Julkaistua 361 & 362: Arkkityyppistä unta, runoa, pronssia... & Tapio Junno kronologisesti

Viime maanantaina ilmestyi toimittamani kirja kuvanveistäjä Tapio Junnosta (1940–2006). Tiimi oli fantastinen – Tapsan leski, kuvanveistäjä Pirkko Nukari (s. 1943, esipuhe ja kaikkea muutakin), Jussi Tiainen (kustantaja), Susan Heiskanen (käännökset englanniksi) ja Timo Setälä (s. 1958, ulkoasu ja taitto), jonka kanssa olen tehnyt vähän useammankin kirjan, joten oli hauska saada tämä esine käsiinsä:
 

Kirjoitin kirjaan johdantotekstin, joka seuraa tässä:

Arkkityyppistä unta, runoa, pronssia…

Kerroin hänelle Junnosta. Veljeni kyseli: Siis häikäisy? Ehkä leimahdus? Aika pysähtyi? Ahdistiko? Vapauttiko? Väreitä, pistoja, kihelmöintiä? Laskitko housuihin? Kauanko katsoit? Tuntuiko aaltoja?

Mutta mitä se on? Aivovaurio?

Arkkityyppi.

(Heimo Susi: Sopimukseton tila, Otava 2007)

Kuvanveistäjä Tapio Junno (1940–2006) on siitä harvinainen veistäjä, että hänen veistoksensa – Tapiolan Heikintorilla sijaitseva Häikäistynyt (1992) – on päätynyt yhdeksi romaanin avainhenkilöistä. Heimo Suden romaanihenkilö Heikki on tehnyt sopimuksen ensin Jumalan ja sitten humanismin kanssa – kunnes törmää Häikäistyneeseen ja alkaa miettiä elämäänsä, sen tarkoitusta, sen perusarvoja ja syviä eksistentiaalisia ongelmia.

Taiteen monista tehtävistä yhdeksi on kaupattu sen kykyä saada ihminen pysähtymään. Tuo pysähtyminen lienee sitä, että ihminen alkaa miettiä omaa elämäänsä suhteessa teoksen teemoihin. Julkinen taide tekee tätä todellisuudessa aika harvoin. Yksi julkisen taiteen ominaisuus on nimittäin melko paradoksaalinen: se muuttuu melko nopeasti näkymättömäksi. Taideteos ikään kuin sulautuu ympäristöönsä, eikä arkinen katse siihen juurikaan enää pysähdy – saati että teos todella pysäyttäisi katsojansa. Toisin on romaanin Heikin laita. Hän palaa lyhyeen kokemukseen tuon tuostakin käydessään läpi elämäntarinaansa. 

Häikäistynyt. Kuva: Ari Karttunen. (Koneellani ei valitettavasti ole kirjan kuvia, joten laitan vain tämän tekstiä johdattelevan kuvan. Mutta ostakaa kirja hyvinvarustetuista kirjakaupoista – siellä niitä kuvia on pitkälti toista sataa.) 

Häikäistyneessä on siis oltava jotain poikkeuksellista. Vaikka se onkin alun perin pystytetty asuntopoliittisen vaikuttajan, ”Tapiolan isän” Heikki S. von Hertzenin (1913–1985) kunniaksi, on Junno ollut taipumatta perinteisten muistomerkkien kliseiseen kieleen. Silti koko hänen tuotantoaan voi tarkastella eräänlaisina muistomerkkeinä – kuten taiteilijakollega Ahti Susiluoto kirjoittaa pohtiessaan Junnon taiteilijanlaatua ja hänen teoksiaan: ”Ne ovat armottomia realiteetteja, oman aikamme muistomerkkejä, joissa on historiallinen ulottuvuus ja uljuus.”

Jotkut Junnon teoksista pohjautuvatkin aikansa tapahtumiin, kuten vaikkapa keskeinen 1960-luvun lopun teos Palava ihminen (1969), jonka taustalla on tšekkoslovakialaisen opiskelijan Jan Palachin (1948–69) neuvostomiehitystä protestoinut polttoitsemurha, mutta tapahtumat voivat yhtä hyvin olla anonyymejä, kuten Puukotettu (1975), jonka hahmo perustui poliisin rikospaikalle jättämiin liidulla tehtyihin ääriviivapiirustuksiin. Tämäkin teos herätti kriitikko Maila-Katriina Tuomisen mielessä ajatuksen muistomerkistä: ”Ihmisen kuvaajana Junno on aina silminnäkijä. Tavallaan se että hän kuvaa ihmistä tilanteissa on kannanotto ja valinta: hän on taitelijana todistaja ja myös moraalisesti vastuussa siitä mitä hän näkee. Hän katsoo ihmistä. Puukotettu vuodelta 1975 on kansallisen kaunan ja miehisen uhon monumentti.” (Tuominen 1987)

Kyse ei siis ole makrotason poliittisesta historiasta sotineen ja hallitsijoineen, vaan mikrotasosta: arkisen ihmisen usein traagisesta historiasta. Junnolla poliittinen alistuu arjelle: kyseessä voi olla vaikka Matti Ahde, jonka sattumalta lehtikuvassa nähty, Smolnaa kohti juokseva kiireinen hahmo muuntuu pronssiveistokseksi, Junnon tuotannosta tutuksi pukumieheksi, jokamieheksi… yhdeksi meistä kaikista. Kiireinen päivä (1983) on saanut ehkä innoituksensa Ahteen poliittisista kiireistä, mutta samalla se on aikamme kuva. Se on pukumiesten, salkkumiesten, teknokraattien maailmaa, mutta vain pienellä siirtymällä voimme tarkastella miestä Rööperistä (1970), kuluneiden pukujen, pikkurikollisten ja luusereiden maailmaa. Samaa jokamiestä on kaikissa miehissä.

Tämä tarkastelutason valinta koskee myös mytologiaa, jota Junno ei koskaan lähde kuvittamaan suurena kansallisena projektina. Hänen Kullervonsa (1983) on sekin pukumies ja jokamies, jokaisen miehen samastumiskohde. Näiltä osin Junnon mytologisia, toisinaan myös varsin kirjallisia aiheita, voikin tarkastella tietyllä tavalla demytologisointina, myytin purkamisena ja kääntämisenä ei-myyttiselle kielelle. Junno avaa teemojen todellista merkitystä tuomalla ne nykyarkeen ilman historiallisen rekvisiitan tai postmodernille ominaisen taidehistoriallisen viittauksen painolastia. Kullervokin voi olla omaa aikaamme, kuten Junnon runossa:

Ja Kullervo sanoi

Muutan Lappiin

Minäpoika istuin ja

ihmettelin

Puoli tuntia tupakoitiin

Silmät luppasi ja

korvilla ei kuultu

Pilvenreunalla perkele

tupakoitiin.

Joki siinä virtasi ja

uitiin

Junnolla runo syntyy usein ennen veistosta: ”On tiettyjä hetkiä, vaikka yö tai varhainen aamu. Sattuu olemaan semmosessa vireessä, että kirjoittaa jonkun jutun, aforismin ja runon. Siinä saattaa olla avain hirveen moneen työhön. Ja se yksi työ jatkaa taas toista työtä.” (Taivalsaari 1990)

Kaiken taustalla on usein uni – kuten Häikäisyssä, joka on useamminkin hänen veistoksensa nimi. Eräs unista on Junnon tuotannon kannalta merkittävin: ”Näin joka yö lapsena unen, joka oli aika tavalla surrealistisabstraktinen painajainen. Se oli enne. Kirjoitin siitä joskus: ’Mies, joka oli pukeutunut ruskeaan, uuteen pukuun. Hän kävelee suoraa tietä erämaan halki. Aurinko syttyy ylhäällä ja heittää säteen suoraan otsaan. Vieressä on ihmisen muotoisia olioita läjässä.’ Aina kun se auringonsäde tuli, mä rupesin huutamaan. Äiti herätti mut siitä ja rupes lohduttamaan.” (Taivalsaari 1990)

Ja uni sekä muistiinpano muuntuvat runoksi:

Kirkkaat teräksiset voimajohdot halkovat maisemaa.

Aurinko on keskellä taivasta

pienenä, kirkkaan ja pyöreänä.

Ihminen astelee keltahiekkaisella tiellä

puettuna ruskeaan uuteen pukuun,

egyptiläisen askelilla.

Pyramideja ei ole,

mutta voisi kuvitella olevan kolmioita ja kuutioita

ja matemaattiset välineet, harppi ja viivoitin

ja viivakonstruktio.

Junnon teemat eivät kuitenkaan kumpua pelkästä alitajunnasta vaan saavat unien tavoin materiaalinsa myös arkikokemuksesta, vaikka hankikelillä Oulujokirannassa: ”Huikaisevan kirkas valo osui kuin hermoon, leikkasi kipuna, laajeni koko perusolevaan. Kokemus oli niin voimakas, että se yhä edelleen heijastuu kaikkeen mitä teen.” (Naski 1990). Salamannopeanakin kokemus muuttuu tunnetilaksi, jonka ympäristölleen herkistynyt taiteilija kykenee vangitsemaan teokseensa, se on merkki ”sekunnin murto-osassa tapahtuvasta hätkähtymästä, viiltävistä, voimakkaista tunnetiloista”. (Rossi 1990) 

Veistäjänä Junno näkee asiat voimakkaasti tilassa, unissaan ja runoissaankin:

Erääseen suureen maisemaan

olivat jotkut rakentaneet kolmekymmentä metriä korkeita

noin kymmenen senttiä halkaisijaltaan

putkista punaisiksi maalattuja kummallisia konstruktioita

jotka muodostivat tilan joka oli totta

Ja aurinko paistoi taivaalta

Ja rannalla oli ihmisiä

eivätkä he välittäneet mitään

vaan pitivät siinä tavanomaisia kesäisiä ilojaan

Junno ei pelkästään kuvita vaan muuntaa taiteensa kautta arkikokemuksen uusiin ulottuvuuksiin. Taiteilijakollega Kuutti Lavonen kirjoittaa ”visiosta, jossa arkitodellisuuden ohittaa eksistentialistinen, osin surrealistinen kirkastumisen hetki”. Lavonen tiivistää osuvasti: ”Todellisuus lyö kasvoille kuin meteoriitti, joka osuu maapallon pintaan. Albert Camus’n Putoaminen voi olla Junnon figuurien kaatumista, revähtämistä yli arkitodellisuuden, jossa selkäpii värähtää ja Helios puhuu.”

***

Junnon taiteilijanlaadun määrittely on selvästikin ollut vaikeaa. Ihmismielen kuvaajana hänet on subjektiivisten kokemustensa kautta nähty ekspressionistina, valon ja varjon tematiikan mestarina hänen töissään on nähty jopa impressionistia piirteitä. Unien merkitys – ja sitä kautta unen logiikka – ovat vieneet monen ajatukset surrealismiin. Ovatpa jotkut hänen teoksensa ulkoisten motiivien kautta – Puhelin aurinkoisella pöydällä (1968) ja Kirjoituskone aurinkoisella pöydällä (1968) – saaneet hänen työnsä vastaanottajien mielessä liitetyksi jopa pop-taiteeseen. Varsin perustellusti Junno on nähty taiteellisen metodin tasolla – ei siis niinkään tyylillisesti – kuitenkin ennen kaikkea realistina. Taiteilijakollega Perttu Näsäsen sanoin: ”Realistisesta metodista varmasti on kyse, mutta ei mistään yksioikoisesta todellisuuden jäljentämisestä, vaan menetelmästä jossa taiteilija todella tunkeutuu realismin esteettiseen ytimeen.” Näsänen näkee Junnon teoksille ominaisen kaksinapaisuuden – mitä voi tarkastella myös pinnan tasolla Junnolle ominaisen kiillon ja patinoidun roson välisenä jännitteenä – läpikäyvänä dialektiikkana: ”Junnolla realismia on taito kehitellä kokonaisuuksia joissa rumuus ja kauneus yhtyvät dialektisella tavalla. Juuri tähän perustuu myös Junnon hienosti viritetty tyyli, jossa groteski, ruhjova ja taiteen esteettinen kudelma limittyvät ja kohtaavat jännitteisesti.” (Näsänen 1987)

Susiluoto näkee realismin Junnon eksistentiaalisuuden kautta: ”Eksistentialistisessa mielessä Junnon taide kattaa ihmisen sivullisuuden ongelman. Puukotetussa ei ole kyse kenenkään yksityisen henkilön syyllisyydestä, vaan laajasta prosessista, jolloin syyllisyystapahtuma laventuu koskemaan jokaista. Ellei tätä puolta olisi teoksessa, se olisi vain plastinen kuvaelma, ohivirtaavan maailman pikku yksityiskohta. Minusta vaikuttaakin, että realismin vaateet ja arvovaraukset on tungettu liian pieneen tilaan, kutistettu sanattomaksi lauseeksi.”

Kriitikko, runoilija ja kuvataiteilija Leo Lindsten (1943–1988) kiinnitti huomiota varhain esiintyneen luonnonmuodon pysymiseen Junnon tematiikassa. Hän näkee Junnon uusrealistisessa urbaanissa ihmisfiguurissa ja luonnonmystiikassa hedelmällisen jännitteen: ”Uusrealistisesti tavattu ihmisfiguuri toisaalta ja mystiseen pelkkyyteen kiinteytetty luonnonaihe toisaalta ovat luoneet Junnon veistotaiteeseen joka tapauksessa halkinaista linjaa, joka on dualismissaan nähtävissä myös selkeänä.”

Realismissa ei siis välttämättä ole kyse esittävyydestä tai figuurin käytöstä. Jos realismissa on pelkkien ulkoisten tyyliseikkojen sijaan kyse asioiden esittämisestä sellaisina kuin ne elämässä oikeasti ovat, on Junno epäilemättä realisti. Hänen teoksensa ovat usein raa’alla ja viiltävällä tavalla totta. Realistista hänen humanisminsa – humanismia hän itsekin monissa haastatteluissa korosti – on monessa suhteessa. Se on sitä näkijän roolin kautta, se on sitä kokevan yksilön kautta ja se on sitä myös yhteisön kautta. Itseilmaisijanakin Junno on kuin yhteisön tulkki, joka näkee aikansa ihmisen osan pelkistetyissä arkkityyppisissä perusteemoissa. Onpa Junnoa usein nimitettykin shamaaniksi – ja kyse ei siis välttämättä ole pelkästään parrakkaasta, menninkäismäisestä hahmosta. Susiluodon mielestä Junno päätyy keskeisten teemojensa – esimerkiksi Pakenijat (1972), Häikäisy (1978), Puolustautuva (1980) ja Vastavalo (1982) – kautta tietynlaiseen arkkityyppiseen ajatteluun: ”Arkkityyppi merkitsee kuvaa, muotoa ja mallia, joka esiintyy inhimillisessä käyttäytymisessä ja psyykessä eräänlaisena rakenteena. Arkkityyppi ei ole symboli vaan ’eksakti’ kuvaus.” Olemme siis jälleen realismin yhdessä ulottuvuudessa – ehkä sen varsinaisessa ytimessä.

Junnon tapauksessa realismi ja humanismi kietoutuivat saumattomasti yhteen. Väliin humoristisestikin – muistan jostain haastattelusta: ”Pirkko pitää huolta eläimistä, minä ihmisistä.” Pirkko on tietenkin Junnon elinikäinen puoliso ja työkumppani, eläin- ja varsinkin lintuaiheisista pronssiveistoksistaan tunnettu Pirkko Nukari.

Vaikka Junno olikin ihmisen traagisten tuntojen kuvaaja, on hänen tuotannossaan toisinaan humoristisiakin piirteitä – parodisten elementtien ja satiirin lisäksi lempeämpääkin huumoria. Tämä näkyy jopa julkisissa teoksissa. Kriitikko Markku Valkonen kiinnitti huomiota Helsingin Myllypuron lasten kahluualtaan veistokseen Rakkaus ja valppaus (1976): ”Rakkaus ja valppaus hymyilee kuin aurinko siinä missä keskiverto julkinen veistos luo ympäristöönsä ainoastaan pikkuisen harmaata hohdetta.”

Junnon aihepiirit ja teokset eivät jätä jälkeensä epätoivoa, ne eivät kerro mitään tylyä tarinaa maailmaan pettyneestä, angstisesta ja traagisesta taiteilijahahmosta. Tässä on jotain paradoksaalistakin, sillä niin rankkaa hänen kuvakielensä yleensä on. Täytyy olla niin, että taitava veistäjä kykenee muovaamaan veistokseen plastisten omaisuuksien lisäksi sisään myös lempeyden ja rakkauden. Sen joka Junnosta henki myös ihmisenä. Tällaista immateriaalista substanssia veistoksessa on toki vaikea osoittaa, mutta ehkä juuri se on varsinainen avain kaiken suuren taiteen mysteeriin.

Toimittaja Tuulikki Islander, joka myös teki Junnosta hienon TV-dokumentin Mielen kuvia (1984), muotoili asian näin: ”Olisi tietenkin voinut käydä, että sellainen mies kuin Tapio Junno, joka koskettelee suurin käsin ihmisen elämänongelmia, ristiriitoja ja ahdistusta – ei vain tämän päivän ongelmana vaan ikuisena ihmisenäolonongelmana – olisi päätynyt epätoivoon kuin eksistentialistit tai moderniin välinpitämättömyyteen ja kyynisyyteen. Mutta niin ei ole käynyt, vaan kriiseistä kasvaa suuri nauru, huumori ja ihmisrakkaus.” (Islander 1984)

Taiteilijakollega Jorma Hautala on selvästikin miettinyt samaa ongelmaa: ”Tapio Junnon pronsseissa ihmistä ympäröivä maailma on alati uhkaava. Viiltävästä traagisuudestaan huolimatta teosten taiteellinen kvaliteetti kääntää näkökulman positiiviseksi.” (Hautala 1983)

Taiteellisella kvaliteetilla Hautala tarkoittaa epäilemättä sitä vaivattomuutta, jolla Junno siirtyi klassisesta plastiikasta – jossa hän oli virtuoosi ja joka oli hänellä kuin lihasmuistissa – omien teemojensa pariin: ”Muistan kuinka muutamilla 1960-luvun alun näpeistään taitavilla ja näkemystä omaavilla kuvanveiston opiskelijoilla, kuten esimerkiksi Tapio Junnolla ei ollut suuriakaan vaikeuksia muovailla kopio jostain renessanssimestarin muotokuvan kipsijäljennöksestä. Junno teki tarkan kopion Verrocchion nuoren miehen rintakuvasta ja kehitti samaan aikaan omaperäistä taiteilijanlaatuaan.” (Hautala 2001)  

***

Mutta ei Junno ollut pelkästään humanisti ja realisti tai näkijä ja shamaani. Hän oli kuvanveistäjä – sellaisena myös varsinainen ammattimies ja työläinen. Hän ankkuroitui vankasti kuvanveiston perinteiseen käsityöläiseen jatkumoon ollen mestari–kisälli-perinteen ylläpitäjä itsekin. Hän toimi aikoinaan apulaisena Oskari Jauhiaisella (1913–1990) ja Aimo Tukiaisella (1917–1996), ja hänen apulaisiaan on puolestaan ollut monta: muun muassa Martti Aiha, Riitta Helevä, Ari Koch, Eeva Tiisala, Kirsi Kaulanen ja Anne Meskanen.

Kuvanveistäjänä Junno oli kova työmies, joka teki työnsä alusta loppuun saakka itse. Hän rakasti valamista. Isommissa töissä apuna toimivat luottovalurit, joiden kanssa hän myös vuosien mittaan ystävystyi. 1960-luvulla hän käytti Kellokoskella Väinö Kärkkäisen valimoa, Suomenlinnassa oli jo käytössä kuvanveistäjä Jouko Toiviaisen kanssa oma. Östersundomissa valettiin kuvanveistäjä Veikko Myllerin kanssa vanhassa sikalassa. 1970-luvulla muutettiin Malmille Strömsin tilalle, jossa valimo myös lopulta paloi onnettomuudessa. 1980-luvulla valettiin Tikkurilassa vanhassa teollisuusrakennuksessa, ja mukana oli myös kuvanveistäjä Pekka Pitkänen. Siten muutettiin Tapanilaan vanhaan teollisuustilaan, minkä jälkeen valettiin omassa ateljeessa Herttoniemessä. Ja mukana työssä oli toki koko ajan puoliso ja kollega Pirkko Nukari. Herttoniemessä käytettiin isommissa töissä ensin Suomen Kuvanveistäjäliiton valimoa, jonka ottivat huomaansa Herttoniemen taidevalimo Oy:n nimellä sittemmin valajat Teuvo Koljonen ja Raimo Pitkänen – Junnon pitkäaikaiset luottovalurit ja ystävät. Koljonen muistelee Junnoa: ”Tapsalle oli hyvä tehdä hommia. Tapsa oli aina reilu ja rehellinen – ja ihan omanlaisensa persoona, täynnä hienoja piirteitä. Ei koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Se näki aina hyvän. Ja mitä työntekoon tulee, kirvesmiehen poikana ja itsekin valajana Tapsalla oli erehtymätön käsitys tekniikasta. Ja siihen vielä kristallinkirkas taiteellinen näkemys…”

***

Junnon ura lähti alusta alkaen liikkeelle hyvissä merkeissä, mutta julkisia veistoksia toteuttaneena veistäjänä hän joutui kohtaamaan myös ns. suuren yleisön mielipiteen. Kriitikot huomasivat hänen omaperäisyytensä nopeasti, ja hän myös menestyi hyvin kilpailuissa – 1960-luvulta (Seinäjoen Ruukinpatsas-kilpailu 1965) aina 1990-luvulle saakka, jolloin hän voitti Helene Schjerfbeck -muistomerkkikilpailun (1996).
 

Ovi, 1998.

Ja kun julkisista veistoksista on kyse, sai hänkin osakseen niihin niin yleisesti liittyviä intohimoja. Seinäjoen osin abstraktia ruukinpatsasta pidettiin 1960-luvulla joissain piireissä liian modernina, ja kaupunginvaltuustossa käytiin kuumia keskusteluita useine äänestyksineen. Pihlajamäen kirkon alttariveistosta vaadittiin 1970-luvulla poistettavaksi, koska sen tuottamat assosiaatioita saattaisivat johtaa ”vääriin tulkintoihin”. Riita eteni kirkkoneuvostosta aina tuomiokapituliin saakka – tosin tuloksetta. Vielä 1980-lukukin herätti yhden keskustelun. Suolahden lastaajapatsas (Lastaajat, 1983) oli figuratiivisenakin joillekin vaikea pala: ”Ei se tuollaista ollut” oli yleinen kommentti ja myös jonkin aikaa veistoksen irvaileva kutsumanimi. Paikallinen pakinoitsija Tokko oivalsi maallikkonakin Junnon realismin laadun varsin osuvasti: ”Niin voi tehdä taide. Se voi avata todellisuuden eteemme todellisempana kuin arki.” Tokon mukaan veistos ”ei ole kuva lastauksesta vaan lastauksen maailmankuva”.

Tätä ajatusta on helppo soveltaa koko Junnon tuotantoon.

Lähteet:

– Hautala, Jorma: Kuvataide tänään – uutta avoimuutta etsimässä. – Taide ja taiteilijat. Suomen taiteen vuosikirja. Suomen Taiteilijaseura 1983. S. 8–46.

– Hautala, Jorma:  Kuvanveistoa ajan ja muutosten virrassa. – Näyttelyluettelossa Hokkarikukkia. Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta Rovaniemen taidemuseosta. Rovaniemen taidemuseo 2001. S. 64–71.

– Islander, Tuulikki: Tulen maailmaa vastaan kaikkine käsineni. _ Taide 6/1984, s. 16–23.

– Lavonen, Kuutti: Ihmispuu. – Näyttelyluettelossa Neljä taiteilijaa Keravalla. Keravan taidemuseo 2003.

– Lindsten, Leo: Tapio Junno. – Teoksessa Realismin kasvot. 18 taiteilijamuotokuvaa. WSOY 1976. S. 122–128.

– Naski, Kaarina: Taiteen kokeminen on itseilmaisua. – Länsi-Suomi 8.1.1990.

– Näsänen, Perttu: Realismin ytimessä. – Tiedonantaja 21.8.1987.

– Rossi, Leena-Maija: Pronssiin valettu kuvanveistäjä. – Helsingin Sanomat 12.1.1990.

– Susiluoto, Ahti: Pronssiin valettu huuto. – Näyttelyluettelossa Tapio Junno. Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilija. Helsinki 1987.

– Taivalsaari, Eero: Syvällä salattu uni. – Pirkka 8/87.

– Tokko: Kuinka katsoa patsasta? – Sisä-Suomen Lehti 5.3.1983.

– Tuominen, Maila-Katriina: Katso, ihminen palaa. – Aamulehti 23.8.1987.

– Valkonen, Markku: Kerrankin julkinen veistos joka hymyilee. – Helsingin Sanomat 2.6.1976.

***

Tapio Junno kronologisesti
 
Kirjassa on myös laatimani Junnon kronologia, mutta koska sillä on pituutta peräti 18 liuskaa, en laita sitä tähän, koska ei sitä kukaan jaksaisi tältä visuaalisesti kököltä sivultani ilman kuvia lukea. 

Kirjassa painettuna kronologiaa on 11 sivua, varustettuna hauskoilla vanhoilla kuvilla. Hankkikaa siis kirja!

Julkaistua 359 & 360: Kuvataidevuosi 2011–2012 & Kimmo Kaivanto 25.5.1932–20.3.2012

Posti toi joskus viime viikolla MMM-vuosikirjan, johon tein taas vuoden kuvataidekatsauksen ja pienen nekrologin Kimmo Kaivannosta (1932–2012). Tässäpä ne:

Kuvataidevuosi 2011–2012

Alkuvuodesta 2011 alkanut keskustelu ja väliin hyvinkin vimmainen kädenvääntö Helsinkiin tarjolla olevasta Guggenheimin taidemuseosta jatkui koko vuoden ja vielä pitkälle kevääseen 2012, kunnes vaa’ankieliasemassa olleet vihreät ratkaisivat hankkeen kaatumisen Helsingin kaupunginhallituksessa toukokuun 2012 alussa.

Sekä Guggenheimin kannattajat ja vastustajat ovat epäilemättä samaa mieltä kuitenkin siitä, että näin runsasta kuvataide- ja taidemuseokeskustelua ei Suomessa ole käyty ehkä koskaan aikaisemmin. Hanke herätti myös itsensä taiteilijakunnan, ja monen taiteilijan voimin esitetty vaihtoehtoinen Checkpoint Helsinki -hanke jatkaa varmaan elämäänsä.

Helsingin taidemuseo joutuu joka tapauksessa miettimään tarkkaan tulevaisuuttaan ja tilaratkaisujaan, koska esimerkiksi Meilahden museorakennuksesta päätettiin luopua rakennuksen huonon kunnon vuoksi. Viimeinen näyttely (9.3.–10.6.) sulkeutui yhdysvaltalaisen valokuvataiteilija Taryn Simonin kuvien myötä 10.6.

Suurin osa Suomen taidemuseoista kamppaili joko lisääntymättömien tai pienenevien määrärahojensa kanssa, ja ehkä ainoa suurempi valopilkku taidemuseomaailman tapahtumissa oli mänttäläisen Serlachiuksen taidemuseon lisärakennuksen kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti espanjalainen toimisto. Museon tilat kolminkertaistuvat syksyllä 2012 alkaneen rakennusprojektin myötä. Uusi museo on tarkoitus avata vuonna 2014.

Jos oli taidemuseoilla ankaraa, koskivat säästötoimet ja leikkaukset myös suomalaista taidekoulutusta. Opetusministeriö toi lokakuussa 2011 julkisuuteen esityksensä ammattikorkeakoulujen säästöistä. Leikkuri osui kahteen perinteiseen taidealan oppilaitokseen: Lahden taideinstituuttiin ja Kankaanpään taidekouluun, joita ehdotettiin lakkautettaviksi. Kankaanpää sai taisteltua itselleen jatkoa, mutta Lahden tilanne vaikuttaa toivottomalta. 

Kaija Papu (s. 1980) virkkasi Camouflage-näyttelyyn kokonaisen poliisiauton varmaankin sormet puutuneina. 

Yksi tapa selvitä lama-ajasta on tietenkin ottaa synergiaeduista kaikki irti, ja niinpä kuvataidemaailmakin – jotkut museot ja jotkut galleriatkin – noteerasivat ohjelmassaan Helsingin muotoilupääkaupunkivuoden. Nykytaiteen museo Kiasmassa nähtiin Camouflage -näyttely (15.6.–7.10.2012), jossa esiteltiin nykytaidetta muotoilun maastossa. Helsingin Taidehallissa oli esillä Teollisuustaiteen Liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttely (16.6.–5.8.2012). Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä keskityttiin puolestaan muodin ja nykytaiteen suhteeseen näyttelyssä Boutique (17.8.–12.11.2012). Vantaan taidemuseossa oli esillä Kauneus – 6 käsitystä (10.2.–4.8.2012), jossa muotoilija–taiteilija-työparit olivat tehneet dioraamoja. Muutenkin kuvataide tuntuu hakevan juuri muotoilusta enenevässä määrin tukea. Turun taidemuseossakin nähtiin taiteen ja muotoilun rajapintoja peilaava näyttely Muotoseikkoja (9.9.2011–8.1.2012).

Taidemuseoiden lama näkyy edelleenkin pitenevinä näyttelyaikoina ja kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä. Monesta merkittävästäkin näyttelystä jää aivan liian vähän dokumentteja jälkipolville, koska näyttelyjulkaisuja ei ole useinkaan varaa tehdä.

Galleriaelämä kärsi sekin lamasta, mutta näyttelytoiminnassa tämä ei erityisesti näkynyt. Vahvat kaupalliset galleriat pitivät puolensa, ja taiteilijoiden itsensä kehittämä omaehtoinen galleriatoiminta tuntuu elävän kukoistuskauttaan – muuallakin kuin Helsingissä.

Pieni taidemaailmamme yksilöityy usein keskeisten toimijoiden näyttämöksi, ja niinpä museoiden johtajanpaikoista käydään kiivasta taistelua. Eläkkeelle EMMA – Espoon modernin taiteen museosta jäävä Markku Valkonen sai seuraajakseen Pilvi Kalhaman Gallery Piippo & Kalhama Contemporarysta. Anne-Maj Sahlin siirtyi Kuntsin modernin taiteen museosta Vaasasta Punkaharjun Retretin johtoon. Häntä seurasi tehtävässä Selma Green, joka siirtyi Vaasaan Lönnströmin taidemuseon johtajan paikalta Raumalta.

Naiset edelleen vahvoina

Vaikka nuori taidemaalari Rauha Mäkilä herättikin huomiota feministissävyisillä maalauksillaan Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (3.8.–2.9.2012), tuntuu siltä, että ajat, jolloin naisten suut on tukittu, ovat kaukana takanapäin. 

Rauha Mäkilän (s. 1980) näyttelystä...

Suomessa on opittu rakastamaan sekä vanhoja naismestareita, kuten Helene Schjerfbeckiä (Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.6.–14.10.2012) tai Fanny Churbergia (Turun taidemuseo 1.6.–2.9.2012), että myös arvostamaan nuorempaa tekijäkaartia, kuten taidemaalari Elina Merenmies (Helsingin Taidehalli 21.1.–4.3.2012) tai maalauksen lisäksi videoita ja installaatioita käyttävä Pirjetta Brander, (Helsingin Taidehalli 28.4.–3.6.2012).

Moni nainen tutkailee omaa identiteettiään ja elämänvaiheitaan hyvinkin henkilökohtaisesti. Pitkä sukupolvien kaari nähtiin valokuvataiteilija Raakel Kuukan retrospektiivissä (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 7.10.2011–15.1.2012). Varsin intiimi ja henkilökohtainen oli myös valokuvaa ja videota käyttävän Sophie Callen näyttely EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 2.3.–10.6.2012. Callen lisäksi toisen merkittävän kansainvälisen naistähden, Georgia O’Keeffen voimakasta maalaustuotantoa nähtiin Helsingin taidemuseossa 8.6.–9.9.2012.

Osa naisista ei luonnollisestikaan käsittele sukupuolitettuja teemoja vaan liikkuu taiteen eturintamassa paikkansa ikään kuin luonnollisesti ottaen. Tästäkin meillä on pitkät perinteet. Anitra Lucander (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 28.9.2011–8.1.2012) kuului sodanjälkeisen abstraktin maalaustaiteen eturintamaan, kun taas Silja Rantanen (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 17.9.2011–22.1.2012) on ollut näyttämässä suuntaa monella nykymaalauksen rintamalla.

Naisten menestyksen ja naistietoisuuden jälkeen on toisinaan hauska nähdä myös miehiä, joille oman miesidentiteetin muotoutuminen on tärkeä teema. Jarmo Mäkilä – Rauha Mäkilän isä – käsitteli laajassa näyttelyssään (Porin taidemuseo 15.6.–2.9.2012) poikien maailmaa.

 ... ja isänsä Jarmo Mäkilän (s. 1952) näyttelystä.

Eikä miehiäkään tarvitse aina sukupuolittaa. Konstruktivistissävyiset konkarimme Matti Kujasalo (Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012) ja Carolus Enckell (Seinäjoen Taidehalli 21.4.–21.6.2012) osoittivat laajoilla näyttelyillään, että moni 1900-luvulta ponnistava maalaustaiteen teema on myös tätä päivää – jollei ikuista.

Taidekin rokkaa

Korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sekoittuminen ei ole enää mikään uusi asia, mutta osalle yleisöä on varmaan vielä vaikea nähdä nuoremman väen ronskia menoa museomaailmassa.

Anssi Kasitonni nappasi arvostetun Ars Fennica -palkinnon ja toi museoon (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 18.11.2011–30.1.2012) pahvisia veistoksia ja huonon maun lyhytfilmejä. 

Anssi Kasitonnin (s. 1978) pahvinen Plymouth.

Porin taidemuseo toi museon seinien sisään – ja vähän kaupungillekin – uuden, usein pelkillä taiteilijanimillä toimivan katutaiteen näyttelyssään Street Art –The New Generation (10.2.–27.5.2012). Nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä puolestaan esiteltiin erilaisten rockin alakulttuurien vaikutusta taiteeseen – innostunutta fanittamista unohtamatta – näyttelyssä Thank You for the Music, (20.1.–17.6.2012). Rockin mukana kulkee usein myös sarjakuva, niin Kiasmassakin, jossa nähtiin myös sarjakuvan ja taiteen raja-alueita näyttelyssä Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot (9.3.–9.9.).

Lajit kunniaan

Vaikka taide ja sen sisällöt vaihtuvatkin lajityyppien rajoista piittaamatta, pitää moni laji myös pintansa. Taidegrafiikkakin koki taas useita huippuhetkiä. Litografian historiaa esiteltiin Helsingissä Ateneumin taidemuseon mittavassa näyttelyssä Painavat kivet (14.10.2011–15.1.2012). Vanhoista taidegrafiikan klassikoista suurin oli epäilemättä Rembrandt, jonka Venäjältä tullut merkittävä näyttely Rembrandt – kuparilaatan mestari nähtiin Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 2.2.–6.5.2012. Eivätkä nuoretkaan ole unohtaneet näitä taitoja, minkä osoitti nuori mutta mestarillinen puupiirtäjä Ari Pelkonen (Tampereen taidemuseo 18.2.–22.4.2012), joka valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

Taiteen lajit tuntuvat liikkuvan ikuisissa unohduksen ja paluun sykleissä.

Palkintoja 2011–12

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2011 Pekka Nevalainen

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2011 Hans Rosenström

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2011 Maija Helasvuo

Ars Fennica 2011 Anssi Kasitonni

AVEK-palkinto 2011 Lea ja Pekka Kantonen

Fotofinlandia 2011 Maija Tammi

Vuoden nuori taiteilija 2012 Ari Pelkonen

Suomi-palkinto 2011 Meiju Niskala

Kuvataiteen valtionpalkinto 2011 Erkki Pirtola

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2011 Merja Salo

Vuoden ympäristötaideteos 2011 Toisissa tiloissa -ryhmä

Pro Finlandia -mitali 2011 Pekka Kauhanen, Kari Piippo, Catarina Ryöppy

Muita merkittäviä näyttelyitä:

Torger Enckell, Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012

Akseli Gallen-Kallela, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Carl Larsson, Turun taidemuseo 1.6.2011–8.1.2012, Ateneumin taidemuseo 10.2.–29.4.2012

Ragnar ja Hilding Ekelundin maalauksellinen kaupunki, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.9.20122–9.1.2012

Värin voima, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Charles Sandison, Hämeenlinnan taidemuseo 30.9.2011–5.2.2012

Nuoret 2011, Helsingin Taidehalli 2.12.2011–8.1.2012

Juhani Harri, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 11.11.2011–17.3.2013

Uusi veistos, Lahden taidemuseo15.10.2011–15.1.2012

Timo Kelaranta, Suomen valokuvataiteen museo 1.2.–29.4.2012

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen, Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.2012

Speed of Darkness, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 10.2.–30.5.2012

Erik Enroth, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 11.2.–6.5.2012

Juhani Linnovaara, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 11.2.–20.5.2012

Lauri Laine, Helsingin Taidehalli 10.3.–22.4.2012, Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 12.5.–2.9.2012

Uusi taide / nopeus, vaara, uhma – Italian futurismi, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 2.3.–10.6.2012

Peter Dahl, Gallen-Kallelan museo, Espoo 28.3.–27.5.

Kenen joukoissa seisot?, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 2.3.–7.5.

Pirkanmaan triennaali, Tampere 16.6.–12.8.2012

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 9.6.–9-9.2012

Mäntän kuvataideviikot 10.6.–30.8.

Carnegie Art Award 2012, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 25.5.–30.7.2102

Graphica Creativa ’12, Jyväskylän taidemuseo, 5.5.–9.9.2012

Tapani Kokko ja ITE-taide naista kuvaamassa, Lapinlahden taidemuseo 25.5.–30.9.2012

Polaroid, Suomen valokuvataiteen museo 18.6.–2.12.2012

***

Kimmo Kaivanto 25.5.1932 – 20.4.2012

Monipuolinen taidemaalari, -graafikko ja kuvanveistäjä Kimmo kaivanto kuoli Helsingissä miltei 80 vuoden iässä.

Kaivanto oli yksi suomalaisen taiteen uudistajista 1960-luvulla. Hän oli mukana siinä prosessissa, jossa taide muuttui voimakkaasti osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Kaivanto tuli tunnetuksi ennen kaikkea luonnon hyväksi toimimisesta – ei niinkään varsinkin 1970-luvulle ominaisesta taiteen puoluepolitisoitumisesta, minkä ulkopuolella hän pysyi määrätietoisesti, mikä varmaan myös aiheutti hänelle tiettyjä ulkopuolisuuden tuntemuksia.

Kimmo Kaivanto. Kuva: Arja Lento.

Kaivanto teki runsaasti myös julkisia teoksia. Hän ei malttanut pysytellä perinteisissä lajeissa vaan teki myös runsaasti lavastuksia ja puvustuksia, jo 1950-luvulta alkaen. Yksi komeimmista esimerkeistä oli Aulis Sallisen Punainen viiva (1978).

Kaivanto oli kansainvälisestikin näkyvä taiteilija, joka oli mukana muun muassa São Paulon biennaalissa vuonna 1963 ja Venetsian biennaalissa kahteenkin kertaan, vuosina 1968 ja 1976.

Kaivanto sai professorin arvonimen vuonna 1995.

Julkaistua 358 & Näyttelykuvia 749: "Suoraan silmien väliin"

Viime maanantaina oli juhlahetki, kun kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) näyttely (29.10.–23.11.) avatiin Galleria Ortonissa ja samalla julkaistiin Junnoa käsittelevä kirja, johon vielä palaan. Pidin avajaispuheen suurelle yleisölle, ja tiistaiaamuna kirjoitin Junnon esittelyn gallerian verkkosivuille:  

”Suoraan silmien väliin”

Kuvanveistäjä Tapio Junno (1940–2006) oli yksi niistä keskeisimmistä veistäjistämme, jotka 1960-luvulla uudistivat kuvanveiston jähmettynyttä perinnettä. Kansallisten monumenttien ja pönäköiden poliitikoiden sijaan Junno oli kiinnostunut jokamiehen arjesta – ihmisenä olemisen eksistentiaaliset ulottuvuudet saivat hänen kauttaan aivan uudenlaisen tulkin.

Junnon taiteilijakollega Olavi Pajulahti (s. 1944) ja Galleria Ortonin Sirpa Viljanen ripustamassa Junnon piirustuksia. 

Junnon tematiikka on usein viiltävää ja suoraan vaikeimpien asioiden ytimeen osuvaa. Ainakin siinä mielessä hän on realisti. Hänen veistoksensa ovat totta. Ne eivät myöskään tunnu muuttuvan pelkästään taidehistoriallisiksi vaan ovat totta edelleenkin – jopa ehkä enenevässä määrin. Hänen veistoksensa ovat totta sekä henkilökohtaisella tasolla että yleisellä tasolla.

Monet Junnon veistokset perustuvat uniin ja niiden kautta syntyneisiin runoihin sekä piirustuksiin – monen kuvanveistäjän tavoin Junnokin oli ahkera ja armoitettu piirtäjä, mitä Ortonin näyttelykin hienosti tuo esiin.

Moni runo on lukijankin silmissä suoraan veistokseksi kuviteltavissa:

Saappaat aamulla

jalkaan panin

sattui savi toiseen jalkaan

melkein putosin

totuus osoitti sormella

suoraan

silmien väliin

Merkittävintä katsojan kannalta on kuitenkin se, minkälaisen samastumispinnan Junnon tuotanto tarjoaa kenelle tahansa, joka uskaltautuu miettimään elämänsä syvimpiä tuntoja. Junno on jokamiehen veistäjä – ehkä on kuitenkin tunnustettava, että nimenomaan miehen, minkä hän itsekin haastatteluissa tunnusti todetessaan, ettei tunne naisen elämään niin hyvin.

Junnon kuvaama maailma outoine ja ennustamattomine tapahtumineen on ehkä ahdistava, mutta niiden luoma tunnelma ei kuitenkaan ole lohduton. Tätä problematiikkaa selventää ehkä taiteilijakollegan ja ystävän Jorma Hautalan kommentti: ”Tapio Junnon pronsseissa ihmistä ympäröivä maailma on alati uhkaava. Viiltävästä traagisuudestaan huolimatta teosten taiteellinen kvaliteetti kääntää näkökulman positiiviseksi.”

Näin olen itse todennut näyttelyn yhteydessä julkaistussa Junnon tuotantoa kartoittavassa kirjassa: ”Täytyy olla niin, että taitava veistäjä kykenee muovaamaan veistokseen plastisten omaisuuksien lisäksi sisään myös lempeyden ja rakkauden. Sen joka Junnosta henki myös ihmisenä.”

Tapio Junno oli sekä taitava ammattilainen, kuvanveistäjänä armoton käsityöläinen, että myös suuri humanisti.

Julkaistua 356 & 357: Taiteen voima on kiveen hakattu & Taiteen monistettavuudesta

Eilen oli taas varsinainen kolumnipäivä. Vaalikaranteenini [ja muuten lämmin kiitos kaikille niille 357:lle äänestäjälle, jotka antoivat minulle tukensa!] on ohi, ja radiokolumnistin urani jatkuu taas. Tiistaina kirjoitin Kauppalehteen lyhyen kolumnin yhdysvaltalaisen ympäristötaiteen kohtaloista, ja eilen se ilmestyi. Eilen aamulla kirjoitin ja kävin heti päivällä studiossa lukemassa Taide-lehden silmäilyuutisen innoittamana Radio YLE1:n Kultakuumeeseen jutun taiteen monstettavuudesta, joka on kiehtonut minua pitkään. Olisiko taas multippelin aika? [Katsokaa tästä linkistä perään tulleet keskustelukommentit.]

Taiteen voima on kiveen hakattu

Miksi usein niin turhaksi koettu taide herättää kuitenkin suuria intohimoja?

Julkisten veistosten tuho sotien myötä herättää aina puhetta vandalismista. Toisinaan veistoksia vain siirretään. Näin käy, kun valta vaihtuu. Esimerkiksi Neuvostoliiton tuhon myötä moni veistos sai muuttaa. Muistan itsekin, kuinka huvittavalta tuntui löytää museon varaston nurkan takaa maassa makaava Stalin. Tallinnassa ”neuvostovapauttajien” hautamuistomerkin siirtäminen aiheutti melkoisia mellakoita viitisen vuotta sitten.

Veistosten voimassa ei kyse ole aina edes poliittisesta historiasta suurmiehineen ja sotineen. Luin juuri The New York Timesista kiinnostavan taideuutisen. Wyomingin yliopiston kampusalueelle ilmestyi viime vuonna Chris Druryn teos Hiilinielu, nurmikolle upotettu pyörrekuvio, joka koostui osin palaneista puista ja hiilestä. Taiteilija halusi kuvata ilmaston lämpenemisen ja vuoristomäntykovakuoriaisen aiheuttamien metsätuhojen kytkentää. 

 Chris Drury: Carbon Sink.

Ympäristöhuolen aiheuttama taide on nykyään tavanomaista, eikä sen luulisi erityisesti loukkaavan ketään. Toisin kävi Wyomingissa. Hiiliteollisuuden edustajat ja jotkut poliitikot kävivät lobbaustaistoon ja saivat aikaan väliaikaiseksi alunperinkin suunnitellun teoksen ennenaikaisen poistamisen. Se oli kuulemma paikallista teollisuutta loukkaava.

On se kummallista, miten yleensä niin turhaksi puuhasteluksi mielletty taide tuntuu säilyttävän voimansa – olivat sen yhteiskunnalliset ulottuvuudet mitkä tahansa. 

***

 

Taiteen monistettavuudesta

Kaksi helsinkiläisnuorta, jotka esiintyvät vain etunimillään – Joel ja Lasse – on herättänyt huomiota kiinnostavalla taideyrityksellä. Aava Helsinki markkinoi itseään uudella liikeidealla: firman tarkoitus on tuoda käsinmaalattua öljyväritaidetta ihmisten koteihin ja toimistoihin järkevällä hinnalla. Eihän tämä ole mitään aivan uutta – käsinmaalattuja sisustustauluja on ollut tarjolla jo pitkään, mutta poikien idea pitää sisällään myös taiteilijan luovan roolin. ”Öljyväritöistä nauttiminen ei kuitenkaan olisi mahdollista ilman teoksen luoneen taiteilijan visiota”, toteavat pojat. Heidän kehittelemänsä designed by -konsepti tarkoittaa sitä, että taiteilija suunnittelee taulun, jota siten monistetaan maalaamalla firman yhteistyöverkoston kautta. ”Vedosmäärä”, niin kuin Aava Helsinki asian ilmaisee, on korkeintaan 50. Teosten hinnat asetuvat 189 euron ja 289 euron välille. Taiteilijoita on toistaiseksi mukana seitsemän.

Taidemaailmassa tällainen herättää tietysti hilpeyttä, mutta on ollut aikoja, jolloin taideteosten monistaminen on ollut aito taidefilosofinen ja -poliittinen kysymys. Taiteen kehitys on ollut tilaajatahojen ikeestä vapautumista, kirkot ja hovit menettivät asemansa taiteen merkittävimpänä isäntinä. Anonyymit markkinat sitoivat taiteen enenevässä määrin kapitalismin ikeeseen: taide kytkeytyi tavaramarkkinoihin, elitismiin ja hierarkkiseen kulutuskäyttäytymiseen. Tätä kehityskulkua on moni taiteilija halunnut vastustaa, aina 1900-alkupuolen avantgardistisista liikkeistä alkaen. Taiteen jakelun ongelma on myös demokratian ongelmana. 1960-luvun villit vuodet toivat Suomeen uuden idean: multippelin eli teollisesti monistettavan taideteoksen. Ruotsissa multippeleita nähtiin jo vuoden 1967 Multikonst-projektissa, jonka myötä yhteensä sadalla paikkakunnalla esiteltiin näyttely, joka koostui 66:sta monistetusta työstä. Suomessa seurattiin esikuvaa vuonna 1972, jolloin Suomen Taideakatemian valistusosasto ja Nykytaide ry. järjestivät Multippeli-nimisen kiertonäyttelyn. Taiteilijat olivat maamme huippunimiä, ja esimerkiksi Paul Osipowin puristemuovista teosta Nurkka myytiin 10 markalla 26 kappaletta.

Myös Tapio Junno (1940–2006) osallistui Multippeli-näytelyyn Tontullaan.

Tarkoitus oli hyvä. Yksi multippelin puolestapuhujista, suomessakin voimakkaasti vaikuttanut unkarilainen Victor Vasarely (1906–1997) on todennut ankarasti: ”Mutta taideteoksen saattaminen mahdollisimman monien ulottuville on myös uuteen estetiikkaan liittyvä välttämättömyys ja sen sisäinen laki. Taiteellisen luomistyön etiikka ei ole enää ajateltavissa ilman sitä. Mikään plastinen toteutus ei päde, ellei siinä ole käytetty monistamiseen soveltuvaa tekniikkaa. Vasta se oikeuttaa taideteoksen elämään yhteisöön liittyvänä tekijänä.”

Väärässähän Vasarely oli, eikä esimerkiksi Multippeli-näyttely jättänyt Suomen taide-elämään juuri minkäänlaisia jälkiä. Se on lähinnä historiallinen kuriositeetti, hellyttävä muisto ajasta, jolloin taide yritti olla yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä.

Muistan ne ajat, jolloin valokuva ja video alkoivat tunkeutua nykytaiteen keskiöön. Muistin myös tuolloin monistettavuuden lupaukset ja olin melko optimistinen. Voisiko koittaa aika, jolloin voisin mennä kirjakauppaan ja ostaa videoteoksen aivan samalla tavalla kuin kirjan tai levyn? Maksaa siitä esimerkiksi 26 euroa? Alkaa mahdollisesti kerätä suomalaisen videotaiteen kirjastoa?

Mutta eihän näin tapahtunut. Video ja valokuva pettivät demokraattiset odotukset. Valokuvavedosten koot suurenivat kalliiseen laboratoriokokoon, numeroituja sarjoja alettiin rajoittaa voimakkaasti. Videoteokset monimutkaistuivat, ja teos saattaa olla monista projisoinneista koostuva installaatio, jota ei omalta tv-ruudulta kannata edes yrittää katsella.

Nykytaide karkasi gallerioiden ja kansainvälisten huippunäyttelyiden myötä tavallisen kuluttajan ulottumattomiin.

Miksi Vasarelyä kunnioitetaan ja miksi Joelille ja Lasselle naureskellaan? Syy on varmaan se, että Vasarely halusi taiteellaan muuttaa maailmaa, kun taas Joel ja Lasse haluavat todennäköisesti tehdä rahaa. Rahan, taiteen, maun ja originaalisuuden monimutkaiset kytkennät tuntuvat pitävän ns. tavallisen ihmisen tehokkaasti taiteen taikapiirin ulkopuolella. Ostamalla Joelin ja Lassen markkinoimaa taidetta osoittaa huonoa makua. 

15.000 dollarin monistettu Vasarely.

Myös aika tekee tehtävänsä: Vasarelyn multippeleista saa huutokaupoissa maksaa tuhansia dollareita. Itse asiassa Vasarely teki vähän samaa kuin Joel ja Lasse. Hänen käsinmaalattu multippelinsa saattaa nykyään maksaa 15.000 dollaria – vaikka samanlaisia on valmistettu sata eikä hän itse niitä varmaankaan maalannut.

Mutta on pakko tunnustaa, että olen alkanut himoita Osipowin Nurkkaa. Nyt se on jo harvinaisuus – monistettavuudesta huolimatta. Ja osoittaisi taatusti hyvää makua sekä historiatietoisuutta.

Julkaistua 354 & 355 & Luettua 115: Helsingin Kallio taiteistuu & Murheellisten laulujen maa

Torstaina tipahti postiluukusta tuorein Taide (5/12). Olin kirjoittanut siihen kaksi juttua, lyhyen ja ja uutisoivan Kallion uusien gallerioiden esittelyn ja yhden kirja-arvostelun: 

Helsingin Kallio taiteistuu

Vanha työläiskaupunginosa Kallio lähiseutuineen elää vireää aikaa. Erilaisia kaupunkitapahtumia järjestetään koko ajan, monipuolinen musiikki- ja ravintolaelämä kukoistaa ja taidegallerioitakin syntyy ja kuolee.

Pengerkadulle on avattu kaksi uutta galleriaa – kuin ääripäistä samalta janalta. Jade Gallery (Pengerkatu 25) on pienen mallitoimiston yhteyteen perustettu galleria, joka aloitti toimintansa marraskuussa 2011. Galleristi Jatta Hartikainen vuokraa tilaa edullisesti ja tarjoaa mahdollisuuksia varsinkin uraansa aloitteleville. Kovin rosoista ei mallitoimiston yhteydessä tarjottava taide luonnollisestikaan ole.

Jade Gallery.

Rosoa löytyy kadun toiselta puolelta, jossa toimii katutaidetarvikkeisiin erikoistunut kauppa Geezers the Shop. Sen yhteydessä toimii Geezers Art Corner (Pengerkatu 22), jonka kolmen viikon välein vaihtuvissa näyttelyissä on tarjolla graffitista ja muusta katutaiteesta ponnistavaa ilmaisua. Liike on toiminut jo vuosia, mutta viime vuoden alussa tapahtunut muutto uusiin tiloihin mahdollisti myös taiteen paremman esillepanon. Liikkeessä on myös hyvä valikoima katutaidekirjallisuutta.

Geezers Art Corner.

Ja kun Geezers muutti Vaasankadulta Pengerkadulle, avasi Vaasankadulla aivan uusi taidegalleria, Galleria Kingi Kongi (Vaasankatu 15) – Facebook-sivuston mukaan ”valkoinen laatikko, jossa voi tapahtua mitä vaan”. Tästä listasta voi yrittää päätellä tarjonnan kirjoa: ”Pin-Up, Punk, Drag, Kitch, Lowbrow, Weirdo, Noir, Okkultismi, Tiki, Pop, Dada, Sarjakuvat, Valokuvaus, Exotica, Erotica, Ink, Paint, Good, Bad & Ugly”.
Galleristit Aiju Seppälä ja Roope Salminen aikovat taiteen näyttämisen lisäksi järjestää tilassa erilaisia tapahtumia, muun muassa elokuvaesityksiä ja musiikkikeikkoja. 

 

Kingi Kongi Galleria.

Kallion neljäs uusi galleria tähtää suoraan nykytaiteen kärkeen. Viime vuoden lokakuussa toimintansa aloittanut Kallio Kunsthalle liittyy EU:n vapaaehtoistoiminnan teemavuoteen 2011. Taiteellista vapaaehtoistyötä johtaa ja kuraattorina toimii Petri Saarikko. Mukana on kuvataiteilijoiden ja tutkijoiden lisäksi paikallisia järjestöjä – keskeisenä yhteistyökumppaninaan Helsingin Optimistit ry.

Näyttelyt ovat olleet varsin laadukkaista, ja Kunsthalle osallistui jopa jo helmikuussa Tukholman Supermarket-taidemessuille. Kansainväliset yhteydet ovat muutenkin kunnossa: maaliskuussa esiteltiin haitilaista voodoo-taidetta, joka valittiin Haitin viime vuoden Ghettobiennaalista.

Kallio Kunsthalle.

Kaarlenkatu 11:ssa on pari vuotta toiminut taidegalleria nimeltä Kalleria. Galleria haluaa tarjota matalalla kynnyksellä, kevyellä rakenteella ja edullisella hinnalla tilaa nuorille taiteilijoille. Galleristi Tapio Keisteri työskentelee itse tietokoneohjelmoinnin parissa ja hoitaa galleriaa silkasta harrastuksesta taiteeseen. Harrastusta on riittänyt, ja näyttelyitäkin on pidetty jo viitisenkymmentä. 

Kalleria.

***

Murheellisten laulujen maa

Päivi Rajakari (toim.): Pohjan tähdet. Suomalaisen valokuvan ja liikkuvan kuvan kansainvälistyminen. Kulttuurituotanto Päivi Rajakari / Suomen valokuvataiteen museo 2012.

Olen viimeisen kymmenen vuoden ajan istunut aktiivisesti Kuvataiteen keskusarkistossa ja tutkinut eri projektien myötä suomalaisen kuvataiteen lähihistoriaa. Olen jatkuvasti hämmästellyt sitä, kuinka perusteettomasti kanonisoiva ja toisaalta lyhyt muistimme on – niin paljon nimittäin löydän jatkuvasti uusia ja kaanonin vastaisia asioita vanhoista lehtileikkeistä.

Onkin ensiarvoisen tärkeää, että tutkijamme uskaltautuvat väliin niin vaikean lähihistoriamme pariin. Nyt on tehty näin valokuvan ja liikkuvan kuvan ”ihmeenomaisen” kansainvälisen nousumme suhteen. Vuosina 2005–09 toimi Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Pohjan tähdet, joka tutki valokuvataiteemme häkellyttävää nousua 1990-luvulta lähtien. Hanke on tuottanut useita erillistutkimuksia, muun muassa Juha Suonpään Valokuva on IN (2011; ks. Taide 5/11), ja joitain – muun muassa Anna-Kaisa Rastenbergerin väitöskirja – on vielä tulossakin, mutta välitilinpäätöksenä on julkaistu artikkeliantologia Pohjan tähdet, jossa monen kirjoittajan voimin avataan hankkeen tuloksia.

Kirja on epätasainen ja -rytminen, mutta täynnä kiinnostavaa aineistoa. Lisäksi se murtaa ansiokkaasti jo yhden kliseen monipuolistamalla sitä kuvaa, jonka mukaan ilmiössä on ollut kyse vain Taikin Timothy Personsista ja The Helsinki Schoolista. On hienoa, että mukana on Leena Saraste valottamassa artikkelissaan valokuvataiteemme kansainvälisiä kytkentöjä ajalta ennen valokuvan ja nykytaiteen liittoa ja että Sari Karttunen tuo empiirisessä haastattelututkimuksessaan 1990-luvusta entistä tarkemmin kuvan – tuoden mukaan myös muita keskeisiä vaikuttajia – erityisesti Arno Rafael Minkkisen ja Martin Parrin. Varsin unholaan on myös vaipunut Oulun valokuvakeskuksen 1980–90-lukujen taitteen johtaja Jan-Erik Lundström, jota muistelevat Jorma Puranen haastattelussaan sekä Pirkko Siitari, Jukka Järvinen ja Alla Räisänen artikkelissaan. Tämä artikkeli on tosin antologian yksi murheenkryyni, sillä en minä olisi tilannut artikkelia keskuksen vanhoilta johtajilta – menee nimittäin vähän puffin puolelle. Mieluummin olisin lukenut ulkopuolisen tutkijan näkemyksen kaikkien alueellisten valokuvakeskustemme kansainvälisestä toiminnasta – sitä nimittäin on piisannut. Nyt saamme vain tyytyä Räisäsen toteamukseen, jonka mukaan Jyväskylän Lumo ja Tampereen Backlight ”eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota ja merkitystä erilaisissa  kuvataiteen kansainvälistymistä koskevissa julkaisuissa”. Eivät saa sitä tässäkään julkaisussa, joka olisi ollut juuri se oikea paikka. Olisi sitä paitsi ollut hauska lukea siitä, mikä on ”ansaittua” ja mistä tässä tapauksessa muodostuu ”merkityksen saaminen”.

Kirjaa on onnistuneesti ryyditetty kolmella haastattelulla, joissa Jorma Puranen, Eija-Liisa Ahtila ja Miklos Gaál kertovat varsin avoimesti uriensa kansainvälisistä ulottuvuuksista.

Kirjan ärhäköintä antia ovat Rastenbergerin ja Suonpään artikkelit, jotka pureutuvat juuri siihen, mistä diskurssi syntyy ja miten se syntyi tässä erityistapauksessa – mitä erotteluita tehdään ja minkälaisia retorisia ja strategisia keinoja käytetään kentällä käytävässä valtataistelussa – sillä siitähän usein on kyse.

Entä otsikkoni? Melankolialla suomalaista valokuvaa tunnutaan eniten myydyn. Nyt siitä on myös tutkimustietoa. Ja tietenkin vanhalla kunnon dialektiikalla – itsensä kieltämisellä, Suonpään sanoin: ”Muotonsa puolesta  taidevalokuva luo eron muihin valokuvan kenttiin. Se näyttää tahallisen banaalilta ja siten käyttökelvottomalta kääntäen selkää muulle valokuvaukselle."