tiistai 24. syyskuuta 2013

Näyttelykuvia 858: Rock!

Sunnuntaina piipahdin Kaapelitehtaan Valssaamossa katsomassa Andy McCoyn (s. 1962) näyttelyä Extravaganza (20–22.9.). Tämä rocktähtemmehän piti jo siis kolmatta yksityisnäyttelyään. 


Onhan se hienoa, että ihmiset harrastavat taidetta, ja McCoy on ilmeisesti aika ahkerakin tässä lajissa. En kuitenkaan ainakaan nykyisessä mielentilassani jaksa lähteä mihinkään hypetykseen mukaan. Ei hän ole paskan hääppöinen piirtäjä tai maalari:


Naiivia koululaistason duunia. Onhan se toki kiinnostavaa, että kyseessä on Andy McCoy, ja että hän voi esimerkiksi tässä suhteessa toimia esikuvallisesti. Vai onko se sittenkään? Vähän rockfiiliksissä: Vitustako minä sen oikeasti tiedän?
Onneksi näyttelyssä oli mukana feat.-osasto. Lamppu Laamasen (s. ?) valokuvat nimittäin vähän sytyttivät. Laamanen on ollut monessa mukana, ja sen tuottama roso näkyy hauskasti kuvissa:



Ei Laamanenkaan aina niin tarkka ole visuaalisesti, mutta fiilistä kuvissa oli. Ehkä juuri ne kuvat, jotka yrittivät enemmän olla taidetta, eivät olleet niin taidetta kuin ne, jotka ovat syntyneet rennosti ja voimakkaammin tien päällä.
Oli siellä sitten toinenkin featuring-heebo, Tarmo Muttonen (s. 1953) – porukasta ikään kuin eniten taiteilija. Mutta ihan väärässä paikassa. Eivätkä hänen lasimaalauksen tyyliä jäljittelevät maalauksensa kovin kiinnostavia olleet. Sellaisia kuvia vain:
 

Mutta konteksti on aina konteksti. Jossain muualla niitä olisi katsonut ehkä eri tavalla. Jotain sympaattista kuitenkin on siinä, että hän on Kasper Muttosen (s. 1979) isä. 
Sitten vielä juttelin vähän aikaa Laamasen kanssa ulkona röökillä, ja hän kertoili uusista projekteistaan:


***

Illalla huomasin, että eräältä toiseltakin rockahtavalta valokuvaajalta, eli Nauskalta (s. ?) on tulossa näyttely Deep Shadows and Brilliant Highlights (26.9. alkaen kolme viikkoa) Bar Looseen. Näyttelyssä tullaan näkemään Nauskan rockkuvia 1990-luvulta näihin päiviin. 
Nauska on kuvannut paljon, mutta ei ole paljoa itsestään meteliä pitänyt, ja niinpä kaivoinkin vähän niin kuin muistutukseksi tähän nelisen vuotta sitten Kauppalehteen kirjoittamani pikkujutun (linkistä kuvineen) – on muuten vähän turhan epäanalyyttinen ja rento, mitä silloinen pomoni Markus Ånäs ehkä vähän halusikin – Nauskan mininäyttelystä Vaasankadulla:

Nauska ei ole modernisti 

Modernistisankarit esiintyvät usein vain sukunimellä, etunimiä kun ei tarvita lainkaan. Picasso on Picasso ja heitä on vain yksi – vaikka muita, etunimellisiä Picassojakin varmaan on. 
Olen vuosikausia tuntenut valokuvaajan nimeltä Nauska, moikannut häntä ja törmännyt häneen aina silloin tällöin. Olen aina luullut Nauskaa lempinimeksi, mutta nyt olen selvittänyt, että se onkin sukunimi. Tiedän jopa etunimen, mutta olkoon, sillä ei Nauska kuitenkaan ole hybristä täynnä oleva modernisti. Siitä kertoo jo näyttelypaikka, valkoisen kuution sijaan Harjun huorakadulla sijaitsevan kapakan terassi. 
”Vanhan liiton freelanceriksikin” nimitetty Nauska kuvasi aikoinaan Like Uutisille, sittemmin vielä Johnny Kniga Kertoo -lehdelle ja Kauppalehti Pressolle. Nyt nämä kaikki lehdet ovat jo kuolleet, mutta Nauska on varsin elossa. Ikää hänellekin on kuitenkin alkanut kertyä, koska tekee mieli katsoa jo taaksepäin. Nauskalta, joka ei ole juurikaan valokuvataiteilijana ehtinyt esiintyä, on nimittäin tulossa kuulemma myöhemmin iso retrospektiivinen näyttely.
Esimakua tästä saa uudessa galleriassa. Pub Heinähatun (Vaasankatu 23) ikkunaan on nimittäin avattu Galleria Puukkobulevardi, jonka ensimmäinen esiintyjä Nauska on. Näytillä on vain kolme valokuvaa (nekin yksitellen viikon kerrallaan): Peppi, Jeesus ja Jörn Donner – kaikki merkittäviä miehiä (!) tälle ihmiskuvauksen tulevalle klassikolle. Nauska on nimittäin tullut tutuksi osaavana rockväen ja kulttuurihenkilöiden kuvaajana. 
Jo renessanssiaikana tiedettiin, että ihminen se on taiteen mitta. Helppoahan se valokuvaajan on esimerkiksi karhuja kuvata. Laittaa metsään haaskan ja kuvaa sitten niin, ettei haaska näy. Muttapa löydäpä diivan sielu! 
Ja Puukkobulevardi? Sehän on tietty Vaasankadun lempinimi, jonka runoonkin on ikuistanut Arto Melleri.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Näyttelykuvia 856 & 857: Nuoria rääkkäämässä

Eilen oli tosi kiinnostava päivä. Aloitin Nuoren Voiman Liiton järjestämän taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssin – kolme kuusituntista lauantaita – vetämisen. Opiskelijoita oli kymmenen – ja heissä taattu sekä tuttu taideasioiden sukupuolijakauma: kaksi miestä ja kahdeksan naista:


Kysyin ensin Laura Laitiselta, että tarkoittaako intensiivikurssi sitä, että saan rääkätä oppilaita mielin määrin ja hän vastasi myönteisesti. Niinpä päätin tehdä työtä käskettyä ja antaa kunnolla tehtäviä.


Ensin pälätin jotain kriitikistä yleistä ja sitten laitoin seinälle Tapio Junnon (1940–2006) eroottisävyisen piirustuksen ja laitoin oppilaat pikakirjoittamaan (20 min. aikaa) oman tulkinnan ja arvotuksen teoksesta – kertomatta tekijää tai mitään taustoista. Ajattelin, että kontekstittomuus tuottaisi vaikeuksia kirjoittaa, mutta hyvinhän tuo näytti sujuvan. Tehtävää olin ajatellut vähän kuin äänenavaukseksi, ja kai se sellaisena toimi.
Sitten taas pälätin lisää, ja keskustelevainen ryhmä sai punaisen lankani hajoamaan koko ajan, mutta enpä usko, että sillä niin hirveästi on väliä, koska keskustelu sai näin sellaisia suuntia, jota oppilaat ilmeisesti halusivatkin. Sain kuitenkin käytyä läpi erilaisia taiteesta kirjoittamisen tekstityyppejä ja ennen kaikkea niitä tapoja, jolla ne solahtavat diskurssin eri uomiin ja miten ne jatkavat elämäänsä. Aloitimme lehdistätiedotteista eli aanelosista, joiden merkitystä esimerkiksi diskursiivisena tutkimusaineistona ei kannata lainkaan vähätellä. Puhuimme myös journalismin etiikasta, ja jaoin kaikille Journalistin ohjeet. 

*** 

Sitten lähdimme retkeilemään. Ensimmäinen kohde oli Galleria Heino, jossa oli Heta Kuchkan (s. 1974) ja hänen äitinsä Tuija Kuchkan (s. ?) piirustuksista ja videoista koostuva yhteinen näyttely Yritetään yhdessä vielä (14.9.–13.10):


Näyttely on aika vereslihainen ja vaikuttava ja sitä siten myös ajatuksia herättävä. Siksi päätinkin kiusata oppilaita ja antaa heille ankarat reunaehdot, jotka muistuttavat kriitikon arkista kurjuutta. Annoin heille tehtäväksi kirjoittaa päivälehteä varten pikkukritiikin: 1500 merkkiä eli vajaa liuska. Ja lisätehtäväksi annoin arvioon lisättävän raportin niistä omasta mielestä tärkeistä asioista, jotka jäivät sanomatta, koska tilaa ei ollut tarpeeksi.

***


Heinon jälkeen matkasimme Forum Boxiin katsomaan Pekka Pitkäsen (s. 1950) näyttelyä Rautakausi (6.–29.9.), johon olen elokuussa kirjoittanut lehdistötiedotteen ja josta Harri Mäcklin on kirjoittanut Hesariin arvostelun. Tehtävänanto oli ensin repiä minun ja Mäcklinin tekstit analyyttisesti auki ja vielä vertailla niitä keskenään. Sitten kunkin piti kirjoittaa omasta näyttelykokemuksestaan subjektiivinen raportti ja vertailla vielä omaa kokemusta Mäcklinin ja minun teksteihin.


Ai niin, näyttely oli juuri niin jylhän hieno kuin piti ollakin. Mutta luulenpa, että Mäcklin ja minä joudumme oppilaiden syynissä auttamattomasti liian kliseisen kielen käyttäjiksi. Uskon, että nämä älypäät kiinnittävät huomiota siihen, että olemme Mäcklinin kanssa kirjoittaneet vähän niin kuin Pitkäsestä pitääkin kirjoittaa ja samalla siis vailla mitään uusia tulokulmia.

***

Eikä tässä vielä kaikki. Kävelimme Hietalahdenrantaa takaisin kohti keskustaa ja katselimme OLOn – Pasi Karjula (s. 1964) ja Marko Vuokola (s. 1967) – teräspallukoita eli teosta Olo n:o 22 (2000), joka on siroteltu ympäri Hietalahden allasta. 


Tehtävänantona oli kirjoittaa normaali kritiikki, mutta siten, että erityishuomio kiinnitetään nimenomaan siihen, että kyseessä on kaupunkitilassa oleva julkinen teos, jonka kanssa meidän on elettävä ikuisuuksiin, eikä pelkästään esteettinen taideobjekti, joka voi herättää kirjoittajissa mitä tahansa runoja.
Nyt jään siis odottelemaan kolmea tekstiä, joita puramme kuukauden kuluttua.
Palaan asiaan.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Julkaistua 451: Kasvokkain tulevaisuuden kanssa

Sain alkuviikosta pikatilauksen stuntata On Displayn sairastunutta kirjoittajaa. Ja minähän juoksin galleriaan katsomaan taidetta, sain vahvan kokemuksen ja kirjoitin seuraavan jutun, joka ilmestyi tänään:

Kasvokkain tulevaisuuden kanssa 
 

Heta Kuchka: Present (2012)
videoinstallaatio, 
kesto 23,46 min.
 
Teos esillä:
14.9.–13.10.2013
Galleria Heino Uudenmaankatu 16–20, Helsinki)


Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän sitä alkaa vitsailla huonon muistinsa kanssa: kun joku nuoruuden opiskelukaverin nimi ei tule yhtäkkiä mieleen, tulee tekosyyksi naureskeltua alkavaa dementiaa tai Alzheimerin tautia. Ei muka ole tosissaan, mutta ei kuitenkaan edes oikeasti naurata, kun riskitekijöiksi tietää juuri ne asiat, joista itse kärsii: korkea kolesteroli ja verenpaine, huonosti hoidetut tai kokonaan hoitamattomat masennukset. 
Muun muassa videota, valokuvaa ja installaatioita välineinään käyttävä kuvataiteilija Heta Kuchka (s. 1974) laittoi minut kasvokkain mahdollisen tulevaisuuteni kanssa. Hänen tuore videonsa Present (2012) näyttää 11 muotokuvaa ihmisistä, jotka sairastavat Alzheimerin tautia. Erilaisista etnisistä taustoista tuleville ihmisille soitetaan pianolla heidän lempimusiikkiaan, ja kamera tallentaa lähietäisyydeltä reaktiot. Jotkut lyövät jalalla tahtia, monet laulavat tai yrittävät tapailla laulua, joku tanssii – jopa välillä sivuun kameran ulottumattomiin. Jotkut ovat vähän vaivaantuneitakin. Muotokuvat on kuvattu viime vuonna newyorkilaisessa Shore Hillin vanhainkodissa.

Näenkö itseni?

Ensin ajattelin, että tätähän tämä on: trendikästä ja poliittisesti korrektia nykytaidetta, jossa pienet kokemukset, tavalliset ihmiset ja arki on nostettu framille – aivan niin kuin pitääkin. Eikä siinä mitään: näin epäilemättä tuleekin tehdä, jotta taiteeseen saisi kuka tahansa aikaiseksi mielekkään suhteen ja jotta taide olisi mahdollisimman avoin assosiaatiopinta. Välillä vain tuntuu siltä, että samaa edistyksellistä pienarkea pursuaa joka tuutista ja että siitä on tullut kuin maneeri. 
Näin minä Kuchkan videota ensin katselin. Vähän ulkokohtaisestikin niin kuin 80–90-vuotiaita ihmisiä katselee. Onhan se sympaattista nähdä ne tavat, miten ihminen vanhenee: vähän veikeät hymyt ja ilmeet, hienovaraiset totutut käden liikkeet ja vartalon asennot, pieni vapautuminen ja hyväntuulisuus musiikin myötä. Sitten kankaalle ilmestyi Robert, 57 v. Hän oli selvästi vähän kiusaantunut, kun pianosta alkoi kuulua Lennon-McCartneyn Yesterday. Ensin hän löi jaloilla tahtia ja esti sen sitten itse panemalla jalat ristiin. Minäkin olin yhtäkkiä aika kiusaantunut. Pitääkö minun katsoa tätä vuotta itseäni vanhempaa sairasta miestä taiteen nimissä? Sitten tuli kuitenkin tunne, että olen toisen ihmisen kanssa. Ikään kuin katsoisimme toisiamme. Vaihdan mielessäni jopa roolia. Minäkin voisin olla tuossa koosteessa kuuntelemassa vaikkapa Jumpin’ Jack Flashia kipeät polvet heiluen. Enkä minä varmaan menisi rikki, jos joku joskus katsoisi minua hymyillen tai oudoksuen mutta kuitenkin samastuen – vaikka vähän vaivaannuttaisikin.
Ihmisen kuvaaminen on taiteessa ollut perinteinen osaamisen koetinkivi. Hyvällä syyllä se voi olla sitä aivan yhtä hyvin videotaiteessa kuin piirustuksessa ja öljymaalauksessakin. 

Linkit:
Heta Kuchka AV-arkin kotisivuilla 
Shore Hillin vanhainkodin kotisivut 
Muistiliiton kotisivut

torstai 19. syyskuuta 2013

Julkaistua 450: Tila ei lakannutkaan olemasta

Viime viikolla postiluukusta oli tipahtanut Eskilstunan triennaalin – Nordic Art Station – Word, Art, Sound; tämänkertaisen näyttelyn nimenä Merry Melancholy (31.8.–10.11) – luettelo, johon minulta oli tilattu pieni juttu siitä, mikä Suomen taiteessa juuri nyt on olennaista. Olipa idioottimainen tehtävänanto: kertoa nyt yhdellä liuskalla kaikki oleellinen Suomen nykytaiteesta! No, pakkohan sitä jotain oli yrittää, kun kerran kirjoituspalkkiokin oli luvassa. Olisin varmaan keksinyt monta muutakin tulokulmaa, mutta tässä yksi sellainen:


Tila ei lakannutkaan olemasta 

Eräs taiteilijaystäväni totesi jo vuosia sitten, että suomalaista ja portugalilaista nykytaidetta ei enää erota toisistaan. Globaalissa nykytaidemaailmassa trendit eivät paikkaa tunnista tai tunnusta. 
Tässä on kuitenkin tapahtumassa käänne. Globalisoituminen on kohdannut dialektisen vastavoimansa: paikallisuus ja yhteisöllisyys ovat voimistuneet. Olen tänä vuonna kuratoinut kolme suomalaisten taiteilijoiden yhteisnäyttelyä, ja kun nyt mietin yhteistä nimittäjää, päädyn siihen, että 1980-luvulla alkanut tietty subjektiivinen, jopa narsistinen käänne taiteessa on vihdoin murtumassa. Taiteilija ei enää tutki niinkään identiteettiä ja sen muodostumista tai haltuunottoa vaan pikemminkin pyrkii kontekstualisoimaan itseään ja tekemistään ankkuroiden asiat egon sijaan tiettyyn paikkaan ja pienempiin sosiaalisiin yksiköihin: esimerkiksi suvun ja sen historian merkitys on kasvanut. Aivan vastaavasti taiteen paikkasidonnaisuus ei enää tarkoita sitä, että teos tehdään tiettyyn paikkaan vaan pikemminkin paikallisuuden tunnistamista niissä teemoissa, joita taiteilija käsittelee. 1990-luvun guru David Harvey oli väärässä väittäessään, että ”tila lakkautetaan ajan välityksellä”. Nopeus ja tilan tiivistyminen ei siis muuttanutkaan maailmaamme peruuttamattomasti.  
Postmodernin tuoma metatasojen loputtomuus ja ironisen tietoisuuden esittämisen tarve ovat kuihtuneet. Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. 
Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat. Suurten tarinoiden aika ei siis ole ohi, mutta suuruuteen ovat uskontojen ja poliittisten aatteiden sijaan nousseet ne pienet tarinat, jotka aidon demokraattisesti tarjoavat kaikille oivan samastumispinnan.

***

Tässä pohjoismais-balttilaisessa näyttelyssä on mukana viisi suomalaistaiteilijaa: Susanne Gottberg (s. 1964), Markus Kåhre (s. 1969), Jarmo Mäkilä (s. 1952), Rauha Mäkilä (s. 1980) ja Thomas Nyqvist (s. 1955).

Julkaistua 449 & Näyttelykuvia 855: Onko abjekti jo kuin nature morte?

Tuorein Taidekin (4/13) ilmestyi joskus viikolla – ja oli jo hautautumassa Berliinin matkan postiläjään. Kirjoitin siihen kolmesta Helsingin galleriaelämässä vähän tuntemattomammasta kuvanveistäjästä, joiden tuotanto herätti ajatuksia osaamisen, maneerin ja kehittymisen suhteista. Mari Ojala (s. ?), Ole Härmälä (s. ?) ja Johanna Havimäki (s. 1978) tulevat varmaan näkymään veistotaiteen kentällä, ja heidän tulevia murroskohtiaan tulee olemaan kiinnostava nähdä. Havimäen näyttelynkin olin näköjään unohtanut raportoida blogissa, mutta alla siitä siis joitain ajatuksia.

Johanna Havimäen näyttely Galleria Sculptorissa.

Onko abjekti jo kuin nature morte? 

Mari Ojala 
Galleria TILA, Helsinki 5.–25.8.

Ole Härmälä

Galleria Nunes, Helsinki 31.7.–18.8.

Johanna Havimäki

Galleria Sculptor, Helsinki 31.7.–18.8.

Kuvanveistossa eletään vireää aikaa, ja uusia tekijöitä on tulossa kentälle. Helsingissäkin nähtiin loppukesästä kolme ainakin miltei debytanttia. 

Mari Ojala on entinen kiviseppä, joka on ilmeisesti siirtymässä enemmän taiteen alueelle. On hän esitellyt kiviveistoksiaan aiemminkin, mutta nyt hän on siirtynyt kuvanveistäjä Pekka Pitkäseltä saamien oppiensa turvin pronssivaluun. Ole Härmälä on valmistunut Imatran taidekoulusta muutama vuosi sitten. Hän sekä veistää puuta että valaa pronssia – sekoittaen niitä myös toisiinsa. Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2009 valmistunut Johanna Havimäki on lisäämisen tai poistamisen sijaan kasaaja, joka liittyy readymade-maailmaan. Materiaalina tuoreimmassa – ensimmäisessä helsinkiläisessä – näyttelyssä toimivat vanhat takit.  

Ole Härmälän näyttely Galleria Nunesissa.

Nuoret taiteilijat, jotka joutuvat ehkä liikaakin todistamaan yksilöllistä luovuuttaan ja innovatiivisuuttaan, eivät yleensä pidä siitä, että heitä verrataan vanhoihin mestareihin. Katsojalle näin kuitenkin yleensä käy – tahtomatta ja usein väistämättä. Näin minullekin kävi näiden nuorten kohdalla. Ojala toi mieleeni heti Alberto Giacomettin ja Tapio Junnon, Härmälä koko suomalaisen vanhemman puuveistoperinteen, puhdetyöt ja jopa ITE-taiteen. ”Tykkään vuolla puukolla”, on Härmälä itsekin todennut. Yllättävintä on ehkä se, että näin käy jo ns. nykytaiteessakin. Havimäen nahkatakki-installaatiot toivat mieleeni heti voimakkaasti Kaarina Kaikkosen ja Kaisu Koiviston. Kun katsoin Havimäen nahkatakeista väännettyjä eläinhahmoja, tajusin yllättäen varsin konkreettisesti sen, että abjektista – alhainen ja torjuttu asia – on tullut kuin taiteellinen konventio, tyyliintynyt keino, joka on alkanut toimia ikään kuin itseään vastaan: jos ei abjekti ennen ”jäsentynyt osaksi kulttuurista järjestystä” (Anita Seppä), nyt se nimenomaan taiteen kautta jo tekee sen. 

Mari Ojalan näyttely Galleria TILAssa.

Postmoderni sallivuus on miltei poistanut kertaustyylit. Voisi ehkä todeta, että nykyään on erilaisten päällekkäisten kertaustyylien aika. Enkä minä ainakaan valita sitä. Katsojan on helppoa samastua monenlaisiin tyyleihin ja perinteisiin, ja minä ainakin nautin näistä nuorista veistäjistä. On hienoa, että Junnon koskettavat eksistentiaaliset teemat elävät ja että pronssia opetellaan valamaan muutenkin kuin mahtipontisten julkisten veistosten materiaalina. Ojalan herkät pienoisveistokset olivat koskettavia. On hienoa, että joku on vielä kiinnostunut puusta sen materiaalisten ominaisuuksien takia ja haluaa puukollaan löytää sielun niin materiaalista kuin ihmisen kuvasta. On hienoa, että ihmiset laitetaan katsomaan vastenmielisiä objekteja ja miettimään torjuntojensa syitä. 
On hienoa, että on perinteitä ja että niitä kunnioitetaan mutta myös haastetaan. Viimemainittu näillä nuorilla veistäjillä tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa vastaan. Sitä kutsutaan kehittymiseksi.

Julkaistua 448: Zhaon tuhannet kasvot

Pari viikkoa sain lahjan, joka aiheutti jonkinmoisen riemunpurkauksen. Jos en nimittäin väärin muista, tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin oman tekstini kiinaksi – tältä minä titteleineni näytän:


Lahjan antaja oli Espoossa vaikuttava kiinalaislähtöinen taiteilija Zhao Shaoruo (s. 1962). Hän oli koonnut tuotannostaan ja siihen liittyvistä vanhoista teksteistä mittavan kirjan. Kun on tässä tullut kirjoittaneeksi aika paljon, olin itse jo unohtanut koko jutun. En edes muistanut sen alkuperäistä käyttötarkoitusta, mutta jutun englannintaja – kirja on siis kiinaksi ja englanniksi – Susan Heiskanen muisti, että se ilmestyi alun perin EU-MANin Kolmas kulttuuri -näyttelyn luettelossa vuonna 2007. Ja sen perhanan luettelonkin olen muistini lisäksi jo hukannut.
Ja enköhän vielä tänään palaverista tullessani vielä törmännyt kadulla EU-MAN-puuhamies Amir Khatibiin (s. ?), josta hänestäkin kirjoitin lyhyen jutun samaan julkaisuun. Vaihdoimme pikaisia kuulumisia.
Mutta tässä tämä vanha – ja aika lyhyt; tilaa oli tasan näin paljon – Zhao-juttu:
  
Zhaon tuhannet kasvot

Kiinalaissyntyiselle Zhao Shaoruolle kysymys olemassaolosta on sekä oman henkilöhistorian kautta äärimmäisen konkreettinen että myös taiteen kautta jatkuvasti varioitavissa oleva abstrakti teema. Hänen taiteellaan onkin pohjimmiltaan vain yksi aihe: Zhao.
Zhao opiskeli Kiinassa fresko- ja öljymaalausta. Perinteinen maalaaminen ei kuitenkaan riittänyt Zhaolle, vaan hän hakeutui uudempien ilmaisumuotojen pariin tehden muun muassa performansseja. Kiinan vuoden 1989 otettaan tiukentanut johto ei uudempia muotoja ymmärtänyt, ja tilanne johtikin pian vaikeuksiin: Zhao joutui ensimmäistä kertaa vankilaan 11 kuukaudeksi.
Toisen vankilamatkan jälkeen Zhao pakeni Hong Kongiin ja sieltä sittemmin Suomeen, missä hän asuu nykyään pysyvästi. Toinen vangitseminen johtui teoksista, joissa Zhao oli korvannut Mao Zedongin kasvot omilla kasvoillaan. Zhao itse muistelee ilkikurisesti, että hän oli mustasukkainen ja halusi lainata Maon suurta imagoa eikä varsinaisesti esittää poliittista kommenttia.
Zhaon Suomeen saapuminen oli lähinnä sattuma – yhtä hyvin hän olisi voinut päätyä USA:han. Jälkikäteen asiaa miettiessään Zhao on tyytyväinen. Kiinassa hän totesi ”vainottunakin olleensa edes joku”, USA:ssa hän olisi ollut todennäköisesti ”ei-kukaan, roskaa ja jätettä”. Tämän hän toteuttikin myöhemmän New Yorkin vierailunsa aikana sekä performanssina että valokuvasarjana In the Name of New York. 
Suomen kokoisessa maassa ja sen suhteellisen pienellä taidekentällä Zhao saattoi alkaa rakentaa taiteilijaidentiteettiään uudestaan ja koota itseään – täytyy esimerkiksi muistuttaa siitä, että koko hänen varhaisempi tuotantonsa jäi Kiinaan. Tällainen tilanne ei voi olematta taiteilijalle varsin traumaattinen. Hänen vaimonsa Wei huomauttikin minulle Zhaon kuullen: ”vankilassa Zhaosta tuli omituinen, sensitiivinen.” 
Taiteen kautta vaikeatkin asiat saattavat transformoitua myönteisiksi. Zhaon sensitiivisyys onkin katsojalle lahja. Vaikka hän tutkiikin itseään ja paikkaansa väkijoukossa, on hänen taiteeseensa helppo samastua. Kun Zhao voi olla Mao tai Mannerheim, kuka tahansa voi olla Zhao – kuka tahansa voi lainata hänen imagoaan. Tuoreimmissa teoksissaan Zhao onkin viitoittamassa tietä tähän: manipuloiduissa valokuvissa suomalaisen ystävän ja Zhaon kasvonpiirteet sekoittuvat keskenään. Mieleni tekikin melkein pyytää päästä mukaan johonkin tulevaan projektiin.
 Zhao taitaa olla löytänyt paikkansa. Taistelu muuttuu vuorovaikutukseksi. Alkaa olla myös huumorin aika. Zhao aikoo laajentaa ilmaisunsa myös videoon ja musiikkiin. Kun kysyin musiikin tyylilajia, hän vastasi nauraen: ”In the Name of Zhao -tyyliä tietenkin.” 

 Zhao Shaoruo yhdessä lasten kanssa 1965 (Maon nimeen 1993).

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Katutaidetta 107 & Julkista taidetta 74: Berliinin kaduilla

Berliini levittäytyy laajalle alueelle, joten iso osa matkoista tuli tehtyä bussilla, metrolla ja ratikalla. Tallustelu jäi vähemmälle – ei nuo polvetkaan oikein toimi kunnolla – ja siten myös valitettavasti minulle rakas katutaiteen bongailu; ja sääkin tuotti koko ajan aika platkun valon. Jotain toki tuli nähtyä:




















Ja pari aika hienoa neulegraffitia:


 

Ja mitähän se tämä sitten on? Uusi katutaiteen alalaji? Kun tarpeeksi liimataan julisteita, voi kerrostumaan tehdä vaikkapa veistosmaisen duunin:  


Julkisen taiteen bongailu jäi melkein kulkuneuvon ikkunasta nähdyiksi pönötyspatsaiksi ja akuankkaveistoksiksi (näin vähän nuoremmat veistäjät väliin kutsuvat plastista modernismia). Pari hauskaa DDR-juttua tuli vastaan:
 

Tämän luulen olevan jonkinlainen koristeveistos, koska muistan nähneeni useammankin samanlaisen – jopa Venäjällä –, vaikka en ihan varma ole. Siis sosialistista rakennusmestaritaidetta?


Tässä oli taas aika tehnyt tehtävänsä. Suihkukaivoveistos on kai aikoinaan ollut iloisen pirskahteleva, mutta nyt se oli miltei jumissa, ja vain ylinnä olevan pojan jaloista valui vähän liruen kuin pissaa alla kiipeävän tytön päälle – valitettavasti kuvasta ei hassu fiilis oikein välity. 

***

Sittenhän on tietenkin kaikki muu visuaalinen kulttuuri. Minulle aivan uusi ilmiö oli tv-antennien visuaalinen ilme. Joissain oli logoja, joissain uskonnollista kuvastoa: 


Ja toinenkin visuaalinen uutuus minulle. Rosenthaler-kadun Pan Asia -ravintolan kellarin vessassa oli yhteinen käsienpesualue, jonka molemmissa päissä pienellä screenillä pyöri anime, jossa nuoret lesbotytöt lutkuttivat toisiaan oikein hard core -malliin. Ruoka oli onneksi ihan kelpoa – vaikkakin berliiniläisittäin vähän kallista. 

 

Ja sitten piti tietenkin käydä katsomassa, oliko Friedrichsheinin Helsingforser Platzille läntätty veistos. Vaan sitäpäs remontoitiin paraikaa:  


Hei hei, Berliini. Bis bald.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Näyttelykuvia 852 & 853 & 854: ... ja lisää Berliinin suomalaisuutta

Eikä tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan. Talossamme (Bülowstrasse 90) toimii Jari Haanperän (s. 1957) ja Mirka Flanderin (s. 1959) pyörittämä Suomesta Galleria, jossa on esitelty suomalaista taidetta vuodesta 2010. Nyt oli vuorossa Tanja Koponen (s. 1968) näyttelyllään In This Room (7.–28.9.). Oli metka istua sohvalla kevyesti installoidussa huoneessa ja katsoa tv:stä samaa huonetta ilman minua istumassa:



Missä minä olen? Kuka minä olen? Mitä kuvassa näkyy ja koska? Reaaliaikainen oleminen ja dokumentti sekoittuvat jännittävällä tavalla toisiinsa.

***

Ja alakerrasta löytyi Freies Museum Berlin. Esillä oli ljublanaisen DELAK-ryhmän Postgravity Art/Noordung 1995–2045 (14.6.–17.10), vanhaa neukkuavantgardea ja avaruusajan painottomuutta sekoittava kummallinen näyttely:

 
En ole ihan varma siitä, miten vakavissaan nämä taiteilijat tutkivat "avaruuden kulturalisaatiota", mutta he ovat esimerkiksi tehneet performansseja painottomassa tilassa avaruustutkimuslaitoksella. Hauskalta ainakin tuntui.

***

Lauantai-illan kohokohta oli kuitenkin Haanperän uuden teoksen avajaisilta Suomestan ja Freies Museum Berlinin yhteistyössä avaamassa uudessa katutason tilassa. Entinen hämäräperäinen kahvila oli vaihtunut talon kahden gallerian yhteiseksi projektitilaksi. Haanperän FYR (2013) koostui kolmesta trampoliinikehikosta ja yli 200 öljylampusta sekä kolmesta vilkkuvasta valosta, joista Haanperä oli tehnyt majakan. Avajaiset olivat siis myöhään illalla, jotta majakka toimisi kunnolla:


Siinä istuimme kadulla varsin kansainvälisellä porukalla – mukana oli muuten yksi Berliiniin muuttaneista suomalaistaiteilijoista, ääni- ja kuvataiteilija Antti Pussinen (s. 1984, vasemmalla alla olevassa kuvassa), joka kertoili kokemuksistaan –, ja lähiympäristön alkaessa elää öistä elämäänsä, aloin yhtäkkiä miettiä Haanperän teoksen paikkasidonnaista luonnetta. Talossa taidetta, kadulla rappiota, rajapinta ikkunassa, sekä sisään- että uloskäynti mahdollisia.


En älynnyt kysyä Haanperältä itseltään mitään hänen intentioistaan, mutta katsellessani tuolilla olutta juoden viiden metrin päässä turhaan pokaa odottavaa nuorta prostituoitua ja kävellessäni ohi sutenöörien kahvilan nurkalla olevaan baariin hakemaan lisää olutta ja katsellessani sen varsin hämärää ja monenlaisessa kunnossa olevaa asiakaskuntaa – mukana mm. langanlaihoja transuja tiukoissa hepenissään – tulin ajatelleeksi, että FYR oli kuin taidemajakka tässä epämääräisessä ympäristössä. Tätä vahvisti vielä satunnaisten ohikulkijoiden seuraaminen: moni pysähtyi katsomaan, jotkut kuvasivat teosta kännykkäkameroillaan ja yksi nuori poika meni pyörällä ohi, pysähtyi ja kysyi: "Was ist das?" Minä sanoin, että "ein Kunstwerk", ja niinpä hän jäi käsi poskella tutkailemaan taidetta.
Hieno kokemus.

Taiteilija ja hänen loistonsa.

***

Ei tarvinnut myöskään mennä merta edemmäs kalaan päästäkseen berliiniläiselle työhuoneelle. Miltei viereisessä ovessa makuuhuoneestamme työskenteli italialaissyntyinen taidemaalari Mimmo Catania (s. 1955). Hän kutsui minut työhuoneellensa keskustelemaan viinipullollisen ajan berliiiniläisestä ja helsinkiläisestä taide-elämästä ja näytti minulle uusia maalauksiaan.


Työn alla oli sarja, jossa oli palavia autoja – osin pelkkiä autoja, osin hänelle ominaisella tematiikalla lisämerkittyjä:



Catanian töissä yhdistyy erilaisten kuvakielten – lehtileikkeleet, elokuvat jne. – lainaileminen ja yhdisteleminen ja tietty alleviivattu historiatietoisuus sekä kombinaatioiden tuottama vieraannuttaminen ja kummaksi tekeminen. Kiinnostava mallari, joka myös osoitti intoa päästä pitämään joskus Suomessa näyttely – Tallinnan Taidehallissa hän on vieraillut vuonna 2009.

   Catanian ölljyvärejä ja omakuva nuorena työhuoneen nurkassa.