Palapimpalapum eli Sanojen outo maailma

Tuli oltua kolme päivää taidesymposiumissa Jyväskylässä. Taiteesta puhuttiin kutsuporukalla monia sanoja – useita vierasperäisiäkin – käyttäen kaksi päivää ja väli-iltana juotiin peräti viiniä taidemuseolla:

Sunnuntaina oli yleisötilaisuus, jossa summattiin puheita kansankielellä – sanaa "diskurssi" tosin käytettiin. Palaan näihin asioihin vielä, kunhan ehdin tai jaksan – nyt on neljä leipää tuovaa juttua kirjoituksen alla. 
Yleisötilaisuuttakin edelsi väli-ilta, jolloin juotiin taas viiniä – nyt Juhani Petäjäniemen (s. 1956) omassa, kerrostalon kerroksissa toimivassa ja vaikeasti löydettävissä olevassa galleriassa, joka on avoinna ja toimii vain silloin, kun siellä on ihmisiä. Ja toimihan se niin hyvin, että viinin voimalla tein hänen kanssaan edulliset kaupat maalauksesta, joka on alla taiteilijan vasemmalla puolella. Maalaus edustaa realismia. Se esittää nimittäin kannua ja sen nimi on Kannu:

Kotimatkalla Tampereen ja Helsingin välisessä junassa kuuntelin koko matkan kahta vauvaa, jotka keskustelivat keskenään. He pitivät itse asiassa kauheaa mekkalaa, joten en kyennyt keskittymään lukemiseen. Toinen ei osannut yhtään sanaa ja toinen vain sanan "äiti", mutta puhetta piisasi. Katseeni harhaili siellä sun täällä ja kiinnitin huomioni vaunussa olevaan symboliin:

Ilokseni tunnistin sen. Sehän on induktiosilmukka! Sitten ryhdyin miettimään sitä, että tiedänkö ihan oikeasti, mitä "induktiosilmukka" tarkoittaa. Täytyy tunnustaa, että en. Tiesin, että se liittyy jotenkin kuulolaitteeseen, mutta jouduin selventämään sen toimintaperiaatetta googlettamalla. Nyt minä ikään kuin tiedän sen, mutta ymmärränköhän lainkaan sitä, että "johdinsilmukkaan indusoituu sähkömotorinen voima, jonka suuruus on yhtä suuri kuin silmukan lävistävän magneettivuon muutosnopeus".
Kuinka vähän maailmasta ymmärränkään! Sitten kotiasemalla näin jonkun sämpyläketjun, joka mainosti uusia makujaan. Mukana oli "pulled pork". Harmitti, kun en ymmärtänyt mainostaulun sanaa, joka on siinä kaikelle kansalle tarjolla. Tuli kerrankin miltei perussuomalainen olo, mutta samalla mietin kateellisena sivistymättömyyttäni: ehkä kaikki muut ymmärtävät. Illalla piti siis vielä googlettaa minulle uusi ilmaisu, joka näkyikin olevan varsin suosittua ruokaa: "revitty possu", "nyhtöpossu":

"Palapimpalapum", ajattelin lopulta ennen nukkumaan menemistä ja tajusin samalla, etten muistanut kenen Putous-ohjelman hahmon hokema se oli. Taas piti googlettaa, mutta sellaista hakusanaa ei edes ollut tarjolla. Lisägooglettelun jälkeen löysin Slaikka Gustafssonin ja hänen hokemansa "badabing badabung". En ole erityinen Putous-fani, mutta olin muutaman kerran katsellut sitä puolihuolimattomasti ja kuullut ihan oikeasti "palapimpalapum", jota olen ehtinyt jopa käyttääkin mukavitsikkäästi jossain. 
Voi äiti! Elämä on silkkaa villiä rubiinia – ilman taidettakin, jolta minua pitäisi suojella.
Että ei tällä erää sen tärkeämpää.

Virossa 111: Kun oikein ahdistaa

Kun taidepolitiikka alkaa kunnolla ahdistaa, on viinanjuonnille tarjolla kuitenkin terveellisempiä ja pitkäkestoisempia vaihtoehtoja. Niinpä meninkin Kluuvin gallerian tuottaman järkyttävän tappion jälkeen eilen kuuntelemaan kunnon musiikkia, jotta pääsisin hetkeksi eroon kuvataiteen instituutioista. Ravintola Villi Wäinössä järjestetään kerran kuussa virolaiseen musiikkiin keskittynyt Etnoklubi. Eilen oli vuorossa kahden virolaisen kitaristilegendan tuore duo. Folk- ja rock-taustaiset virtuoosit Tõnu Timm (s. 1964) ja Jaanus Nõgisto (s. 1956) ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja ehtineet tehdä jo yhden albuminkin. 
Tässä nämä varsin tyylitietoiset äijät:

Timmillä oli akustinen kitara ja ennen kaikkea hänen hieno mestarin tekemä Weissenborninsa (puinen akustinen havaijinkitara). Nõgistolla oli kaksi akustista kitaraa ja napolilainen kahdeksankielinen mandoliini, jota hän kuritti ripeään bluegrass-malliin. 
Tässä pieni klippi eilisestä:

Aivan fantastinen keikka, ja onneksi yleisökin tajusi sen, sillä äijiä ei noin vain päästetty pois stagelta. Viimeisessä encoressa Timm kaivoi vielä esiin sormipianonsa:

Jos haluatte vähän parempaa äänenlaatua ja kuvaa sekä kunnon näytteen, tästä linkistä äijät Viron tv:ssä.
Ja jos haluatte yhdistää matkailua ja musiikkia (joka saattaa folkin lisäksi sisältää bluesia ja jopa Led Zeppeliniä), duon kotisivuilta löytyy keikkakalenteri. Esimerkiksi Tallinnan musiikkiviikoilla – jossa muuten muun muassa juhlitaan suomalaisen Stupido-levy-yhtiön 25-vuotista historiaa – heillä on kaksi keikkaa 29.3.
Vaan elämä ja politiikka jatkuvat arjessa, ja niinpä istun jo nyt (klo 07.44) junassa matkalla Jyväskylään, missä minua odottaa kaksipäiväinen taidepoliittinen symposiumi Kohti markkinarakoja.

Helsingin taidemuseon johtokunta 15: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 7. eli viimeinen osa eli R.I.P.

Nyt Kluuvin galleria on sitten haudattu. Museon johtokunta teki tänään päätöksen. Äänestys ja sitä edeltänyt keskustelu oli aika monimutkainen asia, mutta alla tiivistelmä, jotta faktat ja nimet jäisivät aikakirjoihin:
Museon esitys Kluuvin gallerian siirtämisestä Tennispalatsiin syksystä 2015 alkaen tästä linkistä.
Minä tein vastaehdotuksen, joka kuului osapuilleen näin [en nyt muista ihan tarkkaa sanamuotoa]: "Esitän, että Kluuvin gallerian toiminta, konsepti ja sijainti säilytetään ennallaan ja sen toimintaa päinvastoin tehostetaan, jotta sen täysi potentiaali saataisiin vuosien jälkeen koetteelle."
Sitten puheenjohtaja Thomas Wallgren teki oman vastaehdotuksensa, jonka sisältö selviää tästä linkistä Wallgrenin blogista [pieniä säätöjä oli tehty kokouksen esitykseen].  
Minä en voinut hyväksyä Wallgrenin ajatusta, jonka mukaan museo jatkaisi tilan vuokraamista, mutta etsisi yhteistyökumppanin, ikään kuin alivuokralaisen: "Taidemuseon etsii taiteen alalta yhteistyökumppania tai yhteistyökumppaneita, jotka ovat valmiita ylläpitämään galleriatoimintaa tai muuta vastaavaa toimintaa Kluuvin gallerian nykyisissä tiloissa ja ottamaan vastuun toiminnan aiheuttamista kustannuksista." 
Minulla ei ole uskoa tällaiseen järjestelyyn, enkä usko että se olisi koskaan edes voinut olla toteutettavissa, ja katsoin myös, että Kluuvin gallerian ainutlaatuisessa konseptissa museon mukanaolo on ollut oleellista.
Äänestysääntöjen mukaan Walllgrenin ja minun esitykset pantiin ensin vastakkain, ja minun ehdotukseni voitti äänin 6–3. En nyt edes muista kuka mitenkin äänesti.
Sitten minun esitykseni pantiin vastakkain museon esityksen kanssa, ja äänestys meni 5–3 minun esitystäni vastaan. Wallgren äänesti tyhjää. Museon esityksen puolesta äänestivät seuraavat johtokunnan jäsenet: kolme kokkaria – Jussi Salonranta, Sirpa Kivilaakso ja Elisa Koposen varajäsen Marko Lipponen –, persu Valentina Ahlavuo ja vihreistä Pauli Waroman varajäsen Teemu Korpijärvi. Kluuvin gallerian säilyttämisen puolesta äänestivät lisäkseni demareiden Kimmo Sarje ja vihreiden Kirsikka Moring. Itse asiassa olin ennen äänestystä vielä aika luottavainen: olin varma, että Wallgren äänestää tiukan paikan tullen gallerian säilyttämisen puolesta, ja samoin pääsin kuukausi sitten – jolloin museon esitys pöydättiin – siihen käsitykseen, että Ahlavuokin olisi sen säilyttämisen puolesta. Näin olisimme voittaneet äänin 5–4.
Tällaista on demokratia.
Voi tietenkin olla, että toisin taktikoituna tilanne olisi voinut olla monimutkaisempi: Wallgrenin esitys olisi voinut pärjätä paremmin kuin minun esitykseni. En kuitenkaan pidä pelien pelaamisesta, enkä kokenut Wallgrenin esitystä realistisena. Joten näin mentiin ja näin tapahtui.
Olen surullinen ja häpeissäni siitä, että olen mukana johtokunnassa, joka lopetti Kluuvin gallerian vuodesta 1968 alkaneen historian. Mielestäni kyse on nimenomaan lopettamisesta, ja pidän pelkkänä haudan häpäisynä museonjohtaja Maija Tanninen-Mattilan ajatusta, että galleria voisi jatkaa jopa samalla nimellä Tennarin sisällä. Siitä tulee vain museon studio, ja yli 40 vuotta rakentunut brändi – jota Tanninen-Mattilakin piti puheenvuorossaan ainutlaatuisena jopa kansainvälisesti – hiipuu hiljaa pois.

Helsingin taidemuseon johtokunta 14: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 6

Olen ollut sekä vähän sairas että myös työkiireiden uuvuttama, joten en ole paljoa tätä blogia päivitellyt. Tärkeä muistutus kuitenkin:
Huomenna Tennispalatsissa järjestetään Helsingin taidemuseon johtokunnan ja museon yhteinen, kaikelle yleisölle avoin keskustelutilaisuus, jossa on mahdollista tuoda esiin kantojaan Kluuvin gallerian tulevasta kohtalosta. Tilaisuus alkaa klo 16.00 ja kestää kaksi tuntia. Puhetta johtaa johtokunnan pj. Thomas Wallgren. Museon johtaja Maija Tanninen-Mattila kertoo siirtoesityksen taustoista ja esittelee myös uusien tilojen tulevia ratkaisuja.

Lienee käynyt selväksi, että vastustan Kluuvin gallerian siirtoa – tai itse asiassa olen sitä mieltä, että kyse ei ole edes siirrosta, koska ei se yksinkertaisesti ole siirrettävissä.
Päätös asiasta tehdään keskiviikon johtokunnan kokouksessa. Veikkaan, että äänestys tulee olemaan aika tiukka. Tiukka nimenomaan siksi, että Kokoomuksen kannasta tuskin on mitään epäilyä, ja heitähän johtokunnassa istuu peräti kolme.
Vielä ehtii tykkäämään – taisi muuten olla ensimmäinen kerta kun suostuin kirjoittamaan tuon sanan nykymerkityksessään – Kluuvin gallerian puolesta -fbsivustoa (tällä hetkellä 2083 peukkua) tai allekirjoittamaan verkkoadressin, jossa tällä hetkellä on 564 nimeä.

Taiteesta ja viestinnästä

Kävelen miltei päivittäin taideliike Art-Baronin näyteikkunan ohi. Muutama viikko sitten purskahdin nauruun, kun huomasin tämän "Skandinavian suurimman ikonien ja venäläistaiteen" [kotisivuilta] taideliikkeen näyteikkunan uusimman erikoistarjouksen. Tämä "kansainvälisesti arvostettu" [kotisivuilta] liike kertoo toiminnastaan näin:

TAIdETTA MONIA TARIJOKSIA

Yhden taidemaaliman sijaan Suomessakin on monta taidemaailmaa. Kansainvälisiä arvostuksiakin on vastaavasti erilaisia.

Julkaistua 514 & Näyttelykuvia 910: Tyhjän kankaan mestari

Viime maanantaina Galleria Ortonissa vietettiin Reino Hietasen (s. 1932) näyttelyn (4.–28.3.) avajaisia. Talo oli täynnä porukkaa ja tunnelma hieno. Itse mestarikin oli vallan tyytyväinen:

Vasta tänään ehdin kirjoittamaan gallerian verkkosivuille esittelytekstin:

Tyhjän kankaan mestari

Taidemaalari Reino Hietanen (s. 1932) kuuluu siihen sukupolveen, joka 1960-luvun alussa oli murtamassa suomalaisen maalaustaiteen tiukimpia modernistisia perinteitä. Uusi vapaamuotoisempi maalaus, jota informalismiksi nimitettiin, teki varsinaisen hyökyaallon Suomeen ARS 61 -näyttelyn myötä, mutta Hietanen oli tutustunut uusin tuuliin jo edellisenä vuonna Venetsian biennaalissa.

Vuonna 1961 Suomen Taideakatemian koulusta valmistunut Hietanen piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä legendaarisessa Galleria Agorassa vuonna 1963, ja seuraavana vuonna hän oli mukana maaliskuulaisten ensimmäisessä näyttelyssä Helsingin Taidehallissa. Tämä yli kymmenen taiteilijan löyhä ryhmittymä ei toiminut yhteisten tunnusten alla, mutta juuri informalismi on myöhemmässä taidehistoriassa muodostunut heidän tunnusmerkikseen. 

Hietasta lienee kuitenkin turha niputtaa informalistien joukkoon. Itse asiassa kun tarkastelee hänen jo seitsemälle vuosikymmenelle – hän osallistui Nuorten näyttelyyn ensimmäistä kertaa vuonna 1958 – levittäytynyttä uraansa ja hänestä kirjoitettuja tekstejä, on aika häkellyttävä lukea niitä lukuisia tyylejä ja ismejä ja hengenheimolaisuuksia, jota hänen tuotannossaan on nähty. Informalismin lisäksi on puhuttu ekspressionismista, spontanismista ja tasismista; sukulaissieluiksi on luonnehdittu amerikkalaista abstraktia ekspressionistia Willem de Kooningia (1904–1997) ja myöhemmin aivan muulta suunnalta italialaisen metafyysisen maiseman mestaria Giorgio de Chiricoa (1888–1978). 

Taiteilijalle itselleen erilaiset tyyliluonnehdinnat taitavat olla aika merkityksetön asia. Taiteilija elää omaa elämäänsä eri asioita kokeillen ja löytää joskus mahdollisesti sen omimman juttunsa – erilaisten kriisien jälkeen. Hietanenkin on kokenut omat taiteelliset kriisinsä, ja hän esimerkiksi poltti vuonna 1971 kaikki kesällä maalaamansa taulut. 

Juuri jonnekin 1970-luvun alkuun asettuukin kohta, jolloin Hietanen löysi sen omimpansa. Hän oli työskennellyt Amsterdamissa aivan uudenlaisessa työhuoneen ylävalossa, muuttanut Lahteen – missä vieläkin asuu – Lahden taidekoulun johtajaksi, ja vuonna 1973 hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi. 

Vaippa, 1973.

Valon, avaruudellisuuden ja niukkojen asetelmien mestari jatkaa tutkimusmatkaansa aktiivisesti. Nyt Galleria Ortonissa nähtävät työt ovat tuoreita – tuoreimmat tämän vuoden alusta. Hietanen esitti vuonna 1973 klassikkoteoksensa Vaippa, ja teoksesta alkanut tyhjän kankaan arvoitus, illuusion ja toden vuorovaikutus, ei tunnu tyhjenevän. Olen kirjoittanut vuonna 2003, että ”Hietasen onnistui tehdä tyhjästä kankaasta tyhjä kangas”. Jotkut ovat nähneet Hietasen kankaissa, vaipoissa ja liinoissa viittauksia jopa sakraaliin maailmaan, mikä kertoo siitä, kuinka hyvässä taiteessa vähästä tulee aina paljon. Lainaan vielä itseäni kymmen vuoden takaa: 

”Hietanen on materiaalikokeiluillaan kyennyt usein luomaan illuusion illuusiosta todellisuuden keinoin. Kokemus on ristiriitainen, yhtä aikaa vapauttava ja rajoittava. Hietasen työskentely kaksinapaisessa liikkeessä on juuri tällaisten vastakohtien ykseyttä ylittävien ristiriitojen vuoropuhelua. Syntyy uutta, mutta liikkeen kautta syntyy myös jatkuva tarve uuteen.”

Julkaistua 513 & Näyttelykuvia 908 & 909 & Virossa 110: Yksinäisyydestä (eli Päivien runollinen kulku)

Eilinen päivä oli yllättäen varsinainen runopäivä. Oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Olin jo pari päivää aiemmin uimahallin höyrysaunassa päättänyt kirjoittaa maailmasta erkaantumisen halusta, joka minuakin silloin tällöin vaivaa – ja iän myötä yhä useammin. Olisin pohtinut muun muassa sitä, että oliko ennen kaikki paremmin, vai onko kyse vain siitä, että tietyssä iässä ihminen alkaa väistämättä ajatella, että ennen oli kaikki paremmin. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat kuitenkin lisäävän tuota erkaantumisen halua. En minä kuitenkaan tyhjän näytön kanssa edennyt mihinkään, ja pari tuntia tietokonetta tuijoteltuani aihe muuntuikin sitten vähän toiseksi. Kun aloitin kirjoittamisen, en tiennyt lainkaan sen mahdollista suuntaa. Päätin vain aloittaa Helsingin taidemuseon Yksin-näyttelystä (14.2.–13.7.), jota kävin viikonloppuna katsomassa, ja päätyä sinne, minne satun päätymään.

Iiu Susiraja (s. 1975): Symbioosi, sarjasta Hyvä käytös (2009).

Näyttely oli hyvä, joskin ehkä yleisasultaan vähän valju. Enkä oikein suostu nielemään kuraattorien – Jari Björklöv ja Satu Oksanen – ajatusta siitä, että eri aikakausien yhdistäminen olisi tällaisessa kokoelmanäyttelyssä ollut erityisen vaikeaa. Kuraattorit päätyivät siis nykytaideratkaisuun, kun minä puolestani väitän, että jos tarkoitus on herättää keskustelua tärkeästä teemasta, olisi ollut paljon tehokkaampaa sitouttaa vanhempaakin polvea mukaan keskusteluun heille tutummalla taiteella – tuoda nimenomaan esiin teeman ikiaikaisuutta. 
Kävin sitten yläkerrassa katsomassa Chaplin kuvissa -näyttelyäkin (14.2.–13.7.).  

Chaplinin poika (1921).

Istuihan tämäkin suurta kulkuria juhlistava näyttely osin samaan teemaan. En kuitenkaan keksi oikein mitään syytä sille, että taidemuseo esittää tällaisia näyttelyitä. Näyttely oli vallan mainio, mutta sen paikka olisi ollut jossain ihan muualla. Jottei syntyisi turhia väärinkäsityksiä ahdasmielisyydestäni, todettaakoon että mielestäni ajatus siitä, että taidemuseo esittää visuaalista kulttuuria varsinaista kuvataidetta laajemmin, on ihan kelpo, mutta tällaisilla sympaattisilla historian rakastettuja suurhahmoja glorifioivilla kuva- ja filmikavalkadeilla ei päästä sille alueelle kovin syvälle – vaikka mukana olisikin jokunen Fernand Léger'n (1881–1955) taideteos. Tällaisena juttu menee vähän liian antikvaariseksi. Ja ehkä vähän yleisön kosiskeluksi.

Léger'n kubistinen Chape.

No, se siitä. Palaan varsinaiseen aiheeseeni. Kun olin saanut tekstini studiossa luettua, minua alkoi paluumatkalla bussissa naurattaa, kun tajusin, että olin juuri lukenut radiossa ääneen kaksi omaa runoani.
Joskus osapuilleen 17-vuotiaana päätin, että minusta tulee runoilija. Eihän minusta sellaista tullut, mutta en kuitenkaan usko, että suomalainen kulttuuri on minussa menettänyt kovinkaan merkittävää runoilijaa. Vaan tuntui se hassulta lukea 57-vuotiaana kaksi omaa runoaan radioyleisölle. Varsinkin kun se tapahtui ikään kuin vahingossa – kirjoittamisen huuman jälkimaininkeina.
Hauska fiilis jatkui, kun bussin penkillä lojui Metro-lehti. Joku muukin kolumnisti – Meri Liukkonen –  oli miettinyt, että mistähän minä tänään kirjoittaisin ja päätynyt täsmälleen samana päivänä saman näyttelyn herättämiin ajatuksiin. Tässä minun haja-ajatuksiani:

Yksinäisyydestä

Helsingin taidemuseossa on parhaillaan esillä näyttely Yksin. Näyttelyssä 15 nykytaiteilijaa tarjoaa tulkintojaan yksinäisyyden teemasta. Kiertelin saleja aika pitkään nimenomaan yksin, sillä muita vieraita ei juurikaan näkynyt. Huomasin yllättäen oudon jännitteen tuossa taiteen vastaanottamistapahtumassa. Suurin osa teoksista on sellaisia, joissa yksinäisyys koetaan ongelmaksi. Minä puolestani pelkästään nautin siitä, että sain olla teosten kanssa yksin. Ei tarvinnut väistellä ketään ja sain ajatella asioita rauhassa. Tai enhän minä oikeastaan ollut yksin: tunsin, että olin teosten kanssa väliin aika kiihkeässäkin vuorovaikutuksessa. Joidenkin äärellä tunsin empatiaa, joidenkin äärellä surua, välillä tuntui miltei siltä, että keskustelin sekä taiteilijan että hänen aiheensa tai hänen kuvaamansa kohdehenkilön kanssa. 

Yksinäisyyden pohdinta jatkui vielä illalla ennen nukahtamista. Huomasin yllättäen, että kokemusmaailmani on näiltä osin aika vajavainen: en ole todennäköisesti koskaan kokenut sellaista yksinäisyyttä, jota olisin pitänyt ongelmana. Lapsena minulla oli meluisa perhe, ja ystäviä minulla on ollut aina – sekä erilaisia kavereita ja tovereita loputtomiin. Olen sosiaalinen ihminen ja tottunut puhumaan ventovieraillekin. 

Toki olen tuntenut itseni joskus epämiellyttävällä tavalla yksinäiseksi: esimerkiksi jossain seminaarissa, jossa en saa mitään otetta muiden ihmisten ajatuksista tai suorastaan ääliömäisten puhujien itsekylläisyydestä, mutta siitähän on helppo päästä eroon. Sen kuin vain kävelee pois, jotta voisi olla yksin ja rauhassa. 

Todellisuudessa yksinäisyys on iso sosiaalinen ongelma. Tutkimusten mukaan esimerkiksi ikääntyneistä suomalaisista viitisen prosenttia kokee jatkuvaa yksinäisyyttä. HelsinkiMission mukaan ”äärimmillään jatkuva yksinäisyys, vakava masennus yhdessä muiden kasautuneiden ongelmien kanssa voivat johtaa umpikujamaiseen toivottomuuteen ja jopa kuolematoiveisiin”. Tuskin erehdyn, kun oletan, että niistä yli 65-vuotiaista vanhuksista jotka tekevät itsemurhan, suurin osa on kokenut masentavaa yksinäisyyttä. Suomessa joka toinen päivä joku vanhus surmaa itsensä. Saan väristyksiä, kun ajattelen tätä. Miten kammottavan maailman me olemmekaan luoneet! 

Minua alkoi suorastaan hävettää se, että henkilökohtaisena asiana yksinäisyys on minulle pelkästään myönteinen asia ja valintakysymys. Voisiko tällainen yksinäisyys olla jopa elitististä? Olenko etuoikeutettu, kun saan valita yksinäisyyden ja tehdä sen vieläpä aika vaikealla tavalla ja kuluttaen siihen rahaa? 

Muistan eräänkin kerran, kun tunsin itseni väsyneeksi ja vähän maailmaan kyllästyneeksikin. Matkustin varsinaiseen maailmanlopun paikkaan vahvistaakseni tuota tunnetta, suorastaan siinä rypien ja siitä melankolisesti nauttien. Lähdin viikoksi virolaiseen Paldiskin pikkukaupunkiin, jossa neuvostoaikana toimi ydinsukellusvenetukikohta ja -koulutuslaitos. Kaikki kadut oli kävelty ja nähtävyydet nähty kahdessa tunnissa. Valtaosa Paldiskin asukkaista puhuu pelkästään venäjää, ja niinpä minulla ei ollut minkäänlaista varsinaista ihmiskontaktia viikkoon. Sosiaalisin tapahtuma koko viikon aikana oli varmaankin se, kun pelastin Kivi-kadulla erään pienen koiran isomman koiran hyökkäykseltä kauppakassiani heilutellen.

Vuonna 2007 purettu Paldiskin Pentagoniksi nimitetty ydinsukellusvenekoulutuskeskus, jonka ehdin nähdä muutamaan otteeseen. Kuva: Hannu. 

Ja kuinka nautinkaan tuosta yksinäisyydestä! Kaikki oli täydellistä: kaupungin ainoan rupuisen pikkuhotellin ruoka oli pahaa, sänky oli epämukava, ja vetoisasta ikkunasta tulvehti sisään lokakuisen hyytävän ensirännän tunnelma. Ja kun ei ollut mitään tekemistä, luin mukanani olleet kaksi kirjaakin aivan liian nopeasti. Aloin jopa kirjoittaa runoja tappaakseni ikävää. Kirjoitin useita haikuja, joista varsinkin yksi tuntuu nyt ajankohtaiselta:

vapaa elämään 
miten haluan; suljen
oven, unohdan 

Nyt kun muistelen tuota kokemusta nostalgisesti, alkaa suorastaan jopa hävettää. Helppohan minun on olla yksinäinen, kun voin halutessani matkustaa jonnekin oikein viettämään yksinäisyyden juhlaa! Mutta olin minä onneksi tajunnut yksinäisyyteni elitismin ja vapaavalintaisuuden jo tuolloin. Siinä varmaan auttoi sekin, että toinen kirjani oli venäläisen emigranttikirjailija Nina Berberovan koskettava muistelmateos Kursivointi minun (WSOY 1990). Kirjoitin nimittäin myös näin – muistaakseni Berberovalta sanoja lainaten:

 

yksinäisyyden
pelko, muut valheelliset
uskomukset

Nina Berberova (1901–1993).

Nyt olen päättänyt, että kun seuraavan kerran koen kyllästymisestä ja turhautumisesta johtuvaa yksin olemisen halua, en hakeudu mihinkään extreme-paikkaan rypemään tuossa tunteessa. Yritän sen sijaan tunnistaa lähiympäristöstäni ihmisen, joka ihan oikeasti kärsii yksinäisyydestä, ja auttaa häntä, olla hänelle kanssaihminen sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Eiköhän se sitten auta minuakin, sillä paras lääke ihmisiin kyllästymiseen on varmaankin löytää toisenlaisia ihmisiä ja heidän avullaan lisää mielekkyyttä omalle ihmisyydelleen.

***

Ja runoa riitti koko päiväksi. Illalla olin nimittäin vielä esiintymislavalla runokriitikkona. Tapanilan kirjastossa järjestettiin runoraati, jossa lisäkseni runoja pistetyttivät näyttelijä Juhani Laitala, Kulttuurivihkojen päätomittaja Elias Krohn ja nukketeatteriohjaaja Elviira Davidow. Tilaisuuden juontaja oli kirjaston johtaja Tarja Vuorinne – opiskelutoverini 1980-luvun alkupuolelta. Runoja esittivät Aura Nurmi ja Harri Hertell, joilta kummaltakin oli mukana yksi oma runo. Voiton vei Hertellin oma tiukkapoljentoinen ja vuolas Helsinki-aiheinen runo, joka oli myös suosikkini. Tässä pala: 

...kaupungin syntysijoilla
kuninkaan vankkurit natisevat
ohi lapsuuden traumojen
kesälomien toteutumattomien toiveiden
joita levykauppias kastelee Fredalla
kahden kiskon keskellä
harmaata jatsia jo kulmakarvoilla... 

Tunnustettakoon, että mieltymykseni johtui osittain varmaankin samastumisen helppoudesta. Kyseinen levykauppias on nimittäin ystäväni Viiskulman Emu, josta olen ennenkin kirjoittanut tässä blogissa.  

Tässä tuo runossa mainittu Emun ympäristötaideteos, jonka kuvasin toissa kesänä.

  
Hauska ja tavattoman lämminhenkinen tilaisuus. Kirjasto on paikka, jossa on hyvä olla sekä yksin että yhdessä. Tätäkin mietin illalla ennen kuin luin vielä yötä vasten Reigin papin viisaita sanoja yksinäisyydestä.

Julkaistua 512 & Näyttelykuvia 907: Elämän yhdistämät

Nyt seuraa aikamoinen tekstimassan vyöry. Yksi viime aikojen suurimmista töistäni on ollut kirjoitaa tekstejä Keravan taidemuseon Pilvenpitelijän tiellä (15.2.–4.5.) -näyttelyn julkaisuun. Kyseessä on seitsemän taiteilijan yhteisnäyttely, jossa mukana ovat vanhat mestarit Tapio Junno (1940–2006) ja Pirkko Nukari (s. 1943) ja heidän kanssaan Tapsan assareina toimineet Riitta Helevä (s. 1951), Kirsi Kaulanen (s. 1969), Anne Meskanen-Barman (s. 1966), Inka Nieminen (s. 1971) ja Eeva Tiisala (s. 1952). Vaikka siis ylen jäävi olenkin, uskallan sanoa, että näyttely tulee olemaan tämän vuoden merkittävimpiä ja hienoimpia kuvanveistonäyttelyitä. Siis: Retki Keravalle odottaa, jos olet aito taiteenystävä!

Avajaisia vietettiin täydessä museossa, ja puheiden lomassa Eeva Tiisala, myös konsertoivana laulajana tunnettu, lauloi Vain pienen kansanlaulun – sen jota Junnolla oli tapana laulaa yhtälailla työhuoneessaan kuin väliin Kosmoksessakin. Se oli – niin kuin englanniksi sanotaan – vähän niin kuin Junnon "signature song".

Pirkko Nukari harrasti avajaisissa taidehavaintoja omien lintuhavaintojensa äärellä.  

25.2. illalla olimme Nukarin kanssa museolla yleisötapaamisessa puhumassa aiheenamme "Ateljee-elämää". Pirkko soitti ja kysyi minulta aiemmin päivällä, että mistäs me sitten puhutaan, ja minä sanoin, että ei tehdä turhaan mitään suunnitelmaa, vaan mennään lavalle kuin rocktähdet ja otetaan yleisömme. Näin me teimme ja improvisoimme, ja luulen meidän onnistuneenkin, koska täysi yleisö osallistui keskusteluun innokkaasti – niin että aika tuntui loppuvan kesken.
 

Silkkasta elvistelystä ei kuitenkaan yllä ollut kyse, koska olemme Nukarin kanssa tästä ateljee-elämästä aika paljon puhuneet, toisinaan punaviinilasin äärellä – alla todisteena julkaisuun kirjoittamani johdanto. Kirjan tekstit teimme kirjan toimittaneen museonjohtaja Arja Elovirran kanssa yhdessä. Elovirta ja minä kirjoitimme kumpikin pitkähkön johdannon erikseen (on minun johdannossakin jotain Elovirran lisäyksiä) ja sitten kuusi taiteilijaesittelyä yhdessä siten, että minä haastattelin kaikki taiteilijat, kirjoitin pohjat ja Elovirta kirjoitti lisää ja sitten minäkin taas lisää jne. Laitan taiteilijaesittelyt blogiin muutaman seuraavan päivän aikana, mutta tässä se pidempi johdanto:

Elämän yhdistämät

Taiteilijapariskunta ei ole harvinainen ilmiö. Valitettavan usein tällaisissa pariskunnissa käy kuitenkin niin, että jommankumman puolison on annettava periksi toisen uralle, uhrauduttava. Tapio Junno (1940–2006) ja Pirkko Nukari (s. 1943) ovat poikkeus tästä. Molemmat ovat kuvanveistäjiä, molemmat vieläpä vannoutuneita pronssiveistäjiä. 

Junnon ja Nukarin yhteinen taival alkoi jo 1960-luvun alkupuolella. He tutustuivat Taideteollisen oppilaitoksen iltalinjalla, jossa kuvanveistoa opettivat Kain Tapper (1930–2004) ja Heikki Häiväoja (s. 1929). Nukari kiinnitti tuolloin huomionsa pitkätukkaiseen, erityisen hyvin muovailevaan poikaan.
Seuraavana vuonna Junno aloitti opinnot Suomen Taideakatemian koulun kuvanveistossa ja Nukari Taideteollisen oppilaitoksen kuvaamataidon opettajalinjalla, mutta muuten tiet yhdistyivät: ”Seurustelu muuttui sitten rakkaudeksi ja työtoveruudeksi, joka kesti yli neljänkymmenen vuoden ajan, Tapion kuolemaan asti”, on Nukari kertonut. 
Molemmat loivat oman menestyksekkään uransa, ja vaikka he käyttivätkin samanlaisia materiaaleja ja ovat usein esiintyneet samoissa näyttelyissä, on heidän taiteensa kulkenut aina omia teitään – toisesta riippumatta.

Junno ja Nukari eivät kilpailleet keskenään, vaikka samalla kentällä toimivatkin. Juuri kilpailuasetelma on epäilemättä se keskeisin tekijä, joka aiheuttaa taiteilijapariskuntien väliin rankkojakin jännitteitä. Tätä kuvaa hyvin esimerkiksi tuore muistelmakirja Tulivuori ja marttyyri (Otava 2012), jossa Markku Pietinen kertoo vanhempiensa, kuvanveistäjä Eila Hiltusen ja valokuvaaja Otso Pietisen raastavasta liitosta. 

Junnon ja Nukarin yhteistä taivalta leimasivat kateuden sijaan ja rakkauden lisäksi keskinäinen kunnioitus, toveruus ja työtoveruus – kodin lisäksi työhuoneilla ja valimoilla. 

Joissain suhteissa tulee mieleen jopa Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren liitto – filosofi Torsti Lehtisen sanoin (Eksitentialismi, vapauden filosofia, Kirjapaja 2002): ”Sartre uskoi, että kaksi ihmistä voivat elää sellaisessa suhteessa, jossa kumpikaan ei esineellistä tai orjuuta toistaan. Mutta vain jos he sitoutuvat noudattamaan samaa moraalilakia ja heidän välillään vallitsee keskinäinen kunnioitus.”

Ihmisistä ja eläimistä

Sartren mukaan vastuu tuottaa eksistentiaalista tuskaa, ja Tapio Junno tulikin tunnetuksi ahdistuneen nykyihmisen, julkisissa teoksissaankin tavallisen ihmisen – useimmiten miehen – kuvaajana. Hänen voimakkaat, eksistentiaaliset, toisinaan jopa surreaalissävyiset hahmonsa ja aiheensa nousivat yleensä unista ja saivat hahmonsa mestarillisena muovaajana tunnetun veistäjän käsien muuttaessa aineen vahvaksi runoksi. 

Junnon työpöytäkin roudattin Keravalle. Kuva: Jussi Tiainen.

Junnon veistokset eivät kuitenkaan jätä jälkeensä epätoivoa ja pettymystä. Hän kykeni muovaamaan rankkojen teemojensa sisään myös lempeyden ja rakkauden, oman humanisminsa. 

Entä ihmisen vastuu ympäröivästä luonnosta? 

Pirkko Nukari on tullut tunnetuksi luonnon ja jo 1970-luvulta asti erityisesti lintujen kuvaajana. Hänen työnsä perustuu tarkkaan ja jatkuvaan luonnon havainnointiin, mutta jälki on kaukana naturalistisesta. Havainnoista tehdyt piirustukset elävät luonnoskirjoissa toisinaan varsin pitkään ja kietoutuvat toisiinsa. Linnut ja rantaluonto saattavat olla kotoisin lapsuuden ja nykyisyyden kesäpaikasta Pernajan Kabbölestä tai nuorten aikuisvuosien Hailuodosta – mutta yhtä hyvin myös Länsi-Afrikan Beninistä, jossa Nukari on ollut taiteilijaresidenssissä. 

Mukana on myös tarinoita ainutkertaisista eläinyksilöistä, vaikka ainutkertaisuudessa olisikin kyse ”luonnossa miljoonia kertoja toistuvasta tapahtumasta”, kuten Nukari itse on todennut. Osa tarinoista on varsin henkilökohtaisia, kuten pronssiin ikuistettu uikku: esikuva oli Nukarin pelastama vammautunut vesilintu, joka vietti perheeseen leimautuneena useiden vuosien loppuelämänsä Karhunkaatajantien työhuoneella, ja jonka hoitaminen oli toisinaan yksi apulaisena toimineen kuvanveistäjä Anne Meskanen-Barmanin tehtävistä.

Vaikka Nukari ei olisikaan varsinainen osallistuva taiteilija, on hänestä vuosien saatossa kehittynyt luonnon puolestapuhuja, sen uhkakuvia vastaan taisteleva veistäjä. Nukarin tuotantoa tulkinneen taidehistorioitsija Leena Peltolan mukaan: ”Lintujen maailma on rikas ja moniulotteinen. Lintu on vapauden vertauskuva, mutta lintu on myös uhkakuvan symboli tulkitessaan ekologista ajattelua, luonnonympäristöä uhkaavaa tuhoa.” 

Junno on joskus humoristisesti todennut, että ”Pirkko pitää huolta eläimistä, minä ihmisistä.” Mutta Nukari on epäilemättä oikeassa todetessaan: ”Kaikki olennot ovat saman elämän yhdistämiä.” Junno ja Nukari ovat yhdessä kuvanneet tätä samaa elämää, sen yksittäisiä hetkiä, sen haurautta. Nuo hetket, hairahdukset, pienet askelet ja tasapainon hakemiset on tuotu kiinnostavaan ajalliseen jännitteeseen ikuistamalla ne pronssiin, miltei iättömään ja ylihistorialliseen materiaaliin, jolla on myös omat taide- ja kulttuurihistorialliset latauksensa.

Sikalasta omaan ateljeeseen

Vaikka Junno ja Nukari kulkivat taiteessa omia erillisiä teitään, oli taiteenteossa yhteistä paljonkin. Työhuoneita jaettiin, muun muassa jo Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeessa vuonna 1966. Juuri Suomenlinnasta Junno löysi muuten yhden keskeisistä aihelmistaan: linnoituksen holvatut aukot, joiden kautta saattoi tarkastella ja ikään kuin kehystää maailman ulottuvuuksia, ja jotka esiintyivät useissa hänen veistoksissaan. 

Nukarin ryhmää Keravalla. Kuva: Jussi Tiainen.

Junno oli työtä rakastava puurtaja ja valoi useimmiten myös Nukarin veistokset. Kuusikymmentäluvulla valut tehtiin Väinö Kärkkäisen valimossa Kellokoskella. Suomenlinnassa Junnolla ja kuvanveistäjä Jouko Toiviaisella (s. 1946) oli yhteinen valimo, mutta Östersundomissa hän valoi kuvanveistäjä Veikko Myllerin (s. 1951) kanssa vanhassa sikalassa. Sen jälkeen valuja tehtiin

Malmilla, Strömsin tilalla valimon paloon saakka, sittemmin Tikkurilassa, vanhassa teollisuusrakennuksessa kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) kanssa. Ennen viimeistä ateljeeta oli vuorossa vielä vanha teollisuustila Tapanilassa. 

Seitsemänkymmentäluku oli ateljeetalojen synnyn aikaa. Ensimmäisiin ateljeetaloihin kuuluvat vuonna 1955 valmistuneet ateljeeasunnot Espoon Nallenpolulla. Vuonna 1974 avattiin taiteilijakylä Myllypuroon ja pari vuotta myöhemmin Oulunkylään. Junno ja Nukari asuivat ja työskentelivät Myllypurossa sen perustamisesta saakka, kunnes arkkitehti Kirmo Mikkolan piirtämä ateljeerakennus valmistui Helsingin Karhunkaatajantielle vuonna 1990.
Aiemmin taiteilijat jakoivat yhteisen työhuoneen, mutta Karhunkaatajantiellä molemmat saivat oman puolensa. Nukarin päädyssä tila avautuu lasisen erkkerin kautta ulos luontoon. Uudessa ateljeessa oli mahdollista tehdä pieniä valutöitä, mutta suuret tehtiin Suomen Kuvanveistäjäliiton valimossa, joka muuttui sittemmin Teuvo Koljosen ja Raimo Pitkäsen vetämäksi Herttoniemen taidevalimo Oy:ksi. Nykyään sitä hoitaa Juho Pitkänen – jo toisessa polvessa siis.

Tradition välittymisestä 

Taiteen perinteitä on siirretty polvelta toiselle monin tavoin. On taideakatemioita, muita oppilaitoksia, yksityisiä akatemioita ja erilaisia kesäkursseja. Vuonna 1971 Junno ja Nukari aloittivat taideleiritoiminnan kesäpaikassaan Hailuodossa Oulun edustalla. Ojakylän vanhassa kansakoulussa opettajina toimi myös kolme ystävää ja kollegaa: kuvanveistäjä Reijo Hukkanen (s. 1946) Oulusta, sallalaissyntyisen taidemaalari Markku Keränen (s. 1945) ja hänen silloinen puolisonsa, akvarellistina ja graafikkona tunnettu Marjatta Hanhijoki (s. 1948). 

Junno oli kotoisin Oulusta ja kontaktit sinne olivat vielä 1970-luvulla vahvat. Leirejä pidettiin peräkkäisinä kesinä kaikkiaan yhdeksän. Vapaamuotoisempi leiri muuttui hiljalleen jo melko vakavaksi taidekouluksi pääsykokeineen kaikkineen, ja useampikin taiteilija on saanut alkuinnostuksensa juuri Hailuodosta. 

Yksi näistä on sittemmin Junnon apulaisenakin työskennellyt kuvanveistäjä Riitta Helevä. Toinen tuleva apulainen ja kuvanveistäjä, vuonna 1971 syntynyt Inka Nieminen oli vielä niin nuori, ettei hän osallistunut oppilaana leirille, mutta hailuotolaisena hänestä tuli Junnon ja Nukarin Kukka-tyttären ystävä. Nuori oululainen veistäjä, Ari Koch (s. 1956) toimi Junnon apulaisena, kun Hailuodossa tehtiin Oulussa vuonna 1983 paljastettua Junnon Sananvapauden suojelija -monumenttia. 

 

Kisällistä mestariksi

Vaikka teoriatkin ovat tärkeitä, taidetta opitaan varsinaisesti tekemällä. Varsinkin monet kuvanveistotaiteemme mestareista ovat hankkineet sen todellisen ammattitaitonsa ensin kokeneemman mestarin apulaisena työskennellen. Näin on opittu muun muassa valamiseen ja patinointiin liittyviä taitoja, jotka ovat siirtyneet käytännön kautta polvelta toiselle.  

Tällainen mestari–kisälli-malli juontuu jo keskiajalta tunnetusta ammattikuntalaitoksesta ja käsityöläisyydestä – sieltä, mistä taidekin instituutiona on saanut alkunsa. Apulaisia käyttävät myös monet taidemaalarit, mutta juuri kuvanveisto on säilyttänyt taide-elämässämme parhaimmat osat tätä perinnettä. Ammatti ei ole suljettu, mutta parhaat opit ovat pitkään löytyneet ammattikuntalaitoksen tavoin kokeneempien taiteilijoiden avulla – ja usein akatemioiden ulkopuolella.

Esimerkiksi Wäinö Aaltosella (1894–1966) oli urallaan lukuisia apulaisia – jopa niin monia, että taidehistorioitsija Liisa Lindgren on väitöskirjassaan Elävä muoto (Valtion taidemuseo 1996) todennut, että ”Aaltosen työhuoneesta ’valmistui’ lukuisia nuoria taiteilijoita”. Toinen monia veistäjiä kouluttanut mestari oli Aimo Tukiainen (1917–1996), jonka luona esimerkiksi Kain Tapper (1930–2004) viihtyi peräti viisi vuotta. Ukri Merikanto (1950–2010) ehti toimia sekä Tukiaisen että Tapperin apulaisena. 

Merikannon kaskuilevat muistelmat kertoivat myös mestari–kisälli-suhteen moninaisuudesta. Kun hän oli nuorena miehenä kysynyt Tukiaiselta jostain patinointiin liittyvästä niksistä, oli Tukiainen tiuskaissut: ”Se maksaa!” Kyse oli siis osin ammattisalaisuuksista. 

Tapperille hän muisti aina hakeneensa tarvittavat punaviinit läheisestä alkoholiliikkeestä – vaikka oli tuolloin vielä alaikäinen. 

Tapperillakin oli vuorollaan lukuisia nuorempia apulaisia – alkaen Arvo Siikamäestä (s. 1943) ja päätyen jopa 1970-luvulla syntyneisiin veistäjiin. Mukana tässä porukassa on myös Junnon apulaisena toiminut Inka Nieminen.

Tärkeintä oli asenne

Junno asettui siis vahvasti tähän mestari–kisälli-perinteeseen. Hän itse oli opissa 1960-luvulla ensin Oskari Jauhiaisella (1913–1990) ja sittemmin vielä vuosina 1965–66 Tukiaisella. Ja kun oma vuoro tuli jatkaa perinteitä, oli apulaisena 1970-luvun alussa ensin Veikko Myller, jonka kanssa tehtiin muun muassa pitkiä päiviä Keravan Nikkarin koulun Kontakti-veistoksen (1974) valmistamisessa, sitten Martti Aiha (s. 1952) ja vielä Ari Koch. 

Aiha toimi myös opetuksen assistenttina joinakin kesinä Hailuodon taideleirillä. Aiha muistelee, että aika Junnon kanssa oli hänelle ”se varsinainen taideakatemia”: ”Tapsa oli suuri humanisti. Hän se teki minusta taiteilijan.” 

Karhunkaatajantiellä tuli 1990–2000-luvuilla ”tyttöjen” vuoro – näin kai saa nyt poikkeuksellisesti sanoa. Junnon – ja osin myös Nukarin – apulaisina toimivat vuorollaan Riitta Helevä (1975–80), Eeva Tiisala (1986–95), Inka Nieminen (ajoittain 1994–98), Kirsi Kaulanen (1995–96) ja Anne Meskanen-Barman (1996–2002). 

Eivätkä ”tytöt” olleet suinkaan kahvinkeittäjiä tai seuraneitejä. Työ oli raskasta ja sitä oli paljon. Pronssivalu on monivaiheinen prosessi, joka vaatii sekä tarkkuutta että voimaa. Teos käy prosessissa heiluriliikettä negatiivin ja positiivin välillä, eikä se valettunakaan ole vielä valmis: seuraa vielä aikaa vievä siselöinti, valujälkien ja pintavirheiden korjaaminen.

Perinteinen tapa tehdä pronssiveistos alkaa saveen muovailusta. Savimallista valmistetaan useasta osasta tehty kappalemuotti, esimerkiksi kipsistä. Kappalemuotilla valmistetaan vahamalli (esimerkiksi punavahaa eli ”juustonkuorivahaa”). Valumuotti, johon pronssi valetaan, koostuu sisämuotista eli keernasta, ulkomuotista ja niiden väliin jäävästä vahamallista. Keernan avulla valoksesta saadaan ontto. Valumuotit pitää sitten polttaa, jotta ne kestäisivät kuumaa pronssia. 

Muottien valmistaminen sulan metallin kaatoa varten ei sekään ole aivan yksinkertainen prosessi. Kaiken kaikkiaan valu sisältää niin monia vaiheita ja huomioon otettavia seikkoja, että sen kuvaaminen muutamassa lauseessa on miltei mahdotonta. 

Voimaakin vaaditaan prosessin monessa vaiheessa. Voimaa vaatii erityisesti loppuvaiheen hiominen, jota esimerkiksi Junnon veistoksissa riitti. Niissähän keskeinen jännite on usein peilikirkkaan kiillon sekä metallisen roson ja patinan tuottama.

Anne Meskanen-Barmankin muistelee, miten hän oli vähän ylpeäkin hauiksiaan, joita kasvatti muun muassa lakkaamaton hiomakoneen käyttö – hiomavaiheita ja laikanvaihtoja voi yhdessä veistoksessa olla kymmeniä. Eikä valumuottien junttaaminen kosteaan hiekkaan – jotta muotit säilyisivät ehjänä kovassa paineessa – ole sekään aivan kevyttä työtä. 

Raskauden lisäksi työ oli säännöllistä. Töihin tultiin aikaisin ja tarvittaessa päivät olivat pitkiä. Nukari muistelee hymyillen myös sitä, että näin koko ikänsä ankarana työmiehenä tunnettu, mutta väliin hieman hulivililuonteinen Junnokin pysyi paremmin kurissa, koska apulaiset tulivat varhain ja säännöllisesti.

Se varsinainen taidekoulu

Taiteilijan työhuone on ihan omanlaisensa paikka. Siellä taide ei ole vielä sliipattua eikä pelkkiä taideobjekteja. Kuvanveistäjä Jyrki Siukonen on kuvannut tätä osuvasti kirjassaan Vasara ja hiljaisuus (Kuvataideakatemia 2011):  
Taiteilijan työhuoneen hyödyllisin ominaisuus työkaluna on sen ’likaisuus’. Se saattaa olla sitä konkreettisesti ja pysyvästi. [---] Olennaisempaa ja arvokkaampaa on kuitenkin likaisuuden käsitteellinen avaruus: työhuone on vielä tapahtumisen tilaa. Siellä muotoutuvat ja muotonsa saaneet teokset ovat aivan erilaisen ’puheen’ keskellä kuin  galleriassa tai museossa, joissa ne usein asetetaan staattisen järjestyksen ja  ajatuksellisen  siisteyden piiriin. [---] Työhuoneen likaisuus ja hyödyllisyys ilmenee vapautena, joka sallii työkalujen ja materiaalien elää määritellyn ja määrittelemättömän rajalla. Se mahdollistaa vapaan keskustelun.

Vapaus ja keskustelu koskevat myös ihmisiä – mestareita ja kisälleitä – työhuoneella, vaikka itse työ konkreettisine vaiheineen sanelisikin reunaehdot. Tämä ilmapiiri luo puitteet taiteilijuudelle ja sen kehittymiselle – pelkän teknisen osaamisen lisäksi. 

Aivan samoin kuin Martti Aiha, muistelevat muutkin Junnon apulaiset kokemuksen merkitystä omalle taiteilijuudelle. Kirsi Kaulasen mukaan ”Junnon aika oli yhtä tärkeä kuin taidekoulu”. Hän oppi tekniikoita ja joutui kokemattomanakin jopa hitsaamaan, mutta tärkein oli kuitenkin jossain muualla: ”Tärkeintä oli asenne. Elin todeksi sen, mitä oli olla kuvanveistäjä… että tämä toimii ihan oikeana ammattina.” Eikä kaikki ollut aina niin vakavaa.
Inka Niemien mieleen on jäänyt, kuinka hyväntuulinen Junno luikautti silloin tällöin laajemminkin taiteilijapiireissä tavaramerkikseen tulleen Vain pieni kansanlaulu tai kertoi tarinoita Hailuodon äijistä. Samaa muistelee Heleväkin.

Kaikki assistentit eivät kuitenkaan olleet kuvanveistäjiä. Eeva Tiisala oli ollut sekä Junnon että Nukarin oppilaana Taideteollisen oppilaitoksen iltalinjalla, ja oppien siirtyminen jatkui apulaisena toimimisen myötä. Tiisala vahvistaa osuvasti: ”Minulle aika Tapsalla ja Pirkolla oli kuvataideakatemia… kokea se maailma merkittäväksi, ja nähdä, miten sitä tehdään kuin arkista työtä. Että nämä asiat ovat tärkeitä ja että niitä tehdään aamusta iltaan.” 

Herkkänä piirtäjänä ja installaatioiden rakentajana myöhemmin tunnettu Tiisala oli ronski työntekijä, Nukarin mukaan muun muassa loistava hioja: Junnon ”Korpraaliksi” nimittämä Tiisala oli väliin pronssipölystä yltympäriinsä pikimusta. 

Vuosien varrella Tiisalasta kasvoi tasaveroinen kollega ja hyvällä silmällä varustettu luottoripustaja, joka nähdään edelleenkin rakentamassa Nukarin näyttelyitä. 

Pronssivalajia ei veistäjänaisistakaan tullut. Helevä teki sitä jonkin verran nuoruudessaan ja on sittemmin uusiokäyttänyt vanhoja pronssejaan kiillotettuina uusien installaatioiden osana. Meskanen-Barman on aina ollut vannoutunut muotin kautta tekijä, mutta hänen käyttämänsä materiaalit ovat jo toisia, muun muassa kajakeissa ja lentokoneissa käytettävää epoksihartsia. Nieminen kuitenkin arvelee vielä jossain vaiheessa kokeilevansa pronssiakin.

Valosta vektorointiin 

Uudet ja entistä monipuolisemmat tekniikat ja materiaalit vaativat uudenlaisia työmenetelmiä ja tekemisen tapoja. Kirsi Kaulanen rakentaa teoksensa laserleikatuista teräslevyistä. Kiviveistämön tai valimon ammattilaisten sijaan ammattiapua tarvitaan nyt vaikkapa mallien vektorointiin ja leikkaukseen.
Varsinaisia apulaisia tai taidekouluista tulevia harjoittelijoita Kaulanen on käyttänyt satunnaisesti esimerkiksi silloin, kun Sculptorin näyttelyn teoksia varten oli lehtisahalla leikattava vanerista satoja samanlaisia kappaleita. Ruuvaamista, poraamista, roudausta ja teräksen putsausta riittää aina. 

Martti Aihan apuna oli pitkään Veijo Ulmanen (s. 1950) – joka muuten monipuolisena osaajana on avustanut muun muassa Taisto Martiskaista (1943–1982), Ukri Merikantoa, Anneli Sipiläistä (s. 1940), Matti Nurmista (s. 1942) ja Pekka Kauhasta (s. 1954) – mutta uusimpien teostensa monimutkaisten muotojen viimeistelyyn vaadittavaa ammattitaitoa Aiha on joutunut etsimään Kiinasta saakka. Yhteydet itään avautuivat norjalaisen kollegan, Bård Breivikin (s. 1948) kautta. Ulmasen kanssa yhteydenpito on nykyään lähinnä tasavertaisten kollegoiden ystävyyttä.

Vaikka tekniikat olisivatkin tärkeitä, ei kannata aliarvioida työhuoneen sosiaalista elämää: myös kaikkien tarinamme naisten välille on syntynyt elinikäinen ystävyys. Nukari esimerkiksi kertoi siitä, miten Helsingin ja Oulun välillä käydään usein tuntejakin kestäviä puheluita, kun hän käy Helevän kanssa arkisten asioiden lisäksi läpi työasioita, taidetta ja väliin taidepolitiikkaakin – molemmissa päissä toisessa kädessä saattaa toisinaan olla myös punaviinilasi.