torstai 25. heinäkuuta 2013

Mikä maailmassa muistuttaa minua?

Keksikää nyt hitossa minulle jotain oikeaa työtä tai muuten joudutte lukemaan turhautumisen tuottamaa typerää älynväläystä loputtomiin. Nytkin on tilanne, ettei ole mitään tekemistä. Lähtisinkö Stadikalle uimaan? Vai lähtisinkö baariin katsomaan kavereitani? 
Ei, minähän päätin taas ryhtyä harrastelijanykytaiteilijaksi. Kirjoitin jo vuosia sitten Taiteeseen pääkirjoituksen, jossa pohdin sitä, miten akvarellimaalauksen lisäksi nykytaidekin voisi tuottaa harrastelijuutta, ja sitä miksi näin ei kuitenkaan ole käynyt. Sitten tein aiheesta vielä viime vuonna vähän irvileukaisen intervention ehdottamalla aihetta Venetsian bienaalin Suomen osastoksi. 
Itse asiassa uskaltaisin väittää lanseeranneeni käsitteen 'harrastelijanykytaide' suomenkieleen (kokeilkaa googlettaa). [Ilokseni huomasin äsken, että en ole ainoa tätä asiaa pohtinut: Matti Lepistö on tehnyt aiheesta vuonna 2010 gradun Lapin yliopistoon.]
No, nyt joutoaamun kunniaksi päätin luoda nopean teoksen, joka on sekä realistinen (se kuvaa maailmaa juuri sellaisena kuin se tietokoneeltamme näyttäytyy) että kiinnittyy siihen nykytaiteen osa-alueeseen, joka harrastaa identiteettipolitiikkaa (jota myös narsistiseksi on syytetty). Toissapäiväinen Googlen kuvahaun kokeiluni sai minut niin vihaiseksi, että päätin tehdä teoksen – tai pikemminkin luonnoksen teokseen – Mikä maailmassa muistuttaa minua?
Tässä tuo luonnos (oikeastihan se pitäisi toteuttaa galleriaan hienosti vedostettuna ja isokokoisena):


Ei kuitenkaan syytä huoleen. Lopetan harrastelijanykytaiteilijana olemisen toistaiseksi tähän. Päätin lähteä baariin. 
Mutta noin niin kuin vakavasti ottaen. Joku nörttiryhmä on kehitellyt tämän hyödyttömän sovelluksen ("the most comprehensive image search on the web") ja saanut siitä palkkaa enemmän kuin minä koskaan elämässäni tulen tienaamaan.
Onhan se tietenkin lohdullista, että jos kuvat tulevat järjestykseen samankaltaisuuden perusteella, muistuttaa minua eniten José Carreras, joten näyttelyni taustamusiikiksi tulisi tämä Puccinin biisi.
Mutta mitä samaa minussa voi olla Melissa Ricen kanssa?

Näyttelykuvia 832 & 833: Retki Keravalle

Joskus oikein hävettää se, miten vähän sitä tulee käyneeksi Helsingin lähialueiden taidemuseoissa – vaikka saankin seurata taidetta kokopäivätyökseni. Esimerkiksi Keravan taidemuseossa en ole käynyt kertaakaan sen jälkeen, kun se muutti 2012 uusiin tiloihinsa ja muutti nimensä Taide- ja museokeskus Sinkaksi.
Eilen sitten vihdoinkin päätin lähteä Keravan-retkelle. Tarjolla oli Paratiisin hedelmiä – puolalaista nykykansantidetta (15.6.–1.9.). Mittava ja monipuolinen Maaseudun sivistysliiton tuottama näyttely on koottu kolmesta lähteestä – kahdesta museosta ja yhden merkittävän keräilijän ja galleristin kokoelmasta.

Erwin Sówka (s. 1936): Elämän antaja, 1985. Sówka on monen puolalaisen kansanomaisen taiteilijan tavoin kaivosmies.

Näyttelyssä oli paljon puuveistoksia sekä myös grafiikkaa ja maalauksia – myös puolalaiselle kansantaiteelle ominaista lasin takapinnalle maalattua uskonnollista maalausta. Suurin osa uskonnollissävyisestä taiteesta oli melko hillittyä ja sovinnaista pyhäinkuvaa: Jeesusta, Franciscus Assisilaista (kiinnostava puolalaisen kansantaiteen erityispiirre) ja seimiä, mutta oli siellä poliittissävyisempääkin kannanottoa, kuten tämä ihan silkkaa päiviräsästä oleva Stanislaw Zywolewskin (s. 1942) Abortti (1989):


Näyttely oli yllättäen ehkä vähän liiankin runsas – puista lintua ja Jeesusta nimittäin piisasi –, mutta varsinkin visionäärisempien outojen tapausten työt olivat varsin kiinnostavia. Ja myös taidokkaita. Esimerkiksi mielenterveysongelmista kärsiville taiteilijoille eri puolilla maailmaa ominainen horror vacui tuottaa kiinnostavaa jälkeä, jonka myötä sitä alkaa miettiä omaakin tyhjän tilan täyttöä:

Jan Nowak (s. 1939 – hänen myönteisessä mielenterveydessään ei tosin taida olla suurempia ongelmia, vaikka tilaa pakonomaisesti täyttääkin): Paluu metsästysretkeltä, 1964. Myös Nowak oli kaivosmiehiä, vaikka haaveilikin nuorena metsänhoitajan ammatista. Sitä hän teki sitten taiteessaan.

Kaikkineen vallan mainio näyttely. Ja kun kotimainen ITE-taide on viime vuosina ollut niin voimakkaasti pinnalla ja väliin jopa ihan taidemaailman keskiössä, on toki hyvä saada vertailla omaa kansanomaista luovuuttamme – tekniikoita, teemoja ja motiiveja – vastaanvanlaiseen tekemiseen muualla. Tulee vähän perspektiiviä.

***  

Ja vertailuahan sai heti suorittaa Keravalla. Museon kokoelmia esittelevässä pikkusalissa on näyttelyn ajan itseoppineen keravalaisen visionääritaiteilija Erkki Nousiaisen (s. 1926) maalauksia:

 
Mutta annetaan nyt sitten vähän sapiskaakin: en löytänyt museon omilta kotisivuilta minkäänlaista mainintaa Nousiaisesta tai tästä pikkunäyttelystä. Salitekstin olisi kyllä voinut vaivatta liittää kotisivuille.
Hyvä taideretki kuitenkin.

PS. Myöhemmin iltapäivällä. Meni näköjään moitteeni nopeasti perille. Tästä linkistä Nousiaisen esittelyyn museon kotisivuilla.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Miltei kanakuiskaaja

Eilisen päivän vietin Espoon Vehkasaaressa Tarja Teräsvuoren (s. 1947) ja hänen juuri tohtoroituneen puolisonsa Pekka Mäkelän kanssa.


Saari oli fantastinen, ja niin oli ruokakin, ja porukkaa oli aika paljon, mutta huomioni kiintyi monessa kohdin ihmisiä enemmän Tarjan kanayliopistoon:


Siellä asuivat kukko Ukko ja hänen viiden kanan laumansa: kaksi valkoista ja kolme ruskeaa. Empiirinen havaintoni oli, että valkoiset kanat ja kukko eivät syöneet kädestä, mutta ruskeat tekivät sitä pelottomasti. Mimmiin ihastuin erityisen paljon, ja se antoi jopa lopulta rapsuttaakin itseään.


Tunsinkin itseni miltei kanakuiskaajaksi.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Voihan perse

Minua jäi vaivaamaan Tallinnasta lauantaina löytämäni katutaidekuvio, jonka merkityssisältöä en saanut selville, ja sitten muistin, että Googlessahan on ominaisuus, jonka avulla voi netistä hakea samankaltaisia kuvia. Sen avullahan voisin siis löytää sivuston, jossa kuvio kävisi selväksi. En ollut koskaan aiemmin sitä kokeillut, mutta nyt sitten yritin.
Tässä siis kuvio, jota yritin hakea:


Ja tässä Googlen antamia samanlaisia kuvia:



Että niin on tekniikka kehittynyt! 

PS. Vähän ajan kuluttua. En halunnut vielä luovuttaa, joten rajasin sen salamaniskemän F:n ja kokeilin sillä:


Ja tässä joitain loistavia vastaavuuksia:



Tämä herra on muuten portugalilainen elokuvaohjaaja Aníbal Contreiras. Ehkä se on kuitenkin joutopäivänä hauska seikkailla netissä ja joutua mihin tahansa.
Ja samalla olen kuunnellut lukuisia kertoja peräkkäin Sinéad O'Connorin biisiä Nothing Compares to You.
Olisikohan tässä jotain zeniläistä?

PPS. Vielä vähän myöhemmin. Zeniläisyys unohtui, ja rupesi jo pistämään vihaksi. Otin F:stä värit pois ja vähän skarppasin sävyjä:


Tässä pari ensimmäisen sivun tulosta:



Nyt luovutan, mutta vaihdan biisiä: Joan Osborne ja One of Us. On vähän nostalginen olo.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Vielä ehtii!

Palaan vielä aiempaan ratkaisuuni allekirjoittaa Lex Karpelaa korjaava kansalaisaloite Järkeä tekijänoikeuslakiin. Joku ehti jo huomauttamaan minulle, että olen kummallisesti kääntänyt takkiani, kun itse tekijänoikeusongelmista kärsineenä ryhdyin kannattamaan tällaista. Haluan vielä korostaa, että aloitteessa on mukana muun muassa tällainen itseänikin koskettava näkökulma:

1.7 Teosten tuottajien neuvotteluasema

Vaikka tekijänoikeusjärjestelmä onkin aikanaan syntynyt suojaamaan – ainakin teoriassa – nimenomaan teosten tekijöitä, järjestelmästä ovat tosiasiassa eniten hyötyneet taustalla olleet kustannusyritykset. On syytä pohtia, missä määrin Suomessa merkittävässä markkina-asemassa olevat yritykset ovat käyttäneet asemaansa hyväksi painostamalla varsinaiset tekijät kohtuuttomiin sopimusehtoihin. Tämä ongelma on tunnistettu myös voimassa olevassa hallitusohjelmassa: “Tekijänoikeuslailla säädetään nykyistä tarkemmin tekijänoikeuksien siirtämisen edellytyksenä olevista kohtuullisista ehdoista ja kohtuullisesta korvauksesta.” (Hallitusohjelma 2011, s. 36) Ilmiö esiintyy laajasti eri mediasektorin (tiedotusvälineet, levy-yhtiöt ym.) alueilla, joten sen ratkaiseminen ei onnistu esimerkiksi kirjankustannussopimuksista annettujen kapeiden yksittäissäännösten kaltaisilla ratkaisuilla. 


Niin että vielä ehtii allekirjoittamaan. Huomiseksi tarvitaan 50 000 nimeä. Tätä kirjoitettaessa niitä on 47 019. Lähellä ollaan. Ja sitten aloitetaan uusi järkevämpi keskustelu tekijänoikeuksista.

TÄSTÄ LINKISTÄ MUKAAN!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Näyttelykuvia 831 & Virossa 97 & Julkista taidetta 71 & Katutaidetta 98 & Arkkitehtuuria 31: Ja taas...

En sitten malttanut pysyä Virosta poissa, vaikka olen käynyt siellä jo kaksi kertaa tänä kesänä. Lähdin yllättäen matkaoppaaksi ja kuskiksi pienelle huviretkelle, joka suuntautui ensin suunnittelemattomasti ei-minnekään ja sitten lopulta Haapsaluun ja Hiidenmaalle ja läntiselle rannikolle rantaruotsalaisseutujen läpi takaisin Tallinnaan.
Matkalla Haapsaluun minua nauratti eräs isänmaallinen tienvarsipubin pitäjä, joka oli tehnyt etupihalleen pienoismallin Tallinnan vapaussodan muistomerkistä – jonkinlaisesta vaneerista:


Tässä Tallinnan 23,5-metrinen originaali – fasistishenkinen, ruma ja huonosti rakennettu – rakennusmestaritaidetta pahimmillaan – seitsemän miljoonan euron lasiviritys:


Ja oli Haapsalussakin julkista taidetta. Tässä klassikkoveistäjä Juhan Raudseppin (1896–1984) kalkkikivinen suihkukaivoveistos Ruotsintorilla, Poika ja kala (1924?, 1929?, ilmeisesti pystytetty 1936 – en ole saanut vaiheista varmuutta):


Ja olipa siellä yllättäen aika tuore venäläissankareiden muistopatsas:


Eikä ole mitenkään yllättävää, etten löytänyt siitä surffaamalla mitään lisätietoja.
Arkkitehtuurinnälkäni ilahtui kummajaisesta, joita olen yrittänyt bongata mutta joita olen löytänyt Virosta vasta viisi. Kyseessä on neukkuaikainen kummallinen hybridi, vesitornin ja kerrostalon yhdistelmä. Tässä Haapsalun esimerkki:


Mutta huonosta ja keskinkertaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista viis – Soffan sillitartar oli mieluisampaa:


***

Seuraavana päivänä Hiidenmaalle. Olin päättänyt etsiä Aino Kallaksen monivuotisen kesämökin Kassarista – oli se kuinka vaikeaa tahansa. Mutta heti kun tulimme Kassariin, pöpelikössä tuli vastaan viitta, ja siellähän se oli:


Olipa aika hassu museo: valvontaa ei ole, mutta ovet ovat auki, ja kulkijat pääsevät katsomaan paikkoja ihan itsekseen:


Sellaista on rauha ja luottamus tässä satupöpelikössä (sympatiseeraan voimakkaasti Kallaksen rakkautta Kassariin):


Niinpä tein pyhän lupauksen, että luen vielä tänä kesänä pari Kallaksen Viro-aiheista romaania.
Ja heti takaisin tiellä näkyi taas kohtuullisen huonoa julkista taidetta:


Kyseessä on Kalju Reitelin (1921–2004) pronssinen Leiger (1991) – Hiidenmaan mytologinen jätilläishallitsija, joka oli rakentamassa kivisiltaa Kassarista Saarenmaalle, kunnes joutui riitaan veljensä kanssa, jolloin projekti jäi kesken.
Onneksi lähellä oli Hiidenmaan epäilemättä paras ravintola Lest & Lammas, ja sain huonon julkisen taiteen jälkeen lohturuokaa – ensin grillattua kilohailia:


Ja sitten herkullista ankeriaskeittoa:


Ja olisin minä näitä savuahveniakin voinut syödä:


On tässä viime vuosina käynyt vähän niin, että Virossa julkinen ruoka tuppaa olemaan aika paljon parempaa kuin julkinen taide. Ja on kai sekin mainittava, että köyhälle taidekriitikolle kelpaa vallan mainiosti se, että gourmettasoiset kilohaili ja ankerias maksoivat yhteensä noin 12 euroa.
Tien varrelta Käinasta sain napattua kuvan neuvostomodernismista tai ehkä pikemminkin postmodernismista – näitäkin yritän aina bongailla. Aiheessa on jotain kiinnostavaa, vaikka rakennukset ovatkin aina jossain suhteessa epäonnistuneita:


Kyseessä on Käinan huvi- ja kultuurikeskus ilmeisesti 1980-luvun alkupuolelta (arkkitehtiä en saanut selvitettyä, vaikka minulla on hyvä alan kirjastokin). 
Joskus julkisen taiteen harrastaminen on vaikeaa. Kärdlan pikkukaupungin liikenneympyrän ajoin kolmeen kertaan ympäri, mutta takaa tulevat autot eivät mahdollistaneet pysähtymistä, joten sain vain tärähtäneen kuvan massiivisesta neuvostosankaripatsaasta (kai se sellainen on?), josta en ole löytänyt mitään tietoja:


Sen sijaan Kärdlan verkatehtaan – perustettu jo 1800-luvun alussa – työläisille tehdyn muistomerkin (1984) sain selvitetyksi. Taiteilija on tunnettu kuvanveistäjä Mati Karmin (s. 1959), ja tämä on hänen ensimmäinen julkinen veistoksensa:


Tämähän näyttää vähän sellaiselta tavalliselta ja ehkä tylsänpuoleiseltakin modernistiselta veistokselta, mutta kun tarkemmin olen asiaa mietiskellyt, en saa päähäni Viron neukkuajalta yhtäkään täysabstraktia ulkoveistosta – ei Tallinnassa ainakaan sellaista ole. Siis aika kiinnostava juttu.
Kärdlan roskiksiin oli puolestaan iskenyt katutaideaforistikko:

 "Joka rakastaa, se kauan elää."

 "Kaktus on yksinkertaisesti vain lihonut ruusu."

 "Alkoholi ei ole lemmenjuoma."

Ja koululaisetkin olivat saaneet tehdä keskusaukiolle taidetta:


Paluumatkalla Tallinnaan pysähdyimme vielä oudolla pyhiinvaelluspaikalla, jonka löysin sattumalta muutama vuosi sitten ja missä olen käynyt jo muutaman kerran. Ämarin sotilaslentokentän lähellä on täysin unohtunut ja viitoittamaton neukkutaistelulentäjien hautausmaa, jonne on haudattu muutama kymmenen työssään kuollutta sotilasta. Osalle haudoista on paadeksi laitettu lentokoneen sivuvakaaja:


Tunnelma on jotensakin absurdi ja myös hyvin surullinen – kuvitelkaa nyt näiden parikymppisten sankareiden läheisiä ja heidän tuntemuksiaan: poika lähtee vaikkapa Valko-Venäjältä palvelemaan jonnekin kauas Viroon, kuolee jossain Afganistanissa ja haudataan sinne jonnekin etäiseen pöpelikköön, kuolevan pikkukylän kupeeseen merkitsemättömälle hautausmaalle. Parilla haudalla oli tosin neilikoita.
Ja outo se oli tunnelma Rooslepan (ruots. Roslep) hautasmaallakin. Täällä niitä ruotsalaisia makaa, ja sitten maa miltei tyhjeni heistä neukkujen myötä:


Onneksi tuli käytyä Haapsalussa Rannarootsi muuseumissa, joten tuli hankittua vähän tietoa tästäkin pienestä surullisten kohtaloiden kansanryhmästä:


***

Ja sitten takaisin Tallinnaan, missä ehdin vielä katsastaa yhden taidenäyttelykin. Linnagaleriissa oli Art Allmägin (s. 1983) näyttely Tagasi paradiisi (18.7.–11.8.). Aika metkassa installaatiossa nuori taiteilija pelaa menneen symboleilla ja mytologialla. Vähän ehkä sliipatun kuvitusmaisesti tosin:



Ja löysi minä uuden katutaidemysteerinkin. Kuka kertoisi katu-uskottavuudeltaan jo liian vanhalle miehelle, mitä tarkoittaa F-kirjain, johon iskee salama?



Kaupungin vilinässä kaipasin jo hetken takaisin Hiidenmaalle, jonka olin juuri hyvästellyt:


Mutta kotiin piti palata.

PS. 22.7. Jäi vaivaamaan tuo Käinan postmodernistinen rakennus. Sain sen verran selville, että kyseessä on Viron maatalousteknisen yhtymän (EPT) Hiidenmaan alueen entinen pääkonttori, mutta arkkitehti on vielä selvittämättä. Löysin myös vanhan kuvan siitä, ja on syytä huomioida, että rakennukset muuttuvat, kun sosialismia on riisuttu. Niinpä tästäkin on poistettu entinen EPT:n logo, joka oli alunperin arkkitehtonisena rakenteena mukana: