Rovaniemen taidemuseo 2010.

Julkaistua 352: Miten maailma hahmottuu?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt juttuni Marja Viitahuhdan (s. 1979) näyttelystä Eheä maailma (24.10.–11.11.) Uudenmaankadun Galleria Huudossa. Jo alunperinkin lyhyt (1500 merkkiä) juttu oli saksittu vieläkin lyhyemmäksi ja otsikko vaihdettu "raflaavammaksi" ('Natsit saksittuna'). Eikä jutussa, perkele, ollut kuvaakaan. Laitan tähän nyt sitten edes alkuperäisen ja kuvalla. Tällaista tämä kriitikon arki on.

Miten maailma hahmottuu?

Videoita, lyhytelokuvia ja esityksiä tekevä kuvataiteilija Marja Viitahuhta (s. 1979) osa käyttää myös saksia. Hän löysi kirpputorilta natsi-Saksan propagandan tuottaman kirjan Unser Österreich (1938), leikkasi kuvat ja kokosi niistä 10-metrisen uuden Itävallan.

Unser Österreich, yksityiskohta.

Kollaasihan on vanha tekniikkaa, jota harrastivat 1900-luvun alun kubistit, mutta ei sen historia ole loppu, vaikka olisi luullut digitaalisen maailman poistaneen leikkaa ja liimaa -tekniikan tarpeen. 

Viitahuhdan jättimaisemaa ja Eheä maailma -näyttelyssä olevaa muutamaa pienempää kollaasia katsellessa tuli mieleen se, miten kollaasin roso tekee kuvasta paljon vaikuttavamman kuin illuusioita tuottava digitaalinen manipulaatio. Se, että kuvassa näkyy dekonstruktio – hajottaminen, pilkkominen ja fragmentoiminen – ja samalla konstruktio, uuden maailman rakentaminen saumakohtineen, tekee kuvasta uskottavamman. Kyse ei ole digitaalisen maailman ihmeestä, joka yrittää vain peittää syntyhistoriansa ja ikään kuin huijata katsojaa. Käsintehdyn kollaasin kautta on paljon helpompi lähestyä Viitahuhdan asettamia tavoitteita: ”Havainto eheästä kuvasta syntyy ja purkautuu vuorotellen. Teoksen äärellä voikin havainnoida myös omaa tarvettaan yhtäältä hahmottaa kokonaisuus ja toisaalta nähdä siinä puutteita.”

Toki tällaisia on nähty aiemminkin, mutta niinhän maisemaakin on aina maalattu. Välillä on hyvä miettiä sitä, miten maailma rakentuu ja hahmottuu – ja mitä poliittisia ulottuvuuksia prosessissa voi olla.

Julkaistua 351: Kuvanveistäjä Tapio Junnon näyttely Galleria Ortonissa!

Tällaisen tiedotteen rustasin Galleria Ortonille tänä aamuna ja lähetin maailmalle. Tiedoksi myös tässä siis kaikille kiinnostuneille:

KUVANVEISTÄJÄ TAPIO JUNNON NÄYTTELY GALLERIA ORTONISSA!

UUTUUSKIRJA JUNNON TUOTANNOSTA!

Sairaala Ortonin yhteydessä jo yli kymmenen vuotta toimineen Galleria Ortonin marraskuun taiteilija on yksi suomalaisen kuvanveiston moderneista mestareista, Tapio Junno (1940–2006).

Junnon koskettavat veistokset kumpusivat usein unista ja niistä syntyneistä runoista, mutta olivat samalla aina totisinta totta. Surrealismin ja realismin rajat sekoittuivat Junnon tuotannossa. Hänen ihmisen paikkaa maailmassa hahmottavat veistoksensa olivat usein viiltäviä, traagisia ja aina pysähdyttäviä, mutta eivät koskaan lohduttomia tai pessimistisiä. Junnon humanismi ja aina lempeä ihmisrakkaus yhdistyneenä virtuoosimaiseen plastiseen muovailutaitoon sekä teoksista henkivään veistotaiteen käsityöperinteen kunnioittamiseen tekevät hänen veistoksistaan aikaa uhmaavia taideteoksia, joiden sanoman ikiaikaisuus on taattu niin kauan kuin ihminen on ihminen.

Kuvanveistäjän leski Pirkko Nukari – kuvanveistäjiemme etujoukkoa hänkin – ja kriitikko Otso Kantokorpi ovat koonneet intiimiin näyttelyyn Junnon työhuoneelta valikoiman veistoksia, jotka valottavat hänen keskeistä tematiikkaansa. Mukana on myös Junnon piirustuksia ja luonnoskirjojen lehtiä.

Näyttelyn yhteydessä ilmestyy myös Parvs Publishingin toimesta mittava kirja Junnon tuotannosta. 160-sivuinen, runsaasti kuvitettu kirja käy läpi Junnon uraa aina 1960-luvulta 2000-luvun alkuun saakka. Johdantoesseen ja kattavan kronologian on kirjoittanut Kantokorpi, esipuheen Nukari.

Näyttelyn avajaiset järjestetään ma 29.10. klo 17–18.30. Näyttely on avoinna 30.10.–23.11.2012.

Parvs Publishingin isä Jussi Tiainen kävi aiemmin syksyllä Tapio Junnon ateljeessa kameransa kanssa.

Lisätietoja:

Sirpa Viljanen

Galleria Orton, yhteyspäällikkö

050-5364235

Otso Kantokorpi

Galleria Orton, kuraattori

045-1188508

Pirkko Nukari

kuvanveistäjä

040-7561501

Galleria Orton

Tenholantie 10

00280 Helsinki

avoinna ma–to 7.30–17.00, pe 7.30–16

www.orton.fi/galleria

     
PS. Kirjan ulkoasusta vastaa Timo Setälä (s. 1958), ja kansi näyttää vähän hienolta:

Julkaistua 350 & Näyttelykuvia 748: Istukka taiteena

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkarainen ennakkojuttuni – alan muuten inhota aika paljon tätä 1500 merkin juttujen kirjoittamisen pakkoa – Hanna Keynäksen näyttelystä Galleria Art Kaarisillassa (19.10.–2.11.). Kävin tapaamassa Keynästä ja Autismisäätiön Vallillan valmennuskeskuksen ohjaajia Vallilassa. Näyttelyhän aukeaa vasta huomenna. Tässä pikainen tulos:

Istukka taiteena

Autismisäätiön Vallilan valmennuskeskuksessa on taidetyöpaja, jossa ammattilaiset ohjaavat autistisia henkilöitä heidän taideharrastuksissaan.

On selvää, että toiminta on ensiarvoisen tärkeää. Kuvallinen ilmaisu ja sen kehittäminen näyttelevät varsin suurta osaa ihmisen kommunikointikyvyissä ja sen väliinkin hyvin hienovaraisessa kirjossa.

On yhtälailla selvää, että kaikki marginaalista tuleva taide ei ole suurelle yleisölle yhtä kiinnostavaa – oli sen tekemisen tarve kuinka suuri hyvänsä. Kyse on usein kuriositeeteista. Aivan yhtä selvää ei aina kuitenkaan ole, että marginaalista saattaa tulla vavahduttavan hyvää taidetta.

Helsinkiläinen Hanna Keynäs on 49-vuotias autistinen taiteilija, jonka hauskasti itse nimeämä näyttely Hyvänlaisia maalauksia aivoista, istukoista ja napanuorista on näyttely, joka pysäyttää juuri niin kuin hyvä taide tekee. Näyttely on myös juuri sitä, mitä nimi antaa ymmärtää. Akryyliväreillä maalatut kankaat ovat sekä värien voimassaan ekspressiivisiä että myös hieman tarkemmin tarkasteltuna yllättäen varsin realistisia.

Näyttelyn yhteydessä esitettävä mainio video näyttää sen, miten Keynäs käy Kätilöopiston sairaalassa tutustumassa verisiin istukoihin – sekä katsoen että kosketellen – ja saa niitä mukaan mallikseen.

Tässä on tarjolla yksi havainnollinen versio siitä, miten voimakkaasti vaikuttava taide syntyy. Eivätkä ”hyvänlaiset maalaukset” ole aina niin helposti nopeina suupaloina nieltävissä.

Hanna Keynäksen vahvoja maalauksia.

Julkaistua 349: Onko suosio vain rituaalia?

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolmumnini, jossa olin jälleen kerran ärtynyt siitä, miten näyttelyssä kävijöiden määrä ylikorostuu siinä, miten niiden onnistumista määritellään. En ole ihan varma siitä, että sainko ajatustani kunnolla jäsennellyksi, mutta tällainen siitä tuli:

Onko suosio vain rituaalia?

Ateneumin taidemuseossa on riemuittu juuri päättyneen Helene Schjerfbeckin näyttelyn suosiota. Näyttelyn näki kaikkineen 231 000 ihmistä. Tätä suositumpia näyttelyitä on Suomessa nähty aiemmin kaksi, nekin Ateneumissa: Pablo Picasson näki 315 000 katsojaa ja Albert Edelfeltin 305 000 katsojaa.

Pablo Picasso on kaikilla mittareilla maailman kuuluisin taiteilija. Helene Schjerfbeckin mittarit ovat myös kohdillaan: häntä sekä selvästikin rakastetaan että myös ostetaan kalliilla.

Kesken näyttelyn löytyi erään Schjerfbeckin teoksen alta toinen teos, jonka esillepano toi näyttelyyn varmaankin parikymmentä tuhatta katsojaa lisää. Tämä herätti jopa salaliittoteorioita laskelmoidusta stuntista. Tähän en uskalla ottaa kantaa.
  

Kuvataiteen ikään kuin todellista arvoa ei myyntiluvuilla ole ollut tapana mittailla, ja hyvä näin. Perusoletus on, että kuvataide poikkeaa musiikkibisneksen tähtien maailmasta siinä, että kansansuosio kumpuaa enemmänkin taiteen sisäisistä arvoista kuin joukkopsykoosista. Näin varmaan osittain onkin, mutta pelkään pahoin, että kuvataiteenkin maailma on monilta osin yhtä raadollisen pinnallista kuin esimerkiksi Lady Gagan tuottama joukkopsykoosi.

Osin tätä ilmiötä ruokkii kansallinen ajattelu. Suomessa on totuttu puhumaan kultakauden taiteesta, 1890–1910-lukujen mestareista, jolloin kansakuntamme itsenäistyi Venäjästä osin taiteen kautta. Tätä vasten esimerkiksi Edelfeltin suosio on ymmärrettävää, mutta sisältöjen kautta Edelfeltin kansansuosiota on vaikea käsittää. Hän tuskin puhuttelee 2000-luvun nykyihmisen keskeistä tematiikkaa kovinkaan merkittävällä tavalla. Schjerfbeckin laita on tietenkin toisin. Hänen tematiikkansa on helposti tulkittavissa esimerkiksi feministisen viitekehyksen kautta. Hänen tarinansa on muodostunut esimerkilliseksi tarinaksi naisen osasta, naisen uran vaikeudesta, naisen identiteetin etsinnästä, eikä ole lainkaan kaukaa haettua nähdä nykytaiteessa Schjerfbeckiä nykyisten naismaalareiden kanssa samassa jatkumossa – otetaan esimerkeiksi vaikkapa tänä vuonna loistaneet Rauha Mäkilä ja Nanna Susi. Edelfeltiä en kuitenkaan kykene parhaalla tahdollakaan kytkemään mihinkään nykytaiteeseen liittyvään jatkumoon.

Mutta jokin tässä vaivaa. Olisiko kohta aika taas myytin purkuun, niin kuin on totuttu tekemään esimerkiksi moderneille mieskuvanveistäjillemme, joiden herooisuutta on totuttu jopa pilkkaamaan taidehistorialle ominaisen demystifiointiprosessin myötä? Alkaako tämä taiteen kaunis naistarina jähmettyä kliseisiin ja peittyä sekä myytinrakentamiseen että poliittiseen korrektiuteen, niin että sisällöt tuppaavat unohtumaan? Kuinka paljon Schjerfbeckin suosiota selittää se, että hän on huutokauppanoteerauksina mitattuna Suomen selvästikin kallein maalari, ja toisaalta se, että massoilla on taipumus antautua rituaaliselle käyttäytymiselle? Kuinka monelle Schjerfbeckin näyttelyn nähneelle kokemus oli vain suoritus, jonka kautta pääsee osalliseksi jaettuun rituaaliin?

Ei minulla ole mitään vastauksia näihin kysymyksiin, eikä ole muillakaan, sillä tutkittua empiiristä tietoa ei ole. Sen verran kuitenkin tiedän, että näillä luvuilla ei ole mitään tekemistä suomalaisen taiderakkauden kanssa – niin paljon sitä tulee vuoden mittaan tyhjiä salia museoissakin nähtyä.

Näyttelykuvia 747: Nostalgiaa ja jänistä laitakaupungilla

Eilen piipahdin pitkästä aikaa yhdessä näyttelyssä. Valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959) Pallo (26.9.–12.10) on esillä Galleria Luovassa. Näyttely oli varsin pienimuotoinen: 16 pikkuruista valokuvaa ja niistä tehty portfolio:

Kuvat ovat kotoisin suvun vanhoista negatiiveista, joita Jämsä on rajannut ja toisia pienentänytkin. Hän on lisäksi tehnyt kuviin vanhahtavan röpelöisen reunan leikkurilla. Yhdistävä tekijä on kuvissa esiintyvä pallo tai pallonmuoto, joka tekee niihin hauskan sarjallisuuden, jopa häivähdyksen modernismiakin, mitä tietenkin vahvistaa minimalistinen näytteillepano. Jämsä on täysanaloginen valokuvamies ja jo sellaisena vähän nostalgikko, mikä vahvistuu hänen tavassaan käsitellä omaan lapsuuteensa liittyvää "löytömateriaalia". Tämä toisaalta yhdistää hänet yhteen nykytaiteelle ominaisista työskentelytavoista – ei kuitenkaan anonyymiuteen. Nämä muistot ovat sekä yleisiä – helppo minunkin osapuilleen samanikäisenä on näihin samastua – että erityisiä.  

Tässä hauska kutsarikuva:

Kaikkineen hauska ja pienimuotoisenakin varsin tunteella ladattu näyttely, joka kirvoitti monensuuntaisia ajatuksia ja toki myös omia muistoja. Niinhän hyvän taiteen kai pitäisi toimia.

Se on kyllä pakko todeta, että Luovan uusi sijainti on toivoton: kuinka moni taiteenharrastaja viitsii lähteä varta vasten laitakaupungille ja viidenteen kerrokseen? Minäkin olin varsinaisesti matkalla läheiselle Wotkinille ostamaan kokonaista jänistä, joka näytti tältä oltuaan 12 tuntia uunissa:

Ja tältä silkaksi lihaksi riisuttaessa:

Kriitikoillahan on tunnetusti varaa syödä vähän paremmin. (Tähän pitäisi nyt laittaa hymiö, mutta minähän en sellaista tee.)

Julkaistua 341 & 342 & 343 & 344 & 345 & 346 & 347 & 348: "Mitä rahalla on saatu?" & "Olin herkkä tuntemaan koti-ikävää" & "Hoippuu ja horjuu hienosti" & "Mitään ei ole järjestetty" & "Mihinkä porukkaan kuulun?" & Ortonin veistospuisto & Salvelan kesä III & Tallennuskokoelmat

Viime maanantaina ilmestyi Galleria Ortonin jo yhdestoista vuosijulkaisu. Olimme perinteisesti jakaneet Taiteen päätoimittaja Pessi Raution kanssa taiteilijat "sulle, mulle" -periaatteella (Pessi sai Tatjana Bergeltin (s. 1966), Martti Jämsän (s. 1959), Hannele Kylänpään (s. 1948), Rosa Liksomin (s. 1958) ja Inka Niemisen (s. 1971)). Minun taiteilijani seuraavat alla. Tekstit perustuvat gallerian verkkosivuille tekemiini esittelyihin, mutta olen täydentänyt niitä haastatteluilla:

 

”Mitä rahalla on saatu?”

Monipuolinen ja kansainvälisesti tunnettu tallinnalainen kuvataiteilija Siim-Tanel Annus (s. 1960) on kohtuullisen nuoresta iästään huolimatta ehtinyt nähdä taidemaailman kirjoa laidasta laitaan: neuvostoaikana hänet tunnettiin rajuista performansseistaan, jotka veivät hänet jopa KGB:n kuulusteluihin, mutta Viron uuden itsenäistymisen myötä hän jo kuului kansakunnan ensimmäisiin edustajiin Venetsian biennaalissa, maailman tunnetuimmassa nykytaidekatselmuksessa.

Annus opiskeli taiteilijaksi legendaarisen Tõnis Vintin yksityisopetuksessa Tallinnassa samalla kun opiskeli historiaa Tarton yliopistossa. Performanssiensa lisäksi hänet tunnetaan sekä piirtäjänä että graafikkona ja myöhemmin varsinkin maalarina.
 

Roi Vaara ja Siim-Tanel Annus avajaisissa. Vasemmalla Lydia Koidulan silmä.

Vuonna 2005 Annus tarttui suureen ajankohtaiseen teemaan, rahaan. Virikkeitä hän sai jo Suomen siirtymisestä uuteen valuuttaan, euroon, joka oli myös tulossa hänen oman kotimaansa uudeksi valuutaksi. Mukana oli näin varmaan ripaus nostalgiaakin, mutta sivusta tarkkailijana Annus haluaa ehkä pikemminkin vain kommentoida – kertoa siitä, miten katoavaista raha symboleineen on ja miten siihen ei myöskään kannata kiintyä liikaa. ”Katsoessamme ja miettiessämme muistoja, voimme kysyä: Mitä tällä rahalla on saatu? Rahan kautta voimme myös luoda läpileikkauksen historiaan – mukaan tulee nostalgian lisäksi väistämättä myös ripaus ironiaa ja paljon lähimenneisyyden traumaattisia kokemuksia, joita on syytä käydä läpi, jotta ymmärtäisimme menneisyyttämme, mitä ilman ei tulevaisuudellakaan koskaan ole pohjaa. Rahan kautta ymmärrämme voiman ja vallan ilmenemismuotoja – sitä mitä kulloinkin on arvostettu. Näemme konkreettisesti sen, miten symboleista tulee symboleja.”

Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut taiteilijalle runsaasti materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin esteettisten muotojenkin maailmaan. Fragmentoimalla, yhdistelemällä ja pakottamalla katsojan tarkentamaan ja keskittämään katsettaan Annus tekee tästä näennäisen proosallisesta maailmasta kuin käsitteellistä runoa.

Annus on poiminut rahoista yksityiskohtia – silmiä, huulia, meren pärskeitä ja lintuja – ja pop-taiteilijan tavoin lähtenyt leikittelemään mittakaavalla. Taskussamme olevat rahathan muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi aivan samoin kuin vaikkapa julkiset veistokset ja arkkitehtuuri, ja kiinnitämme harvoin huomioita niiden kuvakieleen. Näin Annus paljastaa meille piilossa olevia symbolisia arvoja ja tuo uusia näkökulmia arjen ikonologiaan. Mittakaavalla leikittely tuo mukaan epäilemättä myös tiettyä huumoria, toisinaan melko rajuakin ironiaa, mutta aivan vastaavasti yksityiskohdan suurentaminen saattaa viedä maalauksen kohti abstraktia ilmaisua ja näin tuoda taas uusia ulottuvuuksia taiteen historiaan. Samalla kun mietitään abstraktin syntyä, voidaan miettiä rahan abstrakteja ulottuvuuksia. Esimerkiksi sitä, miten Stalinin tai vaikkapa Sibeliuksen kuva on korvannut oravannahan tai tietyn painoisen kultarahan, omanlaisiaan symbolejaan nekin. 

”Olin herkkä tuntemaan koti-ikävää”

Valokuvataiteilija Raakel Kuukka (s. 1955) on todennut: ”Ehkä minusta tuli valokuvaaja, koska olin niin tietoinen menneisyyden merkityksestä. Olin myös herkkä tuntemaan koti-ikävää.”

Valokuvataidetta on leimannut jo pitkään sen totuusarvon ja toisaalta sen loputtomien fiktiivisten ja runollistenkin mahdollisuuksien ristiveto. Valokuvalla voi dokumentaarisesti puhua aivan erityisellä tavalla totta, ja toisaalta valokuvalla voi valehdella mitä moninaisimmin tavoin. Tässä ristiaallokossa valokuva on hiljalleen noussut kuvataiteen keskiöön. Yksi uranuurtajia on suomalaisen valokuvataiteen kentällä tässä suhteessa ollut 1980-luvulla aloittanut Raakel Kuukka. Hän kuuluu myös siihen vahvojen naistaiteilijoiden pieneen joukkoon, joka toi naisen identiteetin ja myös arkisen elämän taiteen keskeiseksi tematiikaksi – myös stereotypioiden kyseenalaistamisen ja murtamisen.

Kuukka on kuvannut useimmiten perheensä ja lähipiirinsä historiaa: muistoja ja niiden kautta eläviä jännitteitä. Sittemmin hän siirtynyt myös lähemmäs nykyhetkeä ja tulevaisuuden partaalle tuomalla mukaan oman tyttärensä kehittymisen ja identiteetin, mitä on leimannut suomalaisafrikkalainen kulttuurien kohtaaminen. Näin Kuukan aihepiiriksi on kasvanut kymenlaaksolaisen kotipihan lisäksi miltei koko maailma ja maailman suuret kysymykset. 

Raakel Kuukka avajaisissaan. Taustalla vuosiluettelon ulkoasusta vastaava Timo Setälä (s. 1958), valokuvataiteilija hänkin.

Samalla kuvaaminen on kuitenkin myös matka itseen. ”Olen selventänyt sitä hämäryyttä ja epäselvyyttä, jota itseni kanssa olen kokenut. Kuvien kautta olen vankemmin olemassa. Oikeastaan koen, että ei minulla ole ollut tässä vaihtoehtoja.”

Kuukan ajallinen ja teemallinen jana on huikea: karjalaisesta evakkomatkasta suuren maailman ihmisvirtoihin. Kun Kuukan Rebekka-tytär pukeutuu Kymenlaakson kansallispukuun vaihtaakseen sen sitten batiikkivärjättyyn ghanalaiseen asuun, voimme kuvitella identiteettipolitiikan kaikki arkisetkin ulottuvuudet niiden tv:ssä usein nähtyjen globaalisten ulottuvuuksien lisäksi.

Kuukka ei kuitenkaan pelkästään dokumentoi aiheitaan. Hänen kohteenaan ei ole joku ilmiö tai yksittäinen tapahtuma niin kuin dokumentaarisessa kuvassa usein on. Hänen työskentelyprosessinsa on hidas ja usein tietyllä tavalla meditatiivinen, mikä näkyy myös lopputuloksessa. Hitaan prosessin myötä – joihinkin aiheisiin hän palaa vasta vuosia varsinaisten kuvausten jälkeen – pohtiva ja usein runollisen kaunis kuva saa aivan uudenlaista syvyyttä. Kuva on myös ajan saatossa kontekstualisoitunut uudestaan. ”Kun syntyy tarpeeksi etäisyyttä, pystyy asioita käsittelemään paljon paremmin. Hitaus tuottaa myös asioiden toisinaan yllättävänkin yhdistymisen, jonka pystyy tajuamaan toisinaan vasta vuosien kuluttua. Ja tuleehan iän myötä rauhallisuuttakin lisää.”

Toteamuksen tai maailmasta ja sen tilasta kertovan väitelauseen sijaan muodostuu mietelause, jonka syvyys avautuu tarvittaessa kaikille katsojille, vaikka samastumispinta olisikin näennäisesti erilainen. Kuukan kuvien kanssa on helppo myötäelää sitä, miten ihminen voi paikkaansa maailmassa hahmottaa.

”Hoippuu ja horjuu hienosti”

Taiteilijan ammatti on usein periytyvä. Tätä on turha mystifioida: kyse on yksinkertaisesti siitä, että taide on taiteilijaperheessä luonteva kasvualusta.

Elämäntavoillakin on taipumus periytyä. Tuskin on siis niinkään ihmeellinen sattuma, että suomalaisen taiteen ikianarkistin, monipuolisen Erkki Pirtolan (s. 1950) pojasta Pilvari Pirtolasta (s. 1978) tuli myöskin rajoista piittaamaton kuvataiteilija.

”Ala-asteella vastasin kysyttäessä, että isona minusta ei ainakaan tulee taiteilijaa”, sanoo Pilvari. ”Tajusin kuitenkin yliopistolla, että juuri taiteen kautta saan tehdä juuri niitä asioita, joita haluan. Erkin ja myös äitini – tekstiilitaiteilija Papu Pirtola – kautta olen oppinut ainakin laajan ja avoimen suhtautumisen siihen, mitä taiteeksi on laskettava.”

Erkki Pirtola on tullut tunnetuksi sekä kuvataiteilijana että kriitikkona ja taide-elämän dokumentoijana. Hän ei ole viihtynyt valtaeliitin kekkereissä vaan on tutkinut ennen kaikkea marginaalia: hän on muun muassa tehnyt tunnetuksi suomalaista kansanomaista luovuutta, ns. ITE-taidetta. Pirtola on myös tottunut toimimaan toisin kuin yksilöllistä luovuutta ja jopa neromyyttiä korostava taide-elämä – hän on toiminut erilaisissa yhteisöissä ja taiteilijaryhmissä. Hän on myös on kuratoinut näyttelyitä ja opettanut nuoria, muun muassa omassa ”liikkuvassa taidekoulussaan”.

Koko uransa ajan Pirtola on myös tehnyt kuvaa mutta ei ole piitannut omasta uranhoidostaan. Vaikka hän onkin jo varsinainen legenda, ei hänen teoksiaan ole usein nähty yksityisnäyttelyissä. Galleria Ortonin näyttely onkin todellisuudessa aika harvinaista herkkua.

Kolme sukupolvea Pirtoloita avajaisissa.

Pilvari Pirtola on puolestaan valmistunut Kuvataideakatemiasta, mutta ei hänestäkään kovin akateemista taiteilijaa tullut. Voimaa ja energiaa on paljon ja moneen suuntaan. Pirtola on tunnettu piirtämisen ja maalaamisen lisäksi videoiden ja kokeellisten filmien tekijänä. Hän tekee myös musiikkia, sekä omia kokeellisia nauhojaan että useammankin bändin jäsenenä. Hän on idearikas kierrättäjä, ja niinpä siirtolavalta löytynyt mekaaninen laite saattaa löytää itsensä nopeasti osana taideteosta. Myös maalauksen tai monotypian taustana voi toimia yhtä lailla satunnainen kierrätysmateriaali. Isänsä tavoin nuorempi Pirtola on myös aktiivinen aikansa kommentoija ja valppaasti taidemaailmaa seuraava keskustelija.

”Vähän minua ihmetytti, että Pilvari ei ottanut opikseen vaan valitsi tämän tien. Mutta hyvin hän on oppinut nykytaiteen metkut ja tekee säntillisesti. Hän on tarkka käsitetaiteilija vaikka käsitteleekin kaoottisia aiheita. Emme me taiteesta paljoa keskustele, mutta vähän yli vuoden ikäinen pojanpoika Kaamos – joka muuten esiintyi Galleria Ortonissa avajaisperformanssissa – on ihana. Häneen on helppo samastua totaalisesti, koska hän hoippuu ja horjuu niin hienosti.”

Isän ja pojan tyylistä ei välttämättä tarvitse etsiä yhtäläisyyksiä, mutta ainakin heidän energiansa ja monipuolisuutensa on yhdistävä tekijä – sekä säännöistä piittaamattomuus, joka on aina ollut keskeinen hyvän taiteilijan tunnusmerkki.

”Mitään ei ole järjestetty”

Galleria Ortonissa paljastettiin gallerian 10-vuotisjuhlan yhteydessä eläkkeelle siirtyneen johtavan ylilääkärin Seppo Seitsalon pronssiin valettu kokovartalomuotokuva, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952). Samalla avattiin Peltokankaan näyttely, joka koostui yhdestä teoksesta. Teos nimeltään 1904–1984 (2011) on sekin tavallaan muotokuva. Kohteena on Peltokankaan oma isä, jonka vaiheet Peltokangas on tiivistänyt veistämistään kirveenvarsista ja kahdesta sota-ajan valokuvasta koostuvaan installaatioon. 

Seppo Seitsalo lihassa ja pronssissa ja Matti Peltokangas.

Mikä näitä teoksia yhdistää? Yksi ulottuvuus on epäilemättä taiteilijan läheinen suhde malliinsa. Seitsalo on Peltokankaan ystävä, joten taiteilijalle on ollut vieras ajatus muokata mallistaan perinteinen arvovaltaa huokuva ikuistus. Mukana ovat toki lääkärin attribuutit, mutta teosta leimaa rentous ja jopa huumori. Peltokangas onkin pyrkinyt ”pikemminkin oloisveistokseen kuin näköisveistokseen”. 

Veistäjä on veistänyt kirveenvarsia.

Onnistunut näköisveistos ei ole pelkkä kuva. Hyvä taiteilija kykenee tuomaan näennäiseen liikkumattomaan kappaleeseen mukaan hengen ja elämän, jonka katsojakin pystyy aistimaan.

Eikä näköisyyskään ole välttämätön ehto, minkä Peltokankaan isän muotokuva osoittaa. Pitkä meditatiivinen prosessi, jonka myötä Peltokangas on epäilemättä käynyt läpi isäsuhdettaan, on siirtynyt kirveenvarsien jäyhän olemiseen.

***

Myös valokuvaajalla on samankaltaisia ongelmia lähestyessään kohdettaan. Kuvan ottaminen on sinänsä helppoa, vaikka visuaalisesti jännittävän tuloksen aikaansaaminen vaatii toki koulutusta ja kokemusta, mutta vaikuttavan henkilökuvan ottaminen vaatii jotain vielä enemmän – usein myös erityslaatuista suhdetta kuvattavaan.

Valokuvaaja Harri Nurminen (s. 1956) on Peltokankaan lapsuudenystävä. Hän on seurannut Peltokankaan työskentelyä pitkään ja on myös nähnyt ne kovat olosuhteet, joissa vaativaa, suuren mittakaavan kivenveistoa suoritetaan. 

Harri Nurminen ja hänen mallinsa.

Näyttelyssä oli esillä myös sarja Nurmisen kuvia Peltokankaasta. Tällaiset dokumentaariset kuvat ovat kuin oloisveistoksia, niissä ei poseerata. Mukana on epäilemättä sitä herooisuutta, jota kuvanveistäjiin usein liitetään, mutta ennen kaikkea ne muodostavat intiimin ja luottamukseen perustuvan näkemyksen veistäjän työstä, jota usein leimaa myös rauha ja pohdinta. Myös tämän Nurminen on tavoittanut herkällä otteellaan. ”Samat asiathan meitä molempia kiinnostavat. Kyllähän veistäjä ja valokuvaaja miettivät molemmat esimerkiksi valoa, varjoa, rytmiä…”, toteaa Peltokangas.

 ”Enkä minä sitä paitsi ole kuvannut veistäjää vaan lapsuudenystävää, joka tekee mitä tekee. Ja nämä Matin kirvesjututkin liittyvät meidän yhteiseen lapsuuteemme, jossa lähihistoria oli monin tavoin mukana. Kaivoimme ampumahautoja, luoteja puunrungoista.”

”Mitään ei ole järjestetty”, huomauttaa Nurminen. ”Nämä eivät ole tilaustöitä vaan vähän kuin muistiinpanoja. Se on tärkeää, että olen arvostanut Matin työtä. Hänen teoksensa ovat minulle läheisiä myös taiteena… ja teimmehän me sitä jo lapsena, kaivettiin pellon reunasta savea ja muovattiin sekä veistettiin puuta. Vaikka ei sitä taiteesta tietysti puhuttu.”

”Mihinkä porukkaan kuulun?”

Kuvanveistäjä Joakim Sederholm (s. 1969) tekee tietyllä tavalla kunniaa modernistiselle perinteelle. Hänen plastinen muodontavoittelunsa tuo toisinaan mieleen Alberto Giacomettin, toisinaan Kain Tapperin, jonka assistenttina kuvanveiston mestari-kisälliperinteen mukaisesti Sederholm onkin toiminut.

Sederholm ei ole kuitenkaan modernistisen perinteen mukaisesti lähtenyt viemään tiettyä materiaalia ominaisuuksineen, ”sieluineen” ja omaa teknistä osaamistaan kohti täydellisyydentavoittelua, vaan on myös monin tavoin koetellut ja kyseenalaistanut perinnettä – hän käyttänyt puun ja pronssin lisäksi yhtä lailla peltiä kuin keramiikkaakin. ”En käytä materiaalia koskaan sen symbolisten ulottuvuuksien takia. En siis tee pronssista veistosta sen takia, että se näyttäisi pelkästään arvokkaalta. Esineen sijaan teen kuvaa ja pyrinkin usein hävittämään materiaalisuuden tunnun.” 

Joakim Sederholm sukulaisineen.

Vaikka Sederholmin teoksissaan vilahteleekin tietty ekspressiivisyydelle ja surreaalisuudelle ominainen angsti, on hänen työssään mukana usein lempeä huumori ja inhimillinen myötäeläminen.

Sederholmin aiheena on usein ihminen, tunnetusti yksi taiteen haastavimmista kohteista. Galleria Ortonin näyttelyssä hän on hakenut kohteeseensa lisää haastavuutta ottamalla kohteekseen muotokuvan, yhden taiteen vähiten arvostetuista alueista. Muotokuvahan on yleensä koska tilaustyö, jolle taiteelliset arvot ovat alisteisia. Sederholmin laaja muotokuvasarja M231 pitää sisällään hänen sukulaisiaan, joilla on nimi ja elinvuodet, mutta itse kuvat elävät kuitenkin omaa kuvitteellista elämäänsä. Nimi M231 viittaa genetiikkaan, haploryhmien tutkimukseen ja tiettyyn mutaation. Näin teoksiin tulee mukaan tietty yhtäaikaisesti abstrakti mutta myös ikään kuin erillinen, tunnistettava ja yksilöllinen elementti.

Mukaan tulee myös vavahduttavasti aikaelementti. Kun mennään perinteisen arkistoissa tapahtuvan sukututkimuksen ulkopuolelle, saattaa aikajana olla vaikka 10 000 vuotta. Ruotsinkielisenä suomalaisena Sederholm on joutunut miettimään sitä ”millä ehdoilla mihinkin porukkaan kuuluu”. ”Minua kiinnostaa kulttuuristen juurien etsintä ja pohdiskelu. Siinä on mukana paljon mielenkiintoisia elementtejä, toisinaan huvittaviakin – ja sitä soppaa on hauska hämmentää.”

Muotokuva kamppailee aina moneen suuntaan: sen pitää olla kohteensa näköinen, mutta sen on saatava tuo näköisyys aikaan jollain enemmällä kuin esimerkiksi pelkkä valokuva: sen on tavoitettava näköisyyden lisäksi myös luonne. Muotokuvassa on mukana usein myös erilaisia kohteensa sosiaalisesta statuksesta tai ammatista kertovia attribuutteja. Tämän Sederholm kiepsauttaa hauskaan suuntaan: yksi hänen käyttämistään keskeisistä attribuuteista on hahmojen punainen nenä, joka saa ajatukseni siirtymään klovnien tunnetusti surumieliseen maailmaan.

Koenkin Sederholmin olevan pohjimmiltaan ihmisluonteen tragikoomisuuden kuvaaja. Hänen kohteenaan on yhtälailla ylevä kuin arkinenkin, ihmisen surut ja ilot. Sederholmin ote on yhtäaikaisesti viiltävän analyyttinen sekä myös hellyttävyydelle herkistynyt.

***

Luettelossa ilmestyi myös kolme pikkujuttua, jotka on päivitetty edellisvuotisesta:

Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo,Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieahoja Antero Toikka.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.

Kaisu Koivisto: sarjasta Vaihdokkaat, 2007.

***

Salvelan kesä III

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat tuppaavat olemaan ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia. 

Saimme riemuksemme Taiteen entisen päätoimittajan Jaakko Lintisen puhumaan Salvelan kesä III:n avajaisiin.

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä.

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen ystävän, Ukri Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki hänkin. Toisena vuorossa oli taidemaalari Teemu Saukkonen.

*** 

Tallennuskokoelmat

Kain Tapper: Palat I, II, III, 1995.

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia.

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”

 Kirsi Tervo: "You've always been my sweetheart", akryyli, 1990. Pirkko Pasasen kokoelmista.

Jarmon muistolle

Eilen tuli uutinen Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen (1968–2012) äkillisestä kuolemasta. Emme olleet läheisiä ystäviä, mutta olemme säännöllisesti törmäilleet toisiimme 1990-luvulta alkaen, muun muassa kirjamessuilla Turussa ja Helsingissä, ja olleet jonkinlaisia toistensa kanssa satunnaisesti hyvin viihtyviä kamuja. 

Tuli tosi haikea olo. Viimeksi olen ollut Jarmon kanssa enemmän tekemisissä neljän päivän ajan vuoden 2010 toukokuussa, jolloin joukko taidelehtiä (tässä linkki matkamme yhteistuotokseen) teki matkan Pietariin etsimään sikäläistä nykytaidetta. Juuri matkoillahan ihmisen luonto koetellaan. Jos ihmisen kanssa viihtyy reissussa, viihtyy taatusti muutenkin. Jarmo oli juuri sellainen tosi reissumies, jonka kanssa oli hyvä matkustaa: loputtoman positiivinen, sovitteleva, joustava, kekseliäs, huumorinsa säilyttävä ja tietenkin tavattoman utelias sekä innokas keskustelemaan kaikesta näkemästään ja kokemastaan. Siis aivan loistava seuramies.

Niinpä katselin läpi kaikki Pietarin matkan kuvani ja olin hetken aivan toisissa maailmoissa. Muistin senkin hauskan keskustelurupeaman, kun olimme Jarmon, pietarilaisen monitaiteilija Sami Hyrskylahden ja sattumalta paikalle osuneen toimittaja Arvo Tuomisen kanssa ravintolassa, jonka nimi taisi olla Viipuri. Tässä Jarmo ja Sami:

 

Jarmon kaltainen ahkera kulttuurityöläinen elää aina – muistojenkin haalennuttua. Hänen tekstinsä ovat olemassa jälkipolvien lukea. Tästä linkistä voitte lukea Jarmon Pietarin jutun, niin ymmärrätte mitä tarkoitan hänen ahkeralla uteliaisuudellaan.

Jarmo oli aidosti lämmin ja sydämellinen, kanssaihmisiään rakastava kulttuurihenkilö.

Julkaistua 340: Mitä haluaisimme Syyriasta?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt kolumnini, jossa käsittelin varsin ajankohtaista asiaa, josta tullaan keskustelemaan vielä vuosia – ehkä hamaan tappiin:

Mitä haluaisimme Syyriasta?

Miten maailman taideaarteet ovat kautta aikain päätyneet museoihin?

British Museumissa sijaitsevat ns. Elginin marmorit ovat varsin tuttu asia. Lordi Elgin vei vuonna 1806 Britanniaan ison joukon Parthenon-temppelin marmoriveistoksia, ja myi ne sitten rahapulassaan British Museumille vuonna 1816. Kreikan hallitus on vaatinut veistosten palauttamista useita kertoja, ja kiista on edelleenkin kesken.

Paljon vähemmän tuttua on kuitenkin se, että tällaiset kiistat vain lisääntyvät koko ajan, ja on aivan selvä, että ryöstelyä tukevat rauhattomat olot tulevat pitämään ongelman kulttuurikartalla vielä pitkään. Irakin sota on hyvä esimerkki lähihistoriasta – museoaineistoa lähti markkinoille runsaasti.

Lähihistoriamme on täynnä maailmanperinnön sirottelua pitkin länsimaista museoverkostoa. Esimerkiksi Kambodžaa 1975–79 hallinneiden punaisten khmerien tuottaman sekasorron aikana maasta katosi runsaasti taideaarteita. Sothebyn huutokauppahuoneella yritettiin viime vuonna myydä yhtä arviohinnaltaan 2–3 miljoonan dollarin arvoista, temppelistä varastettua 900-luvun hiekkakivistä soturiveistosta, mutta se vedettiin viime hetkellä pois. Nyt siitä kiistellään. Kalifornialaisessa Norton Simon Museumissa on 1980-luvulta asti ollut esillä samantyyppinen veistos, ja viime viikolla Kambodžan hallitus alkoi vaatia sitä takaisin. Runnellun veistoksen jalatkin ovat vielä paikoillaan odottamassa Koh Kerin temppelissä.

Syyriastakin on varmaan kohta liikkeellä heettiläisiä, assyrialaisia ja foinikialaisia kiistojen kohteita.

 Tämä veistos vedettiin pois huutokaupasta ja lienee nyt FBI:n hallussa.

Julkaistua 339 & Luettua 114: Kritiikki ahdingossa ja akatemiassa

Joskus viikolla ilmestyi tuorein Tieteessä tapahtuu (5/12). Minulta oli tilattu kritiikki Martta Heikkilän toimittamasta akateemisesta oppikirjasta Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus 2012). Tässä pohdintojani:  

Kritiikki ahdingossa ja akatemiassa

Olen viimeiset viisitoista vuotta toiminut likipitäen kokopäivätoimisena taidekriitikkona, ja olen koko kyseisen ajan ollut hyvin tietoinen siitä, että olen ollut sangen etuoikeutettu saatuani siihen mahdollisuuden – ei meitä Suomessa niin kovin montaa nimittäin ole. Kokopäivätoimisuuden mahdollistava keskeinen hinta on realiteettien tunnistaminen ja kriitikonkin työtä leimaavan markkinatalouden lakien ymmärtäminen ja soveltaminen: kysyntä ja tarjonta eivät ole kriitikon työssä mikään klisee.

Hyllyissäni on myös parin tuhannen niteen taideteoreettinen kirjasto, ja nyt siihen pitää löytää reikä T-kirjaimen kohdalle, jotta saisin Gaudeamuksen julkaiseman Taidekritiikin perusteet omalle paikalleen. Kirjastoni ja arkisen kirjoittamiseni välisessä maastossa elän teorian ja käytännön heiluriliikkeessä vähintäänkin viikoittaisissa mielenkuohuissa. Tiedän työhöni liittyvät asiat usein sekä teoriassa että käytännössä ja tunnen siten myös molemmat retoriikat heikkouksineen. Ymmärrän hyvin, miksi Taidekritiikin perusteet toimittanut Martta Heikkilä kirjoittaa johdantoesseessään: ”Kriittisyys on ennen kaikkea valintojen tekoa, sillä kriitikko valitsee aiheensa ja yleisön, jolle osoittaa kirjoituksensa.” Samalla kuitenkin tiedän, että suurin osa kriitikoista olisi valmis kirjoittamaan miltei mille tahansa lehdelle, kunhan vain saisi edes jonkun julkaisukanavan ajatuksilleen. Tai että aika usein ne lehdet – siis päätoimittajat tai tuottajat –, jotka juttujani julkaisevat, esittävät myös toivomuksiaan ja toisinaan jopa vaatimuksiaan asioista, joista he haluavat minun kirjoittavan. Kirjoitan vuosittain lähemmäs sata perinteistä kritiikkiä, ja niistä omia valintojani on vain pieni osa. Manipulaatiota pomojani kohtaan olen tietysti oppinut harjoittamaan.

En silti ole valmis toteamaan, että Heikkilä puhuu vastoin parempaa tietoaan. Jostain syystä sympatiseeraan hänen ajatuksiaan, vaikka ne eivät kovin tiukasti ankkuroidukaan siihen kritiikin arkitodellisuuteen, jonka omakohtaisesti tunnen. Sama koskee itse asiassa koko Taidekritiikin perusteet -kirjaa ja sen kaikkia kirjoittajia. Voisin poimia kirjasta kymmeniä väitelauseita, joiden paikkansapitävyyden voisin joko kumota tai ainakin kyseenalaistaa. Sitä en kuitenkaan aio tehdä.

Yksi perusongelma suomalaisen kritiikin tilassa on epäilemättä se, että kunkin taiteenalan akateemista tutkimusta harjoittavat opiskelijat pitävät kritiikin kirjoittamista kuin määritelmällisesti heidän osaamisalueenaan. Suurin osa akateemisen taustan omaavista kriitikoista on akateemisissa pätkätyöhelveteissä eläviä sivutoimisia senttareita, joiden todelliset ambitiotkin ovat jossain ihan muualla. Suomessa ei ole koskaan muodostunut oikeaa kriitikon professiota, eikä tämäkään kirja toimi siltä pohjalta.

Taidekritiikin perusteet on empiirisesti tarkastellen jopa melko heikkolaatuinen, mutta tämäkään ei vähennä sen merkitystä tai kiinnostavuutta. Tässä suhteessa puhun taas käytännöstä. On nimittäin hedelmällistä harrastaa kriitikon työssä menestystä mahdollistavaa, suorastaan alituiseen edellytettävää itsereflektiota tällaisen materiaalin kanssa. Käytäntöä on hyvä sparrata teorian kanssa.

Taidekritiikin perusteet on kuitenkin hyvin tietoinen nykyisestä kritiikin kriisistä, jossa on pitkälle kyse päivälehtien kriisin heijastumisesta perinteiseen kritiikkiin, mutta siitä huolimatta Heikkilä toteaa, että ”taidekriitikkojen määrä on viime vuosikymmenien aikana moninkertaistunut”. En usko tätäkään Heikkilän väittämää, vaikka ymmärrän että netin ja bloggaajien vaikutus kritiikkiin on kasvava. Pelkillä määrällisillä muuttujilla tässä ei kuitenkaan ole mielekästä argumentoida, vaan on syytä miettiä vähän sosiologisemmin institutionaalisia ulottuvuuksia: kuka ja mikä on kriitikko ja kenen kirjoituksilla on esimerkiksi institutionaalisen taideteorian kehyksessä tarkastellen oikeasti edes jonkinlaista merkitystä? Ja myös ihan empiirisesti: istun paljon Kuvataiteen keskusarkistossa ja tutkin kuvataiteemme lähihistoriaa. Aika usein törmään tilanteeseen, jossa melko tavanomaisesta 1970-luvun näyttelystä on ilmestynyt vaikkapa 15 päivälehtikritiikkiä, kun taas nykyisessä taiteilijatuttavapiirissäni on useita taiteilijoita, jotka ovat onnistuneet pitämään uraansa nähden merkittävänkin näyttelyn ilman yhtäkään päivälehtimainintaa. Se, että joku satunnainen bloggaaja kehaisee kahdella adjektiivilla näyttelyä, ei usein merkitse yhtään mitään sen paremmin yleisölle – esimerkiksi 83 klikkausta – kuin taiteilijallekaan. Tai tulevalle taidehistorialle kaanonia muodostavine valintoineen.

Kritiikin tutkiminen ilman siihen liittyvää väistämätöntä hierarkkisuutta on älyllisesti epärehellistä. Se, että suurten makutuomarien ja portinvartijoiden aika kritiikissä on ohitse, ei tarkoita sitä, etteivätkö kulloisetkin vallan rakenteet olisi edelleenkin jäsenneltävissä ja kuvailtavissa. Tähän ulottuvuuteen Taidekritiikin perusteet ei tuo mitään uutta. Myös kirjan instituutiokriittinen ulottuvuus on melko vaatimaton, vaikka on täysin selvää, että kritiikin, taideinstituutioiden ja markkinatalouden keskinäiset kytkökset olisivat aivan oleellista materiaalia, eikä niiden tutkimuksessa tarvitsisi olla edes marxilainen – vaikka ei siitäkään haittaa olisi.

Edelleenkin ja silti: Taidekritiikin perusteet on hyvä kirja. Mutta näinkin voi aidossa kirjoittamistilanteessa käydä: kriitikko ahdistuu, kun tilaajatahon antamat 6.000 merkkiä alkavat jo olla liki saturaatiopistettä, eikä kirjan seitsemästä varsinaisesta artikkelista tai kirjoittajasta ole sanottu vielä sanaakaan – ahdistuu, koska käsillä oleva kirjakritiikki alkaa olla jo tietyllä tavalla epäonnistunut.

Kaikki kirjoittajat, kuusi tohtoria ja yksi lisensiaatti, ovat onnistuneet tehtävässään kunniakkaasti. Martta Heikkilä, Kuisma Korhonen, Outi Lahtinen, Juha-Heikki Tihinen, Veijo Hietala, Susanna Välimäki ja Irmeli Hautamäki ovat kirjoittaneet monipuolisia ja pohdittuja tekstejä, jotka avaavat kritiikin ongelmia moneen suuntaan. Journalistisesti orientoituneena ammattikriitikkona olen viettänyt monta iltaa heidän kanssaan mielessäni väitellen, väliin varsin intohimoisestikin, ja olen taatusti parempi kriitikko tämän lukukokemuksen jälkeen.

Näyttelykuvia 746 & Julkaistua 338: Arjen kokeellisuutta

Eilen oli taas Galleria Ortonin avajaiset. Lokakuun taiteilija on Seppo Renvall (s. 1963), joka oli laittanut esille mustavalkoisia neulanreikävalokuvia ja kaksi videoteosta. Pidin puheen ja tänä aamuna yritin sitten muistella sitä, kun kirjoitin lyhyen esittelyn Renvallista gallerian verkkosivuille:  

Arjen kokeellisuutta

Elokuvia, videoita ja valokuvaa tekevä Seppo Renvall (s. 1963) on yksi Suomen kansainvälisimpiä nykytaiteilijoita. Hänen teoksiaan on nähty lukuisilla festivaaleilla ja merkittävissä kansainvälisissä näyttelyissä – aina Venetsian ja São Paulon biennaaleja myöten. 

Sain kunnian parkkeerata rämäni taiteilijan auton viereen. Taiteellista oli hänenkin parkkeerauksensa.

Renvall ei kuitenkaan ole spektaakkeleiden mies vaan viihtyy pikemminkin marginaalissa. Hänen katseensa kiinnittyy arkiseen ja tavalliseen. Eikä sekään ole aina niin yksiselitteistä. ”Jos näen jotain kiinnostavaa, kuvaan todennäköisesti vastakkaiseen suuntaan”, hän on todennut.

Renvall on tottunut myös työskentelemään ryhmissä eikä ole pitäytynyt pelkkään kuvaan – oli se sitten liikkuvaa tai pysähtynyttä. Hänen teoksissaan on usein mukana ääni tai musiikki. Hän tehnyt yhteistyötä muun muassa rocklegenda Zape Leppäsen ja runoilija Jouni Tommolan kanssa. 

Renvall poistaa kaikua avajaisten äänentoistosta.

Renvallin työskentelyssä on jotain nostalgisen retrohenkistä, ja niinpä hänen tapahtumallisia töitään onkin helppo kutsua performanssien sijaan hieman 1960-luvulta kalskahtavasti ”happeningeiksi”. Eikä kyse olekaan erityisistä ”esityksistä” – muistan senkin tapahtuman, jossa hän joulun alla ystävineen teki halukkaalle yleisölle erilaisia taiteellisia paketteja kaikesta mahdollisesta löytömateriaalista.

Renvallia on tapana kutsua ”kokeellisen elokuvan” tekijäksi, ja tietty kokeellisuus leimaa muutenkin hänen työskentelyään. Galleria Ortonin näyttelyssä hän esittää mustavalkoisia valokuvia, jotka on tehty tavallisesta viinilaatikosta rakennetulla neulanreikäkameralla. Tuloksena on monikerroksisia muotokuvia, jotka ovat myös muunnettavissa animaation kielelle. 

Maija Saksman (s. 1971) esitti huikean laulusikermän avajaisissa – aina Kantelettaresta nyky-Helsinkiin saakka.
  

Vaikka Renvallin yksittäiset kuvatkin ovat usein kuin elokuvan still-kuvia, hän ei ole varsinainen tarinankertoja. Renvallin tematiikkaa keskittyy pikemminkin kuviksi muuttuviin sanoihin kuin juonellisiin tarinoihin. Teokset ovat usein kuin unen ja valveen rajatilan tuottamia runollisia kohtauksia, joissa muistot ja aika sekoittuvat logiikaltaan. Kuten ranskalainen filosofi Maurice Blanchot on todennut: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.”

Sentimentaalinen Renvall ei kuitenkaan ole. On itse asiassa vaikea määritellä hänen taiteilijanlaatuaan – onhan hänen filmografiassaan jopa kaksi teosta, joissa pääosaa näyttelee nikotiinipurukumi. 

Kukitettu taiteilija saapuu jatkoille ravintola Salveen.