keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Katutaidetta 107 & Julkista taidetta 74: Berliinin kaduilla

Berliini levittäytyy laajalle alueelle, joten iso osa matkoista tuli tehtyä bussilla, metrolla ja ratikalla. Tallustelu jäi vähemmälle – ei nuo polvetkaan oikein toimi kunnolla – ja siten myös valitettavasti minulle rakas katutaiteen bongailu; ja sääkin tuotti koko ajan aika platkun valon. Jotain toki tuli nähtyä:




















Ja pari aika hienoa neulegraffitia:


 

Ja mitähän se tämä sitten on? Uusi katutaiteen alalaji? Kun tarpeeksi liimataan julisteita, voi kerrostumaan tehdä vaikkapa veistosmaisen duunin:  


Julkisen taiteen bongailu jäi melkein kulkuneuvon ikkunasta nähdyiksi pönötyspatsaiksi ja akuankkaveistoksiksi (näin vähän nuoremmat veistäjät väliin kutsuvat plastista modernismia). Pari hauskaa DDR-juttua tuli vastaan:
 

Tämän luulen olevan jonkinlainen koristeveistos, koska muistan nähneeni useammankin samanlaisen – jopa Venäjällä –, vaikka en ihan varma ole. Siis sosialistista rakennusmestaritaidetta?


Tässä oli taas aika tehnyt tehtävänsä. Suihkukaivoveistos on kai aikoinaan ollut iloisen pirskahteleva, mutta nyt se oli miltei jumissa, ja vain ylinnä olevan pojan jaloista valui vähän liruen kuin pissaa alla kiipeävän tytön päälle – valitettavasti kuvasta ei hassu fiilis oikein välity. 

***

Sittenhän on tietenkin kaikki muu visuaalinen kulttuuri. Minulle aivan uusi ilmiö oli tv-antennien visuaalinen ilme. Joissain oli logoja, joissain uskonnollista kuvastoa: 


Ja toinenkin visuaalinen uutuus minulle. Rosenthaler-kadun Pan Asia -ravintolan kellarin vessassa oli yhteinen käsienpesualue, jonka molemmissa päissä pienellä screenillä pyöri anime, jossa nuoret lesbotytöt lutkuttivat toisiaan oikein hard core -malliin. Ruoka oli onneksi ihan kelpoa – vaikkakin berliiniläisittäin vähän kallista. 

 

Ja sitten piti tietenkin käydä katsomassa, oliko Friedrichsheinin Helsingforser Platzille läntätty veistos. Vaan sitäpäs remontoitiin paraikaa:  


Hei hei, Berliini. Bis bald.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Näyttelykuvia 852 & 853 & 854: ... ja lisää Berliinin suomalaisuutta

Eikä tarvinnut mennä merta edemmäs kalaan. Talossamme (Bülowstrasse 90) toimii Jari Haanperän (s. 1957) ja Mirka Flanderin (s. 1959) pyörittämä Suomesta Galleria, jossa on esitelty suomalaista taidetta vuodesta 2010. Nyt oli vuorossa Tanja Koponen (s. 1968) näyttelyllään In This Room (7.–28.9.). Oli metka istua sohvalla kevyesti installoidussa huoneessa ja katsoa tv:stä samaa huonetta ilman minua istumassa:



Missä minä olen? Kuka minä olen? Mitä kuvassa näkyy ja koska? Reaaliaikainen oleminen ja dokumentti sekoittuvat jännittävällä tavalla toisiinsa.

***

Ja alakerrasta löytyi Freies Museum Berlin. Esillä oli ljublanaisen DELAK-ryhmän Postgravity Art/Noordung 1995–2045 (14.6.–17.10), vanhaa neukkuavantgardea ja avaruusajan painottomuutta sekoittava kummallinen näyttely:

 
En ole ihan varma siitä, miten vakavissaan nämä taiteilijat tutkivat "avaruuden kulturalisaatiota", mutta he ovat esimerkiksi tehneet performansseja painottomassa tilassa avaruustutkimuslaitoksella. Hauskalta ainakin tuntui.

***

Lauantai-illan kohokohta oli kuitenkin Haanperän uuden teoksen avajaisilta Suomestan ja Freies Museum Berlinin yhteistyössä avaamassa uudessa katutason tilassa. Entinen hämäräperäinen kahvila oli vaihtunut talon kahden gallerian yhteiseksi projektitilaksi. Haanperän FYR (2013) koostui kolmesta trampoliinikehikosta ja yli 200 öljylampusta sekä kolmesta vilkkuvasta valosta, joista Haanperä oli tehnyt majakan. Avajaiset olivat siis myöhään illalla, jotta majakka toimisi kunnolla:


Siinä istuimme kadulla varsin kansainvälisellä porukalla – mukana oli muuten yksi Berliiniin muuttaneista suomalaistaiteilijoista, ääni- ja kuvataiteilija Antti Pussinen (s. 1984, vasemmalla alla olevassa kuvassa), joka kertoili kokemuksistaan –, ja lähiympäristön alkaessa elää öistä elämäänsä, aloin yhtäkkiä miettiä Haanperän teoksen paikkasidonnaista luonnetta. Talossa taidetta, kadulla rappiota, rajapinta ikkunassa, sekä sisään- että uloskäynti mahdollisia.


En älynnyt kysyä Haanperältä itseltään mitään hänen intentioistaan, mutta katsellessani tuolilla olutta juoden viiden metrin päässä turhaan pokaa odottavaa nuorta prostituoitua ja kävellessäni ohi sutenöörien kahvilan nurkalla olevaan baariin hakemaan lisää olutta ja katsellessani sen varsin hämärää ja monenlaisessa kunnossa olevaa asiakaskuntaa – mukana mm. langanlaihoja transuja tiukoissa hepenissään – tulin ajatelleeksi, että FYR oli kuin taidemajakka tässä epämääräisessä ympäristössä. Tätä vahvisti vielä satunnaisten ohikulkijoiden seuraaminen: moni pysähtyi katsomaan, jotkut kuvasivat teosta kännykkäkameroillaan ja yksi nuori poika meni pyörällä ohi, pysähtyi ja kysyi: "Was ist das?" Minä sanoin, että "ein Kunstwerk", ja niinpä hän jäi käsi poskella tutkailemaan taidetta.
Hieno kokemus.

Taiteilija ja hänen loistonsa.

***

Ei tarvinnut myöskään mennä merta edemmäs kalaan päästäkseen berliiniläiselle työhuoneelle. Miltei viereisessä ovessa makuuhuoneestamme työskenteli italialaissyntyinen taidemaalari Mimmo Catania (s. 1955). Hän kutsui minut työhuoneellensa keskustelemaan viinipullollisen ajan berliiiniläisestä ja helsinkiläisestä taide-elämästä ja näytti minulle uusia maalauksiaan.


Työn alla oli sarja, jossa oli palavia autoja – osin pelkkiä autoja, osin hänelle ominaisella tematiikalla lisämerkittyjä:



Catanian töissä yhdistyy erilaisten kuvakielten – lehtileikkeleet, elokuvat jne. – lainaileminen ja yhdisteleminen ja tietty alleviivattu historiatietoisuus sekä kombinaatioiden tuottama vieraannuttaminen ja kummaksi tekeminen. Kiinnostava mallari, joka myös osoitti intoa päästä pitämään joskus Suomessa näyttely – Tallinnan Taidehallissa hän on vieraillut vuonna 2009.

   Catanian ölljyvärejä ja omakuva nuorena työhuoneen nurkassa.

Näyttelykuvia 850 & 851: Lisää Berliinin suomalaisia

Lauantaina oli taas suomalaisten etsintäpäivä. Seitsemän suomalaistaiteilijaa – Maija Helasvuo (s. 1968), Minna Jatkola (s. 1974), Mika Karhu (s. 1969), Jukka Lehtinen (s. ?), Niina Räty (s. 1973), Juha Sääski (s. 1952) ja Jan Kenneth Weckman (s. 1946) – perusti viime syyskuussa Novalisstrasselle Galerie Toolboxin, jossa on ollut esillä heidän omia näyttelyitään ja muita suomalaisvieraita. Nyt tarjolla oli Weckmanin kuratoima Beauty Box (7.–28.9.), jossa oli mukana kolme taiteilijaa: Robin Lindqvist (s. 1979), Veronika Ringbom (s. 1962) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949). Weckmanin punainen lanka – kauneuden ongelma taiteessa – tuntui vähän päälleliimatulta jälkirationalisoinnilta, mutta oikeastaan sama se, tarjolla oli ihan hyviä duuneja:

Veronika Ringbomin ja Henry Wuorila-Stenbergin huone.

Kiinnostavinta minun kannaltani oli nähdä nuoren Lindqvistin töitä, joita en ennen ollut nähnytkään. Hänen pienikokoiset maalauksensa olivat hauskalla tavalla monumentaalisen abstrakteja teemoiltaan, mutta varsin pieni koko tuotti hilpeän, ehkä vähän irvailevankin vaikutelman:

Robin Lindqvist: Cy Twombly, 2013.

***

Sitten piipahdin lähellä Torstrassella tosi oudossa paikassa: Designpanoptikum – surreales Museum für industrielle Objekte on venäläisen valokuvaajan ja keräilijän Vlad Korneevin (s. ?) luomus. Varsinainen sata vuotta vanhan teollisen materiaalin ja kummallisen alitajunnan sekasotku:


***

Ja tuli sitä etsittyä Itä-Berliiniäkin – ja löydettyäkin. Tässä 1960-luvulla avattu Karl-Marx-Alleen Kino International:

Näyttelykuvia 849: Berliinin suomalaisia etsimässä

Viime perjantaina etsiin käsiini Kari Kenetin – yhden Helsingin vanhoista huippugalleristeista, joka on vuodesta 2008 pitänyt Torstrassella suomalaiseen muotoiluun keskittynyttä liikettä Kippis Design. Mukana on niin vanhoja kappaleita kuin uustuotantoakin – unohtamatta salmiakkia ja hernekeittoa. Tyytyväisen tuntuinen isäntä kertoili Berliinin elämästä:


Eikä Kenetti ole kuvataidettakaan kokonaan unohtanut: liikkeessä on myös vaihtuvasti esillä suomalaista nykytaidetta, ja on se kuulemma kaupaksikin ehtinyt käydä:


***

Kuvataiteilija Eemil Karila (s. 1978) on hänkin jo asunut muutaman vuoden Berliinissä. Karila pitää työhuoneensa yhteydessä Crellestrassella galleriaa nimeltä Musterzimmer, ja perjantai sattui olemaan avajaispäivä. Esillä oli Scott Weinerin (s. 1965) maalauksia (14.9.–5.10) useammalta vuodelta:

 Eemil Karila ja Scott Weiner.

Helsingissä Galleria Huudossakin vuonna 2006 nähty Weiner on chicagolaissyntyinen mutta Berliinissä jo viitisentoista vuotta vaikuttanut maalari. Hänen taustansa on abstraktissa maalauksessa, ja niinpä hänen näennäisesti figuratiivissa töissään  toistuu samoja abstrakteja elementtejä:


Sympaattinen näyttely.
Ja Berliinissä kun ollaan, voi suomalaistaiteilijoihin törmätä vähän väliä. Musterzimmerin ovea vartioi tässä Berliinissä nykyään työskentelevä Janne Räisänen (s. 1971), joka oli auttanut kaveriaan ripustuksessa:


***

Silkkaa taidettahan ei elämä voi olla. Tuli esimerkiksi Crellestrasselle valuessa käytyä Neuköllnin Turkkilaisella torilla, joka ainakin minulle sai veden kielelle:

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Näyttelykuvia 846 & 847 & 848: Taideähkyn partaalla

Tiistaina luulin saaneeni rankan yliannoksen taidetta, mutta torstai pani vielä paremmaksi. Martin-Gropius-Bau on nimittäin jättikokoinen museo, jossa oli kolme merkittävää ja varsin laajaa näyttelyä.
Anish Kapoor (s. 1954) on iso tähti, jolla varmaankin työntekijöitä ja massia piisaa, ja niinpä hän pystyykin toteuttamaan hulluimmatkin ideansa:


Kapoor in Berlin (18.5.–24.10.) sisälsi sekä vähän vanhempia töitä että myös varta vasten paikan päälle installoitua materiaalia. Pigmenttiensä ja muotojensa kanssa Kapoor on aika maaginen:


Mutta hänen möykkymäiset uudet duuninsa eivät jaksaneet kiinnostaa kovinkaan paljoa, enkä minä oikein tiedä tällaisista tykeistä, jotka laukaisevat silloin tällöin nurkkaan möltin:


Vähän vekkulaksi hänen työnsä on mennyt. Sama koskee heijastavia pintoja ja vertigoja, jotka tuntuvat jäävän usein vain nopean efektin tuottajiksi. Vähän kaksinainen olo jäi: jotkut työt olivat tavattoman lumoavia ja sitä tajusi olevansa suuren nykytaiteen äärellä, mutta samalla tuli mietittyä, että jos joillekin suomalaisille veistäjille tarjottaisiin samanlaiset resurssit, voisivat he ehkä pistää vieläkin paremmaksi ja hullummaksi. Tällainen tämä nykytaidemaailma tähtineen on.

***

Meret Oppenheim (1913–1985) oli rankka surrealisti, jota ei pidätellyt oikein mitään. Hän käsitteli korkeaa ja matalaa ja jopa muotiakin vähän niin kuin halusi, ja tulokset ovat paikoittaisessa epätasaisuudessaankin tosi kiinnostavia. Meret Oppenheim – Retrospektive (16.8.–1.12) tarjoaa hyvän läpileikkauksen Oppenheimin urasta, ja af Klintin tavoin se onkin ehkä näyttely, jota kannattaa varta vasten lähteä Berliiniin katsomaan. Oppenheim ei ole ehkä niin syvähenkinen, mutta rohkea ja nokkela sitäkin enemmän.

 Omakuva tatuoituna, 1980.

Oppenheimin oivallukset ovat usein huvittavia, mutta taustalta löytyy aina jotain varsin kummallista ajateltavaa – sitä das Uhnheimlichia, josta taiteessa nykyään tupataan puhumaan. Oppenheimin kanssa ollaan tämän asian ytimessä. 

Pari, 1956.

***

Kahden ison näyttelyn jälkeen voimat alkoivat olla lopussa, joten Horst Antesin (s. 1936) iso maalausnäyttely Antes – Malerei 1958–2010 (14.6.–16.9.) meni väistämättä vähän läpijuoksuksi. Tämä informalistina aloittanut maalari tuli sittemmin tunnetuksi oudoista pääjalkaisista hahmoistaan:

Sitzende Figur mit Scheibe und Ei, 1971. 

Uudemmissa maalauksissaan Antes näyttää vähän 1980-lukulaiselta, ja ajattelinkin jotenkin vähän lapsellisesti, että kyllä esimerkiksi Silja Rantanen (s. 1955) näitä taloja teki aikoinaan vähän paremminkin:

 
Pantakoon nämä ajatukset väsymyksen piikkiin. Hyvä ja kiinnostava näyttely Anteskin oli, mutta liika taide on yksinkertaisesti liikaa.
Siksi olikin hyvä meditatiivisesti tuijotella museon vieressä jäljellä olevaa muurinpätkää ja miettiä muitakin kysymyksiä kuin taiteen arvoituksia: