Näyttelykuvia 696 & 697 & 698 & 699 & 700 & Katutaidetta 78: Valokuvan lumoa

Palaan viime viikon rästeihin. Polaroid-näyttely on välillä vienyt kaiken aikani, mutta viime perjantaina päätin piipahtaa edes parissa näyttelyssä.

Ensin kävelin Galerie Forsblomiin, jossa oli jo ulkona puiston puolella tarjolla Bernar Venet'n (s. 1941) veistoksia (8.6.–12.8.):

Venet on taidokas vähäeleinen veistäjä, jonka yksinkertaiset kierteet miellyttävät ainakin minun silmääni, vaikka hänellä alkaakin olla jo tiettyä liian ilmeistä maneeria. Varsinaiset kolmiulotteiset veitokset tuntuivat jälleen – onhan hän Forsblom kautta jo vanha tuttu Suomessa – ihan kelvoilta, mutta litteämmät reliefimäiset muodot jäivät mielestäni liiaksi kevyen, mutta ehkä kuitenkin vähän vitsikkään jipon tasolle:

  
Mutta kai siis ihan kelpo näyttely – joskaan ei kuitenkaan mikään jättimäinen elämys tai kokemus.

***

Samaa kai voisi sanoa Cris af Enehielmin (s. 1954) näyttelystä Forsblomilla. On kuitenkin huomautettava, että olin jo vähän kiireissäni, joten en katsonut näyttelyä ihan kunnolla. af Enehielmin värimaailma on kuitenkin niin raikas ja omintakeinen, että hyvä olo näistä aina tulee:

af Enehielmillä on hallussaan sekä maalaustaiteen historia että selkeästi oma intohimoinen ote. Geisha-maalaukset ovat sekä kepeän aistikkaita että harkitun sommiteltuja. Väliin tuli vähän sellainen olo, kuin olisi katsellut sadan vuoden takaisten modernistimestareiden itämaisia tunnelmia – ja tämä ei ole moite. Tässä esimerkiksi Matka (2012):

***

Ruttopuistossa viriteltiin juuri hauskaa ympäristötaideteosta puihin. Sininen verstas – Helsingin kaupungin opetusviraston ylläpitämä nuorten työpaja – viimeisteli tekstiiligraffitejaan (12.6.–24.8.). Hyväntuulinen ja hauska idea:

Ja sitten väliin vielä pieni kadun miete lähistöltä:

Ja vähän kuvakieltäkin:

  ***

Sitten Galleria Heinoon. Tarjolla oli silkkaa valokuvataidetta. Jaakko Heikkilän (s. 1956) dokumentaariset kuvat ova aina olleet mielestäni vaikuttavia, mutta osaa hän näemmä mennä enemmän esteettisenkin alueelle (26.5.–17.6.). Hänen utuiset vesikuvansa saattavat ensin tuntua vähän liian latteilta väriskaalaltaan, mutta on niissä outoa lumovoimaa:

Sarjasta Henkeviä vesiä,  ensimmäinen osa, Venetsia, 2010.

***

Heinolla on tarjolla myös Kari Soinion (s. 1962) ihan toisenlaista kuvamaailmaa (26.5.–17.6.). Soinio tutkailee miehistä identiteettiä käyttäen yleensä itseään mallina:

Sankari voimistelee # 2, 2012.

Ensin ajattelin, että hän alkaa jo vähän toistaa itseään, mutta joku deadpan-elementti hänen töissään jaksaa kuitenkin viehättää minua. En tunne häntä henkilökohtaisesti, mutta uskon ja toivon, että mukana on voimakas ironinen ulottuvuus.

***

Ja sitten halusin jo itsekin tuntea valokuvan lumon. Siis niin kuin omakohtaisesti. Luulen, että sain aikaiseksi melko hyvän – ottaen siis huomioon halvan digipokkarini laadun ja oman valokuvauskokemukseni ohuuden – muotokuvan Keijo Kansosesta (s. 1952) terassilla, jossa tapasin hänet Polaroidien merkeissä:

Ja kerrottakoon nyt vielä myöhempää historiaa ajatellen jotain kuraattorin arjesta ja taiteilijoiden tavasta pitää huolta uranhoidostaan. Kansonen alkaa olla jo aikamoinen legenda valokuvaajiemme joukossa, ja sain hänet penkomaan erilaisia varastojaan, jotta sieltä löytyisi joitain takavuosien Polaroideja. Lopputulos: yksi originaali Polaroid-kuva. Onneksi se tulee näyttelyyn.

Julkaistua 315: Häjyt tuloo

Viikonloppuinen Hauhon matkani sulautui myös kolumniin, jonka kirjoitin eilen Ilkkaan ja joka julkaistiin tänään. Palaan vielä kuitenkin asiaan.

Häjyt tuloo

Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Alavudella, ja siksi luulisikin, että olisin innoissani vieraillut Helsingin Senaatintorilla viime viikonlopulla, kun Etelä-Pohjanmaa esittäytyi mittavasti.
Vaan eipä näin käynyt. Itse asiassa minulla ei ollut mitään kiinnostusta tapahtumaa kohtaan. Ja kun tarkemmin asiaa ajattelen, en usko, että tapahtumalla oli mitään pysyvää merkitystä myöskään Etelä-Pohjanmaalle.

 

Asun Helsingissä. Kaupunkini on juhlinut nyt puoli vuotta maailman muotoilupääkaupunkivuottaan. Se ei ole näkynyt kaupunkilaisen arjessa millään tavoin. Iso osa tapahtumista on sellaisia, jotka olisivat tapahtuneet muutenkin – nyt ne ovat vain saaneet pääkaupunkivuoden logon ja oman osansa tiedotuksesta ja markkinoinnista. Miltei ainoa huomaamani asia oli se hetki, kun katsoin ratikkapysäkin tuhkakuppia, johon oli pantu juhlavuoden kunniaksi huomautus: ”Tämä on suunniteltu tupakantumpeille.” Pönttö oli täynnä, ja tumppeja lojui valtoimenaan sen ympärillä. Kyse ei ollut toki huonosta muotoilusta vaan kaupungin heikentyneestä palvelutasosta. Ei sellaisen kaupungin kannata teeskennellä sitä, että kaikki olisi muotoilua – myös palvelut, niin kuin meille nyt on opetettu juhlavuoden liturgioiden myötä.

Valitettavasti unohdin kuvata sen täynnä olevan tuhkiksen. Tässä aiemmin kuvaamani. "Designed for Ash."

Vaikka oikein yritän, en edes muista sitä, milloin Helsinki oli Euroopan kulttuuripääkaupunki. Joudun tarkastamaan, että se oli vuonna 2000. Ainoa muisto siitä on se, että näen erään taideteoksen kaltaisen projektin jäännökset miltei viikoittain installoituna erääseen niemennokkaan, missä niillä ei ole mitään funktiota. Kulttuurielämää työkseni seuraavana toimittajana joudun nyt kuluneen 12 vuoden jälkeen toteamaan, että Helsingin kulttuuripääkaupunkivuodella ei ollut mitään merkitystä. Se ei synnyttänyt mitään pysyvää – ei jättänyt edes muistijälkiä.
 

Nyt minua kuitenkin jo harmittaa, etten käynyt Senaatintorilla. Olen sen verran sosiologinen mielenlaadultani, että olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten maakunta itseään kaupittelee. Mitkä ovat ne keskeiset symbolit, joilla se yrittää tehdä itseään houkuttelevaksi? Näkemäni lehtijutut ja tv-pätkät tosin kertoivat karua kieltään: silkoilla kliseillähän sitä oltiin jälleen kerran matkassa.
Etelä-Pohjanmaan sijaan lähdin lauantaina Hämeeseen ystäväni 60-vuotissyntymäpäiville. Vasta myöhemmin selvisi, että Eero Raittisen taustabändinä toiminut Micke & Lefty feat. Chef on Kauhavalta ja että mainio rumpali ja laulaja Micke Björklöf sai viime vuonna Kauhavan kulttuuripalkinnon. Huomasin sitten senkin, että he olivat juuri edellisenä iltana esiintyneet Pikkuusen häjymmissä piroissa.

Micke & Lefty feat. Chef Hauholla viime lauantaina...

Tuli jotenkin hämmentynyt olo, ja tajusin taas kontekstin merkityksen taiteen vastaanottamisessa. Jos olisin lähtenyt kuuntelemaan bändiä Helsingissä, olisi se ennakkoasenteeni myötä ollut todennäköisesti vain esimerkki eteläpohjalaisesta musiikkielämästä. Hämäläisessä illassa kaikki tapahtui jotenkin luonnollisemmin. Se vain tapahtui, ilman mitään erillistä hypetettyä tapahtumaa. Muistijälkikin on aika iso. Bändi oli loistava. Tuli jopa tanssittua, vaikka kovat kundit eivät sitä tunnetusti tee.

 ... ja tanssijoita myös.

Julkaistua 314: Hajauta ja keskitä

Viikonlopun retkeni, johon palaan vielä myöhemmin tarkemmin, livahti sisään YLE1:n Kultakuumeen kolumniini, jonka eilen aamulla kirjoitin ja kävin Pasilassa saman tien lukemassa. Tuli käytyä Hauholla ja turhaan etsittyä munkkirinkilöitä:

Hajauta ja keskitä

Keskustan tuore puheenjohtaja Juha Sipilä näkee hajautetun yhteiskunnan Suomen tulevaisuutena. Sipilän mukaan Jyrki Kataisen hallitus tekee päinvastoin: se keskittää.

Kun Guggenheimin taidemuseon mahdollisesta tulosta Helsinkiin käytiin julkisuudessa kädenvääntöä, oli Helsingin taidemuseon johtajan Janne Gallen-Kallela-Sirénin alituinen argumentti se, miten merkittävää on päästä osaksi verkostoa.
Ajatus verkostosta sai minut miettimään hajauttamisen ja keskittämisen eroja. Kummastakohan verkostossa oikeastaan on kyse? Ettei vain olisi niin, että Sipilän ajattelema yhteiskunnallinen hajauttaminen tarkoittaa pelkästään verkostojen ja sitä kautta todellisuudessa keskittymisen lisääntymistä?
Olen vähän aikaa sitten liikkunut taas autolla Suomen maaseudulla. Automatka virittää minua aina vähän nostalgiseen ja romanttiseen mielentilaan. Muistin taas sen, kuinka muutama vuosi sitten luin Jukka Vesterisen fantastisen Huoltoasemakirjan (Alfamer 2009).

Olin täysin lumoutunut ja muistin lapsuudestani kymmeniä pysähtymispaikkoja ja myöskin ne lapsuuteni pienen maalaiskaupungin huoltoasemat, joissa paikalliset äijät päivystivät. Kyllä minä nytkin heti tajusin, että huijaan itseäni, kun yritän löytää sen persoonallisen taukopaikan, jossa voin edes sen yhden kerran vuodessa nauttia höyrymakkaraa ja jättimäisiä munkkirinkilöitä, jotka eivät muuten normaalisti kuulu ruokavaliooni. Kuitenkin jopa vähän kirosin naiselleni, koska hän oli tehnyt eväät. Ajattelin muka, että nyt ei sitten ole mitään tekosyytä pysähtyä. Mutta mitä syytä pysähtymiseen olisi edes ollut? Ne kolme kliinistä ja tylsää, mauttoman tasalaatuista ABC-huoltoasemaa, jotka matkalla Hämeeseen olivat tarjolla? 
 

ABC-huoltoasemat ovat osa mittavaa, Alavudelta Övermalaxiin ulottuvaa verkostoa, jossa voisin käyttää S-etukorttia, jos sellaista suostuisin käyttämään. Niitä on kaikkineen 108 kappaletta – ensimmäinen perustettiin Uttiin joulukuussa 1998. Tällä hetkellä niissä kaikissa on tarjolla samanlainen mauton ja kyynisen teollisesti valmistettu XXL-porsaanleike hintaan 12,90.

Pelkään pahoin, että se hajautettu Suomi, jota Sipilä haikailee, koostuu juuri tällaisista ABC-tyyppisistä ratkaisuista. Se koostuu kahden päivittäistavarakauppaketjun kilpailusta ja kunnallispoliittisesta hyvä veli -elämästä, joka siihen väistämättä kytkeytyy – ja jossa keskustalaiset ovat olleet aina mestareita. S- ja K-ryhmä hallitsevat jo 80 prosenttia päivittäistavarakaupasta, eikä siinä rutistuksessa alan pienemmillä kauppiailla ole paljoakaan yrittämisen mahdollisuuksia. Kaiken lisäksi S-ryhmän ABC onnistuu ohitusteillä ja isoilla risteysalueilla toisinaan tappamaan miltei kokonaan kylän muun päivittäistavarakaupan.
En minä ainakaan tällaista hajautettua Suomea halua. Onneksi kuitenkin oli ne eväät – vaikka kävin minä kyllä kusella yhdessä ABC:ssä, koska aiemman huonon elämäni takia joudun syömään aamuisin nesteenpoistolääkettä.
Kaikki tämä johtuu vallalla olevasta suuruuden ekonomiasta, raa’asta markkinataloudesta, jonka myötä paikallisella erikoislaadulla ei ole mitään merkitystä – jollei se sitten ole tuotteistettavissa.
Tuotteistaminen tuo mukanaan sen, että määrä korvaa laadun ja että mahdolliset laadun rippeet ovat mahdollisimman tasaisia luonteeltaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikille on demokraattisesti tarjolla vähän huonompaa. Kun kulttuuria aletaan tuotteistaa, käy juuri näin.
No, onneksi automatkalla voi kuunnella radiota. Vaikkapa paikallisradiota ja yrittää virittäytyä ohikiitävän maiseman myötä siihen, mitä perillä on odotettavissa. Helsingissä kuuntelin aikoinaan Radio Cityä – mutta siitä on jo kohta yhtä paljon aikaa kuin niistä huoltoasemien munkkirinkilöistä. Kohta tapahtuu niin, että kun viritän autoradiota Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun tienoilla, saan kuunnella ihan samaa Radio Cityä – riippumatta siitä, missä olen. Samat soittolistat soittavat samoja tasalaatuisia biisejä, jotka alkavat muistuttaa XXL-porsaanleikkeitä. Radio Cityn omistava SBS Media nimittäin osti paikalliset toimijat, ja valtaosa tulevasta ohjelmavirrasta tullaan tuottamaan Helsingistä käsin.

Tiedän, että minunlaisiani jurputtajia on nykyään tapana pilkata esimerkiksi impivaaralaisiksi. Tiedän, että minua voi pitää kehityksen jarruna. Tiedän, että minua voidaan syyttää romantikoksi, jolla ei ole realiteettien tajua.

Kaikesta tästä huolimatta tiedän myös, että päästyäni perille Hauhon Witsiälän yksityisesti omistetulle tanssilavalle ja nautittuani klassisen suomalaisen kesälavan tunnelmasta ja musiikista, jota tuottivat rockin legenda Eero Raittinen taustabändinään nuoremmat bluesmestarimme Micke & Lefty feat. Chef, elin täysin mahdollista hajautettua elämää, jossa yhdistyivät historia, nykyhetki ja erinomainen laatu.
Mitään erityistä verkostoa siihen ei tarvittu.

Eero Raittinen ja Micke & Lefty feat. Chef lauantaina Hauholla. Palaan siis vielä asiaan.

Julkaistua 310 & 311 & 312 & 313 & Virossa 69 & Katutaidetta 77: Imperiumi, kansakunta, moderniteetti ja taide & Kaikki haluu feimii ja respektii – mutta missä kontekstissa? & Kukkahattutädit ja graffiti & Tõnis Vintin synkretistinen kokonaistaideteos

On taas näämmä oltu ahkerina. Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa (3/12) oli neljä juttuani. Päätoimittajan pitäisi ehkä vähän suitsia minua – tai näin ainakin joku voisi ajatella. Mutta ei minua tässä tapauksessa ainakaan Helsinki-keskeisyydestä voi syyttää, koska tuli käytyä huhtikuussa Lontoossa sekä toukokuussa Tallinnassa ja Porissa. 
Ensin vielä kerran Lontooseen:

Imperiumi, kansakunta, moderniteetti ja taide 

Silläkin uhalla, kuten Jürgen Habermas toteaa, että ”taiteellinen tuotanto köyhtyisi sisällöltään jos sitä ei harjoiteta omalakisten ongelmien erikoistuneena käsittelynä”, ei Lontooseen matkustava taidekriitikko osaa tarkastella brittitaidetta institutionaalisissa konteksteissaan (esimerkiksi näyttely) silkkana esteettisenä kokemuksena. Kuten Habermas jatkaa, ”tämä jyrkkä rajautuminen, tämä keskittyminen vain yhteen puoleen kuitenkin hajoaa heti, kun esteettinen kokemus tavoittaa yksilöllisen elämänhistorian tai kun se liitetään kollektiiviseen elämänmuotoon.”
Hieman kärjistäen: Damien Hirstin (s. 1965) retrospektiiviä katsoisi Pompidou-keskuksessa todennäköisesti toisin kuin brittitaiteen lippulaivassa, Tate Modernissa.
Taiteen ja nationalismin suhde on pitkä eikä varmaankaan vielä läheskään loppuun käsitelty. On turha luulla, että nationalismin problematiikka esimerkiksi meidän osaltamme olisi päättynyt Akseli Gallen-Kallelaan (1865–1931) ja Pariisin maailmannäyttelyyn (1900). Nykytaiteessa on tapana esittää vain hieman jo ärsyttävänkin poliittisesti korrekteja antinationalistisia kommentteja, mutta odottelen kiinnostuksella sitä päivää, kun joku tutkija yhdistää Hirstin 1980–90-lukujen sukupolven YBA-ilmiön (= Young British Artists) nationalistiset ulottuvuudet meidän ikiomaan Helsinki Schooliimme. Silloin ei kuitenkaan enää puhuta pelkästä taiteesta vaan lisäksi Charles Saatchista ja Timothy Personsista. 

Hirst postmodernin ikonina 

Brittikontekstissa nationalismi – ja myöskin toki imperialismi – asettuvat aivan erilaiseen valoon, kun tarkastellaan taidetta. Britit ovat perinteisesti olleet hyvin itseriittoisia – silloinkin kun he eivät ole olleet järin menestyneitä kansainvälisessä vertailussa.
Näin epäluuloisesti varustautuneena sitä tulee Hirstiä ensin katsoneeksi. Puheet puhtaasta katseesta ovat hölynpölyä, mutta kyllä taiteen edessä katse saattaa hieman prosessin myötä puhdistuakin.
Damien Hirstin retrospektiivi on häkellyttävän komea ja intensiivinen. Hänen kuolemantematiikkansa on kieltämättä hurjaa ja myös samalla johdonmukaista, näyttely on kuin jättimäinen memento mori. Samalla se on kuin modernin kritiikkiä: se on selkeästi rajat ylittävää kansainvälistä nykytaidetta tyypillisimmillään, mutta samalla se kieltää itsensä ja jopa tietyllä tavalla kontekstinsa näyttäessään – tai pikemminkin läväyttäessään esiin – länsimaisen modernin rationaliteetin perimmäisen tyhjyyden, oli sitten kyse taiteesta, tieteen tavoista esittää maailmaa tai lääketeollisuudesta, jonka modernistiset sarjalliset ulottuvuudet eivät toisinaan taiteesta poikkea.

Olo jää ambivalentiksi – ja hyvä niin, koska kyse on kuitenkin taiteesta. Eihän Hirstistä ihan oikein voisi pitää, tästä suomalaisessa taidemaailmassa vallitsee melkoinen konsensus, mutta kokemus on kuitenkin jotensakin mykistävä. Kuitenkin sitä nauraa itselleen, kun jonottaa jättimäisen halliin rakennettuun pieneen koppiin katsomaan yli 8.000 timantista tehtyä platinaista pääkalloa (For the Love of God, 2007) kuin Mona Lisaa (1503–06) konsanaan. Sitä sekä nauraa itselleen että kuitenkin jonottaa – molemmissa tapauksissa. Performanssin tasolla kokemuksessa on jotain tervehdyttävää, kunhan jaksaa myös käsitellä erilaisia tuntemuksiaan ja muuntaa niitä instituutiokriittiseksi ajatteluksi. 

Picasso modernin ikonina 

Brittien itseriittoisuus tulee hienosti esille toisen lippulaivan, Tate Britainin tämän vuoden päänäyttelyssä Picasso & Modern British Art. Tosin se vaatii näyttelyn näkemisen lisäksi kunnollisen luetteloon paneutumisen. The Observerin kriitikko Laura Cumming totesi kritiikissään näyttelyn olevan vallan mainio ja sivistävä – mutta vain luettelonsa tasolla. Itse näyttelyä hän piti osin jopa surkeana.
Minulle kävi täysin toisin. Näyttely oli häkellyttävän hieno, sekä sen 60 Picassoa että 90 brittitaiteen edustajaa. Myös museomediaa ajatellen se oli opettava kokemus. Ei tyydytty siihen, että esiteltäisiin sekalainen kokoelma Picasso-vaikutteisia teoksia isolta joukolta 1900-luvun taiteilijoita, mikä olisi varmaankin ollut mahdollista, vaan oli keskitytty seitsemään tekijään, jolla kullakin oli omanlaisensa suhde Picassoon ja hänen erilaisiin kausiinsa – oli sitten kyse kubismista tai monia kysymyksiä herättäneestä kubismin jälkeisestä uusklassismista. Edustettuina ovat Duncan Grant (1885–1978), Wyndham Lewis (1882–1957), Ben Nicholson (1894–1982), Henry Moore (1898–1986), Francis Bacon (1909–1992), Graham Sutherland (1903–1980) ja David Hockney (s. 1937).

Wyndham Lewis.

Yksi syy siihen, miksi Cumming oli pettynyt, oli se, että näyttelyssä oli liikaa pastisseja ja plagiaatteja. Näin varmaan olikin, mutta oli varsin kiinnostava nähdä käytännössä se, miten esimerkiksi Henry Moore, joka ei juurikaan Picassosta puhunut, loi omia, jo ikonisiksi muuntuneita muotojaan voimakkaasti Picasson jalanjäljissä. Yksi museon keskeisistä tehtävistä on näyttää näitä prosesseja.
Siinä mielessä Cumming oli oikeassa, että näyttelyluettelon lukeminen hotellihuoneessa oli aivan eri kokemus. Vasta tekstin myötä tajusi sen, kuinka kompleksinen suhde brittikulttuurilla oli Picassoon. Hän oli modernisti niin hyvässä kuin pahassa. Häntä pilkattiin ja samalla myös pelättiin – olihan hän vaikutusvaltainen keskustelija ja myös aikoinaan Ranskan kommunistisen puolueen jäsen. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin ulkomaalainen, toi ”vieraita vaikutteita”. Meidän Guggenheim-keskustelumme on pientä näiden imperiumin suurten tarinoiden rinnalla.
Onneksi briteissä on alettu purkaa näitä jännitteitä. Picasso & Modern British Art tekee sen meganäyttelyiden tasolla, mutta samassa museossa on tilaisuus katsella rauhassa samaa tarinaa vähän laajemmasta perspektiivistä. Migrations on pääosin Tate Britainin omiin kokoelmiin pohjautuva näyttely, jossa käsitellään maahanmuuton ja taiteen suhdetta 500 vuoden ajalta. Mukana on niin flaamilaistaustaisia mestareita tummine kankaineen kuin Länsi-Intian saarilta tulleita nykyvideon tekijöitä.

Museo on selvästikin ottanut normaalin taidehistoriallisen diskurssin rinnalle voimakkaasti kulttuurihistoriallisen näkökulman, mikä antaa mahdollisuuksia näyttää mestariteosten joukossa vähän keskinkertaisempiakin teoksia.
Katsojan konteksti näyttelee taas omaa osaansa. Brittikatsoja saattaa olla vähän hämmentynyt oman taiteensa monimutkaisista juurista, kun suomalainen katsoja ihmettelee sitä, miten John Singer Sargentia (1856–1925) ja Naum Gaboa (1890–1977) katsotaan samassa näyttelyssä. Onneksi senkin oppii tajuamaan.
Imperiumiahan tässä puretaan. Vielä Habermasia lainaten: ”Elämismaailman on pystyttävä kehittämään omasta piiristään instituutioita, jotka rajoittavat taloudellisen ja hallinnollisen toimintajärjestelmän dynamiikkaa.”
Kyllä taide, jopa museokin, voi olla vallankumouksen asialla – tai ainakin osana modernin kulttuurin takaisinkytkennässä arkikäytäntöjen kanssa. Siinäkin riittää sarkaa. 

Damien Hirst 
Tate Modern, Lontoo 4.4.–9.9. 

Picasso & Modern British Art 
Tate Britain, Lontoo 15.2.–15.7. 
The Scottish National Gallery of Modern Art, Edinburgh 4.8.–4.11. 

Migrations 
Tate Britain, Lontoo 31.1.–12.8. 

*** 

Ja sitten Poriin:

Kaikki haluu feimii tai respektii – mutta missä kontekstissa? 

Muuttuuko katutaiteen katsomiskokemus, kun taide siirtyy kadulta museoihin, taidemaailman legitimaation piiriin? Muuttuvatko myös sen tekemisen tavat? 

Katutaiteeseen on usein tapana suhtautua siten, kuin sillä olisi jokin vaikeasti ymmärrettävä koodistonsa, joka vaatii vihkiytymättömältä katsojalta aivan erityistä paneutumista ja opiskelua. Mutta eikö näin ole kaiken taiteen laita, oli sitten kyse jostain tyylistä tunnusmerkkeineen tai yksittäiselle taiteilijalle ominaisesta indiosynkraattisesta – kunkin satunnaisen henkilöhistorian tuottamasta ominaislaatuun liittyvästä – ilmaisusta? Ei graffitissa tai muussa katutaiteessa ponnistavasta ilmaisussa ole mitään tämän kummallisempaa. Ei mene pitkää aikaa, ennen kuin graffitia tutkaileva katsoja alkaa erottaa klassiset maneerit ja tietyt perussymbolit – esimerkiksi tuikkeet, kruunut ja nuolet – ja pystyy aloittamaan laadullisten vertailujen suorittamisen.
Laajemmassa kontekstissa käytetyn kielen suhteenkaan ei ole syytä viljellä mitään mystifiointia. Emme me tarvitse mitään erityissanakirjaa kertomaan meille, että suomalaisen graffititaiteilijan tavoittelema feimi (engl. ’fame’) tai respekti (engl. ’respect’) ovat täsmälleen samaa, mitä kaikki muutkin taiteilijat tavoittelevat: osa mainetta mutta epäilemättä suurin osa – ja ikään kuin syvemmällä sielussaan – kollegoilta tulevaa kunnioitusta. 

Yleisökin sai osallistua Porissa.

Suurin osa katutaidetta pyrkii olemaan taidetta hyvin samalla kuin kaikki muukin taide. Osa on poliittista ja julistavaa, osa pyrkii puhtaammin esteettiseen kokemukseen. Selkeämmin erottava tekijä on laillisen ja laittomuuden ongelmallinen suhde, mutta tämänkin seikan jännittävyys latistuu, kun muistaa, minkälaista oli tehdä taidetta Neuvostoliitossa tai natsi-Saksassa.
Katutaide on jo pitkään ollut myös osa taidehistorian kaanonia ja myöskin taidemaailman markkinahumua: Jean-Michel Basquiat (1960–1988) ja Keith Haring (1958–1990) ovat jo paikkansa taidehistoriassa lunastaneet, kuten myös anonymiteettinsä säilyttänyt Banksy, joka on rikkonut Sothebyn huutokauppahuoneessa jo 100.000 punnan rajan.
Tätä taustaa vasten Porin taidemuseon katutaideavauksessa ei pitäisi olla mitään niin kovin ihmeellistä, mutta ehkäpä näyttelyn alanimeke ’Uusi sukupolvi’ kertoo jotain olennaista näyttelyn hengestä. Ehkä tämän näyttelyn myötä olemme todistamassa sitä, kuinka katutaide saavuttaa tietyn uudenlaisen normaalitilan, jossa Robin Hood -fiilis alkaa jäädä taka-alalle ja jossa on ikään kuin ”luonnollista” esiintyä kaikissa mahdollisissa taidekonteksteissa.

On tietenkin sitäkin väkeä, jonka mukaan ”vallankumous syö aina lapsensa” – niin tässäkin tapauksessa. Tältä nimittäin minustakin tuntui, kun katselin Porissa lontoolaisen Slinkachun jättikokoisia valokuvavedoksia, joiden kuvatekstissä luki ”Continuous tone Lambda C-type print on Fuji Crystal Archive matte paper on aluminium”. Ja editio oli tietenkin viiden vedoksen kokoinen, ja mukana oli tietenkin Andipa Gallery Lontoosta. En minä tällaista taidetta tullut katsomaan. 

Tai tulinhan sittenkin, kun hetken asiaa tarkemmin mietin. Slinkachu tekee kadulle miniatyyrinukeista erilaisia installaatioita ja kuvaa ne sitten vedostaakseen pienet draamansa isoon kokoon. Eikö tämä voi olla yksi niistä kiinnostavista tavoista, joilla kadulla toimivan, anonymiteettinsä säilyttävän taiteilijan ja taidemuseoissa elämyksiä hakevan, usein melko porvarillisen katsojan maailmojen rajat liudentuvat? Yksi niistä hetkistä, joita suurin osa taiteesta tavoittelee: ymmärryksen lisääntymistä, ymmärryshorisonttien yhtymistä ja dialogin käymistä.
Näinhän toimii myös puolalainen M-City (s. 1978), joka maalasi Antikadun ja Gallen-Kallelankadun – riemukas yhteensattuma – kulmatalon päätyyn taidemuseon näyttelyyn liittyvän jättimäisen kaupunkimaiseman muutamassa päivässä. Hänellä onkin takanaan jo satoja isoja seinämaalauksia eri puolilla maailmaa. 

M-City ja fasadi kaupungilla.

Eivätkö meidän Lahtemme ja Seinäjokemme ole täynnä tällaisia talonpäätyjä, jotka voisivat tarjota samanlaista iloa ja viihtyisämpää asuinympäristöä paikallisille asukkaille kuten esimerkiksi San Franciscon kuuluisat muraalit? Taitaapa olla jopa niin, että viime aikoina jälleen toivottu taiteen ja matkailun liittokin voisi toteutua tällä tavalla. Mikä tylsällä ruutukaavalla ja 1970-luvun elementtilaatikoilla varustettu kaupunki uskaltaisi julistautua Suomen muraalipääkaupungiksi? Vai onko niin, että Pori on nyt päättänyt ottaa tuon roolin? Ainakin näyttelyn kuraattori Pia Hovi-Assad unelmoi YLE:n haastattelun mukaan Porista jo tulevaisuuden pikku-Berliininä. 
Porin katutaidenäyttely on kaikkineen varsin raikas. Se ei yritäkään olla taidehistoriallisesti rakennettu niin, että se kertoisi katsojalle ikään kuin valmiiksi pureskeltuna ja pähkinänkuoressa sen, mistä katutaiteesta on kyse. Se ei myöskään toimi pelkästään katutaiteen konventioiden ehdolla vaan uskaltautuu pehmentämään katutaidetta tavalla, jota stadin kovapäisimmät vartiointiliikkeen miehiä karkuun juoksemaan tottuneet tekijät eivät todennäköisesti hyvällä katsoisi. Mukana on myös naisia, mikä tällä varsin miehisellä alalla ei ole ollut kovinkaan tavallista. Mukana on myös neulegraffitia ja hyväntahtoista huumoria.
Museokonteksti tuo kuitenkin omat ongelmansa. Esimerkiksi norjalaisen sapluunamaalari Dolkin, joka on tyyliltään hyvin lähellä Banksyä, jättimäinen sapluuna menettää museon sisällä tehokkuutensa juuri kontekstin takia. Kuvassa on maalitynnyrin ja telan kanssa liikkuva iso talkkari, joka on juuri maalannut yli kolme seinämaalausta. Se olisi kohdillaan nimenomaan jonkun betonielementtitalon seinällä, mutta museossa se on ikään kuin vain näyte, joka kehottaa kuvittelemaan itsensä oikeaan kontekstiin. Ja eihän se oikein onnistu. 

Egs ja Porin taidemuseon fasadi.

Sama päälleliimaamisen maku koskee myös näyttelyn suurinta suomalaistähteä, alan piireissä kansainvälistäkin mainetta nauttivaa Egsiä, jolle on annettu lupa maalata Porin taidemuseon ulkoseinään iso duuni panssarimaalilla, akryylilla ja spraylla. Kyse on peräti kahdenlaisten sääntöjen rikkomisesta. Sääntöjen rikkominenhan on toki yksi taiteen perussäännöistä, mutta esimerkiksi katutaiteen kirjoittamattomissa säännöissä ei tällaisia arvorakennuksia ole tapana maalata. Uusrenessanssien pakkahuoneen ulkoseinässä Egsin iso maalaus toi minulle ensimmäistä kertaa koko näyttelyn aikana sen yhden perustermin, jota graffitikeskustelussa on esimerkiksi Helsingin epäonnistuneen nollatoleranssikampanjan aikana käyty. Egsin työ nimittäin näyttää töhryltä. Osittain tämä johtuu varmaan siitä, että taiteilijan intentio oli selvästikin ollut tehdä jollain tavalla tyylillisesti kunniaa tälle suomalaisen taidemaailman modernismin temppelille, joka on tunnettu nimenomaan Maire Gullichsenin kokoelmien tyyssijana, mutta hän ei ole oikein osannut. Tuloksena on tuhnua, suttuista maalausta, joka ei tee kunniaa sen paremmin katutaiteelle kuin modernistiselle taidemaailmallekaan, jonka sääntöjä se myöskin rikkoo – tahallisesti tai tahattomasti, yksi lysti.
Porin katutaidenäyttely on hyvä avaus, mutta en kuitenkaan usko, että se on yksi niistä käänteentekevistä näyttelyistä, joita muistellaan vielä kymmenien vuosien kuluttua. 

Street Art – The New Generation 
Porin taidemuseo 10.2.–27.5. 

***

Ja kainalojuttuna edelliseen raportti matkalukemisestani:

Kukkahattutädit ja graffiti

Piritta Malinen: Kannu vie – kohti taidetta? Graffitikokemus sekä graffitin ja kuvataideopetuksen vuorovaikutus. Lapin yliopistokustannus 2011. 

Yksi keskeinen indikaattori jonkin asian legitimaatioprosessista on se, että aiheesta tehdään väitöskirja. Nyt on näin käynyt graffitille. Kuvataideopettajana toiminut ja toimiva Piritta Malinen on lähestynyt graffitia sekä kuvataideopetuksen kautta että myös etnografisena tutkimuskohteena. Hän yrittää hahmottaa niitä tapoja, jolla graffitille voitaisiin sen ansaitsema paikka kuvataideopetuksessa – onhan se keskeistä visuaalista kulttuuria ainakin osalle kuvataidetunneilla istuvista oppilaista. Ja hän yrittää hahmottaa graffitia kokemusmaailman kautta. Luin väitöskirjan junamatkalla kohti Porin taidemuseon graffitinäyttelyä ja tarkkailin koko ajan samalla ratapihojen maalausperinnettä – aina Karkkua ja Harjavaltaa myöden.
Kyllä tuli oltua niin eri maailmoissa! Malinen ei ole varsinainen akateeminen tutkija eikä sellaiseksi pyrikään, mutta hänen kirjansa valitettavasti siteeraa paljon enemmän nimenomaan tutkimuskirjallisuutta kuin varsinaista kohteenaan olevaa materiaalia. Hän on haastatellut joitain tekijöitä, mutta eipä tuo ääni juurikaan kuulu. Yksi Malisen keskeisistä teemoista on graffitikokemuksen etnografissävyinen hahmottaminen, mutta hän antaa empirialle niin vähän tilaa, että tehtävänanto ei toteudu.
Väitöskirjakin voi toisinaan olla lukuelämys – ainakin jos itse empiria tarjoaa uudenlaisia ahaa-elämyksiä. Tämä ei sitä ole. Kirjan kuvatkin ovat varsin vaatimattomia, eikä niiden anti jo pelkästä pienestä koosta johtuen ole kovinkaan visuaalista. Ja visuaalisesta lukutaidosta pitäisi olla kyse.
Kuvismaikkojen sisäisessä keskustelussa kirjalla saattaa olla tärkeäkin merkitys. Mutta jos olet graffitista kiinnostunut maallikko, et tästä loputtoman jankuttavasta teoreettisesta itsereflektiosta paljoakaan kostu.

***

Ja sitten jälleen Tallinnaan. Kumussa on syytä käydä ahkerasti:

Tõnis Vintin synkretistinen kokonaistaideteos

Virolaistaitelijat oppivat neuvostoaikana monin tavoin väistämään virallisen taidepolitiikan ansoja. Yksi tapa oli hiljainen, muita maailmoja luova, ikään kuin poissaolo ympäröivästä yhteiskunnallisesta arjesta.  

Tallinnalainen graafinen suunnittelija ja kuvataiteilija Tõnis Vint (s. 1942) on yksi Viron 1960–80-lukujen merkittävimmistä taiteilijoista, joka sekä vaikutti virolaisen taiteen kuvakieleen että loi myös voimakkaasti koulukuntaa.
Hämmästyttävästi kaiken keskipiste oli Tõnis Vintin ja hänen vaimonsa, Suomessakin hyvin tunnetun Mare Vintin (s. 1942) pikkuruinen kaksio Tallinnan tuoreimmassa neuvostoajan elementtilähiössä Mustamäellä, Ystävyyden puistotiellä. Yhdeksänkerroksisen tyyppitalon legendaarinen asunto no. 22 muodostui yhdeksi virolaisten taiteilijoiden ja intelligentsian keskeisimmistä kokoontumispaikoista syksystä 1968.

 

Asunto oli osa Vintin kokonaistaideteosta. Pariskunta remontoi sen heti muuttaessaan: seinät puhtaan valkoisiksi, lattialle vaasi jossa pari oksaa. Vint kirjoitti vuonna 1974 Kunst ja kodu (Taide ja koti) -lehteen artikkelin ’Tühi ruum’ (Tyhjä tila/huone) ja kuvitti sen kuvilla kodistaan, jossa oli vain mustaa ja valkoista – ja paljon tyhjää. Taiteilijakollega Leonhard Lapinin mukaan kaksikielisessä (viro ja venäjä) lehdessä ilmestynyt artikkeli tuotti ”valkoisten interiöörien buumin” jopa pitkin Neuvostoliittoa. Täytyy muistaa, että juuri Viro oli yksi niistä paikoista, jotka toimivat neuvostoajan sillanpääasemina länsimaisen taiteen suunaan. Vintin asunnossakin kävi vieraita aina Moskovaa ja Leningradia myöten. Mutta toki myös Suomesta.

Asunnossa keskusteltiin yötä myöten ja selailtiin Vintin kirjahyllystä löytyvää kansainvälistä taidelehdistöä. Vint oli kova luennoitsija ja toisinaan saarnamieskin, ja hän myös loi nopeasti itselleen koulukuntaa. Syntyi Studio 22. Yksi nuorimmista ja sittemmin merkittävimmistä oppilaista oli Suomessakin paljon opettanut Siim-Tanel Annus (s. 1960), joka aloitti mestarin jalkojen juuressa jo 13-vuotiaana. 

Synkretistinen universumi 

Tõnis Vintin oma tuotanto sekoittaa kiinnostavalla tavalla läntistä modernismia ja itäistä filosofiaa merkkikielineen. Vintin luomaa kuvamaailmaa on nimitetty synkretistiseksi, millä on totuttu viittaamaan uskontojen sekoittumiseen ja yhteen nivoutumiseen. Aivan yhtä hyvin sitä voisi nimittää eklektiseksi, millä on tietenkin taidemaailmassa ollut lievä negatiivinen kaiku, mutta eiköhän Vint käännä sen voitokseen.

Vintin kuvamaailmassa yhdistyvät häkellyttävällä tavalla eri kulttuurien perusornamentiikka, jota Vint onkin tutkinut järjestelmällisesti koko uransa ajan, pop-taide, jugend ja art deco, toisinaan jopa rokokoo – sekä paljon tyhjää tilss ja omalaatuista virtuaalista arkkitehtonista ajattelua.
Vintissä on jopa paljon samaa kuin Andy Warholissa, kuten taidehistorioitsija Eha Komissarov on huomauttanut. Molemmilla on mainosmiehen tausta ja kyky käyttää iskevästi yksinkertaisia symboleja ja merkkejä. Vintin tapauksessa mainostaminen oli toki hieman toisenlaista: hän toimi vuodet 1967–73 Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan liha- ja maitotuotteiden ministeriön alaisen pakkaus- ja mainoslaboratorion graafisena suunnittelijana.
Vintin filosofiseen systeemiin voi suhtautua varauksella hänen yhdistäessään esimerkiksi suomalaisugrilaista ornamentiikkaa suorastaan geneettisesti kelttiläisen ja kiinalaiseen kuvakieleen, mutta kun sijoittaa koko kuvion C.G. Jungin arkkityyppiajatteluun ja sallii sopivasti taiteellista vapautta, voi hänen tuotannostaan nauttia varsin metafyysisessä ja syvähenkisessä virityksessä. Taolainen dualismi (jin ja jang) saa vielä oman lisäsävynsä neuvostoyhteiskunnan tuottamasta dualismista. Sen arkitodellisuushan oli myös sananmukaisesti varsin kaksijakoinen.
Ja eipä taida Viron umpikapitalistinen nykytodellisuuskaan olla Vintille kovin mieluista. Hän on nimittäin vaihtanut vuorokausijärjestyksenä ja toimii nykyään vain öisin. Ei häntä nykyään juuri enää kukaan tapaakaan. 

Tõnis Vint ja tema esteetiline universum
Kumu, Tallinna 22.5.–9.9.

Katutaidetta 76: Silkkaa Polaroidia

Tiistai ja keskiviikko kuluivat kokonaan Polaroid-näyttelyn kokoamisessa. Yksi kohokohdista oli se, kun kävin Erja Lahdenperän (s. ?) luona tutustumassa Studio Muikun tuotantoon. Muistan Muikun omasta nuoruudestanikin. Porukka kuvasi Polaroidilla puistokuvausta Espalla kahtena kesänä 1978–79. Mukana olivat Lahdenperä, Ulla-Maija Vuori (s. ?, nyk. Svärd) sekä Jukka Uotila (1956–2009). Tässä he itse omissa otoksissaan: 

Olipa hauska nähdä, että tästäkin projektista oli jäänyt muistoja, joita voimme nyt sitten ihailla näyttelyssä – ja ehkä toivoa, että joku innostuisi taas Espalle puistokuvaajaksi

Piipahdin myös Taide-lehden toimituksessa hakemassa sinne jo vuosia siten jättämääni tavaraa. Punavuorenkadulla oli rakennustyömaan aita tarjonnut taustan pienelle taiteilulle:

Julkaistua 308 & 309: Kiinan imu & Futurismi oli aikansa huomiotaloutta

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi kaksi juttuani. Kolumnissani pohdin Kiinan roolia taidemarkkinoilla. Olen surffaillessani törmännyt aika häkellättyviin juttuihin Kiinan kasvavista markkinoista. Tässä esimerkiksi linkki The Guardianin juttuun viime huhtikuulta. Luulenpa, että tulemme hämmästelemään vielä monia asioita – eikä pelkästään myönteisessä mielessä. 

Kiinan imu

Törmäävätkö taidemarkkinat koskaan satuuratiopisteeseen?
Tuskin ainakaan lähiaikoina, sillä kiinalaiset ovat kaupallisen taideharrastuksensa vasta aloittaneet, ja jo nyt he hallitsevat peräti 41% maailman huutokaupoissa käytävistä taidemarkkinoista.
Luku on uskomaton, mutta ehkä sitä saa ymmärrettävämmäksi, kun ottaa huomioon sen, että Kiinassa asuu nykyään maailman suurin dollarimiljonäärien joukko: heitäkin on nimittäin jo yli miljoona!
Jos et ole tutustunut Qi Baishin (1864–1957) 1940-luvun tuotantoon, et tiedä maailman huipputaiteesta kovinkaan paljoa. Mutta ei silti syytä huoleen: ei hänestä kukaan muukaan suomalainen mitään tiedä – en minäkään, taideammattilainen, ollut koskaan kuullutkaan hänestä. Mutta jokin on pielessä, kun emme Qi Baishia tunne, sillä hänen 1940-luvulla Kiinan politiikan suurmiehelle Chiang Kai-shekille maalaamansa perinteinen esittävä maalaus myytiin Beijingissä huutokaupassa viime vuonna 65 miljoonalla dollarilla.

Tässä 65 miljoonan dollarin maalaus.

Merkittävän taidemarkkina-asiantuntijan Artpricen listoilla olikin viime vuoden hintarankingissa ensin kaksi kiinalaista taiteilijaa ja vasta kolmannella tilalla Andy Warhol. Jostain käännekohdasta tämä kertoo.
Länsimaat osaavat kuitenkin peesata: Sotheby’s on avaamassa Hong Kongiin isoa galleriaa, jossa järjestetään sekä myyntinäyttelyitä että kokoelmanäyttelyitä sellaisille keräilijöille, joilla ei ihan vielä ole varaa perustaa omaa museota. Osalla keräilijöistä on kuitenkin menossa jo toinen museo.
Nyt vain nopeasti suomalainen taidegalleria Hong Kongiin!

***

Ja sitten kritiikkini EMMAn futurisminäyttelystä. Pressi oli jo muutama kuukausi sitten, ja juttu oli välillä hukassa, joten vähän myöhään se ilmestyi. Mutta kiirehtikää katsomaan, jos ette näyttelyä ole nähneet. Sunnuntaihin asti on vielä aikaa.  

Futurismi oli aikansa huomiotaloutta

Futurismi halusi tuhota museot ja itseään varhaisemman taiteen, mutta museoonhan se itsekin lopulta päätyi.

Viime vuosisadan merkittävistä ismeistä futurismi oli suuntaus, joka onnistui käyttämän mediaa parhaiten hyväkseen. Italialaisen monitaiteilija Filippo Tommaso Marinettin (1876–1944) käynnistämä liike sai varhaiset manifestinsa julki kansainvälisessä lehdistössä, ja sen jälkeen manifesteja riittikin vuosien mittaan loputtomasti – ja aiheesta kuin aiheesta.
Futurismi oli myös monitaiteisin kaikista ismeistä: mukana olivat muiden muassa runous, kuvataide, musiikki, teatteri, tanssi, elokuva, muotoilu, arkkitehtuuri – ja jopa gastronomia.
Kubismi oli pilkkonut aihettaan osiin ja yrittänyt esittää sitä samanaikaisesti monista näkökulmista, mutta futurismi yritti mennä pidemmälle. Se yritti saada mukaan dynamiikan, liikkeen, nopeuden, voiman ja vauhdin – väkivaltaa unohtamatta. 

Tullio Crali (1910–2000), Hävittäjälentokone II, öljy vanerille, n. 1936. 

Väkivaltainen uuden nimeen vannominen tuotti nykyään vähän huvittavaakin vanhan inhoamista: futuristit muistetaan vaatimuksesta ”tuhota museot”, nuo menneen ajan – eli passeismin, kuten he asian ilmaisivat – pystyyn kuolleet muistomerkit. He jopa vaativat historiallisen Venetsian tuhoamista, jotta sen tilalle voitaisiin rakentaa voimakas teollinen ja sotilaallinen Venetsia, joka hallitsisi Adrianmerta.
Ei olekaan siis ihme, että futurismi kytkeytyi myös monin tavoin voimantuntoiseen fasismiin, ja heidän perustamansa puolue liitettiin myöhemmin osaksi fasistijärjestöä. Tämän asian kanssa italialaisilla taidehistorioitsijoilla lienee vieläkin iso työsarka edessään, mutta suomalainen taiteenharrastaja voi onneksi mennä museoon ja nauttia aikansa taiteen hedelmistä, väliin lempeästi hymyillenkin. 

”Uusi elämänrytmi” 

Varhaista futurismia ei Suomessa ole liiemmin nähty, joten EMMAn näyttely on yksi vuoden taidetapahtumista. Pieteetillä koottu näyttely sisältää paljon töitä futurismin yhdeltä suurimmalta kuvataiteilijalta Giacomo Ballalta (1871–1958), mutta mukana on paljon muutakin. Laajassa näyttelyssä on tarjolla paljon ennennäkemätöntä, ja vaikka tarjolla ei olisikaan niitä kaikkein ikonisimpia töitä, on näyttelyn avulla luotavissa hyvä kokonaiskuva futurismin synnystä ja kehityksestä.
Suomeenhan futurismi ei juurikaan vaikuttanut, vaikka Olavi Paavolainen sitä käsittelikin kirjassaan Nykyaikaa etsimässä (1929). Paavolainen ei pitänyt futurismin varsinaisia taiteellisia saavutuksia merkittävinä, mutta hän tajusi omaan selvänäkijätyyliinsä sen arvon ”henkisenä virtauksena”: ”Sen julistukset uudesta elämänrytmistä, sen oppi teknillisten keksintöjen ja koneen esteettisistä arvoista, sen vaatimukset uuden maailmankuvan ja uuden tuntemis- ja näkemistavan siirtämisestä taiteeseen ovat olleet käänteentekevät.”
Tätäkin me voimme nyt käydä Espoossa arvioimassa.

Näyttelykuvia 695: Kesä alkanee

Eilisen päivän vietin Valokuvataiteen museon kellarissa suunnittelemassa tulevan Polaroid-näyttelyn töiden kehystystä. Tarvitsimme myös erästä installaatiota varten irtopäätä, ja sellaisenhan Martti Jämsä (s. 1959) löysi naapurissa majailevan Teatterimuseon varastoista: 

Ruokatauolla piipahdimme Kaapelitehtaan Puristamossa katsomassa Lahden taideinstituutin lopputyönäyttelyä Final Fantasy (5.–27.6.). Aika roisia on meno ollut maalatessa:

Olinkin vähän hämmästynyt siitä, että näyttelyn kokonaisilme oli niin raaka. Ei ollut tarjolla käsitteellisempää tekemistä eikä myöskään kovin herkkää jälkeä. Liekö sitten niin, että koulun lakkauttamispäätös on lyönyt leimansa tekemiseen?

***

Ja sitten piti lähteä Galleria Ortoniin avaamaan Salvelan kesä III (4.–29.6.). Minua ilahdutti suuresti, että näyttelyn avasi pitkän uran Taiteessa tehnyt Jaakko Lintinen:

Avajaisperformanssista vastasi tuttuun tapaan Roi Vaara (s. 1953). Hän otti yleisöstä kymmenen avustajaa, jotka hän laittoi soittamaan uuden viisiminuuttisen sävellyksensä. Olupullot puhallinsoittimina toivat porukalle hyvän kesäfiiliksen:

Ja jatkoille tuttuun tapaan yhteistyökumppanimme huomiin, ravintola Salveen. Musiikkiannista vastasi akustisesti Esa Kaartamo:

Ja vielä yllätysesiintyjä. Susan Heiskanen on nimittäin opiskellut jo toista vuotta hula-tanssia ja uskalsi tulla taitoineen yleisön eteen:

Kai tässä kesä alkaa lähestyä.

Näyttelykuvia 694: Mikä helvetin veroilmoitus?

Sunnuntaina ripustimme Galleria Ortonin kesänäyttelyn, josta näyttää tulleen jo aito perinne, koska kyseessä oli jo kolmas Salvelan kesä (4.–29.6.). Vakiojengin – Jorma Hautala (s. 1941), Pekka Kauhanen (s. 1954), Matti Kujasalo (s. 1946), Tapani Mikkonen (s. 1952), Matti Nurminen (s. 1947), Matti Peltokangas (s. 1952), Olavi Pajulahti (s. 1944) ja Roi Vaara (s. 1953) lisäksi kutsuttuna vieraana oli Teemu Saukkonen (s. 1954) Tampereelta. Ja kun porukka on näin kokenutta, ei näyttelyn ripustaminen ollut kovin työlästä – paitsi ehkä joiltain osin, koska Nurmisen kivillä on taipumus painaa, kuten Peltokangaskin huomasi:

Hautala ja Kauhanen olivat nopeasti seinällä...

... mutta Pajulahdella riitti naputtelemista näissä sikariboxeihin tehdyissä pigmenttitutkielmissa.

Avajaiset odottavat tänään, ja palaan vielä asiaan. 

*** 

Ja kun kerran Alaston kriitikko yritän olla, niin kerrottakoon kriitikon arjestakin rehellisesti jotain. Siivosin avaamatonta postia, ja huomasin, että veroilmoitus oli jo liki kuukauden myöhässä. Kenkälaatikko tyhjäksi sohvalle, ja sunnuntai-illan hupi oli tällaista:

Näyttelykuvia 693 & Katutaidetta 75: Valmiita taidemaailmaan

Lauantain kävin tutustumassa erityisen tarkkaan Kuvataideakatemian lopputyönnäyttelyn Kuvan kevät (11.5.–3.6.) osioon, joka sijaitsi päätalolla tiloissa. Katselin rauhassa, koska sunnuntaina minua odotti virallinen tehtävä: näyttelyn viimeisen päivän yleisöopastus.

Olen yrittänyt toistakymmentä vuotta seurata näitä akatemiasta valmistuvia nuoria taiteilijoita. Väliin tuntui siltä, että koulu on aika hakusessa, mutta viime vuosina lopputyönäyttelyt ovat näyttäneet tosi kiinnostavilta. Niin nytkin. Ainakin äkkiseltään tuntui siltä, että tämä oli paras näkemäni lopputyönäyttely. Ideat olivat raikkaita ja toteutus kautta linjan mallikasta.

Pia Männikkö (s. 1971), Kaskadi, 2012.

Noora Schroderus (s. 1982), Uudet uhkakuvat, 2012.

Etualalla Elina Autio (s. 1985), Jatkot, 2012 ja taustalla Satu Nenosen (s. 1980) maalauksia.

Mari Metsämäki (s. 1971), Kukaan ei leiki mun kanssa, 2012. Saa avata ja sulkea. Tuli mieleen se muumikirja, jossa oli reikiä.

Ville Andersson (s. 1986) oli itsekin paikalla teostensa kanssa.

Päätin sitten vielä leikkiä vähän lapsellista leikkiä ja valitsin itselleni sen kaikista parhaimman, oman lempityöni. Se oli ihan selkeästi moskovalaissyntyisen Anastasia Lobkovskin (s. 1981) 12-minuuttinen lyhytelokuva the boy who was afraid of Nothing (2012):

Lumoava ja intensiivinen tarina pienestä koulupojasta maailman ihmeiden ja universumin rakenteiden puristuksessa.

***

Ja sitten sain vielä kunnon naurut, kun akatemian ratikkapysäkkikin otti kantaa taide-elämään: