Helsingin taidemuseon johtokunta 13: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 5

On se luojan lykky, että taidemaailmammekin pystyy herättämään tarvittaessa instituutioiden ulkopuolista aktivismia – silloin kun tarve on ja kun instituutioidemme normaalitilainen hyväntahtoisuus on ihmisten mielissä koetteella.
Helsingin taidemuseon halu siirtää Kluuvin galleria Tennariin on herättänyt melkoisen taidekansalaisliikeen: on omat Facebook-sivut, joissa tykkääjiä on tätä kirjoitettaessa jo 1846, on nettiadressi, jonka on tähän mennessä allekirjoittanut 318 ihmistä.
Ja nyt on sitten vielä uusi yhdistys: Kluuvin gallerian ystävät, joka perustettiin Kalevalanpäivänä Musiikkitalon kahvilassa. Uuden yhdistyksen puheenjohtaja on kuvataiteilija Hanna Ojamo (s. 1978), ja hallitukseen kuuluvat lisäksi kuvataiteilijat Ari Saarto (s. 1961) ja Juha-Pekka Väisänen (s. 1966) sekä kulttuuritoimittajat Paula Holmila ja Heikki Kastemaa. Paula Holmilan fb-sivuilta lisäinfoa. Sieltä löytyy muuten myös kriitikko Leena Kuumolan hyvä kolumni aiheesta Hbl:ssä 1.3.2014.  

Keskustelua Musiikkitalon kahvilassa. Uuden yhdistyksen hallituksesta Ojamo, Holmila ja Kastemaa (oik.).

Uuden yhdistyksen hallituksen jäsen JP Väisänen ehti jo kirjoittaa räväkän blogikirjoituksen aiheesta. Tässä linkki.

Voimaa nuoruudesta

Olen varmaan tulossa vanhaksi. Edellisessä taidejutussanikin palasin nuoruuteeni. Kun taidemaailma toisinaan alkaa kyllästyttää, löydän elokuvista ja musiikista sen voiman, jonka tiedän olevan olemassa siellä jossain – nämä kokemukset tuppaavat vain olemaan vähän vanhoja ja viemään minut usein nuoruuteni 1970-luvulle. Eilen kävin Sellosalissa Dave Lindholmin keikalla. Lindholm on se ensimmäinen suomalainen rockmusiikko, joka kolahti massiivisesti. Siksi olikin hienoa kuunnella Lindholmin ohjelmistossa paljon myös vanhoja biisejä, tässä pieni näytepala eilisestä versiosta Puhtaat laivat -biisistä (1973):   

 

Äijä oli timmissä, ja onneksi keikkakin oli loppuunmyyty, joten faneja ainakin vielä piisaa, vaikka ei radiosoittoaikaa taida enää paljoa tulla. 

Ihme vehje tuo Lindolmin 8-kielinen 1930-luvun Levinin luuttukitara tai mikä lie mandocello. Hyvä soundi kuitenkin. Englanninkieliset biisit hän soitti dobrolla, jossa on varsinainen mahtisoundi – tässä minipala Robert Johnsonin Dust My Broomista (alun perin 1936):

  

No nyt taas jaksaa! Tänään mennäänkin jo Galleria Ortoniin ripustamaan Reino Hietasen (s. 1932) huomenna avattavaa näyttelyä. Että tervetuloa huomenna klo 17.00, Tenholantie 10.

Julkaistua 510 & 511 & Näyttelykuvia 905 & 906: Suojassa & Maalaus ei-taiteena

Eilen ilmestyi On Displayssa juttuni Juhana Moisanderin (s. 1977) tuoreimmasta videoteoksesta Pommisuoja (2014). Kovasti meni henkilökohtaiseksi, mutta vakuutan, että silkasta narsismista ei ole kyse. Näin minulle ihan oikeasti tapahtui videon äärellä – taide ja estetiikka jäivät totaalisen kakkoseksi isoisäni ajattelemisen, ja kaipaamisenkin, rinnalla:

Suojassa

Juhana Moisander: Pommisuoja (2014)

yksikanavainen projisoitu installaatio, kesto 4’48, luuppi

Teos esillä:

21.2.–25.5.2015

Virka Galleria (Pohjoisesplanadi 11–13, Kaupungintalon aula, Helsinki)

Kun olin nuori, toinen maailmansota – ihmiskunnan tuhoisin sota, jossa Suomikin oli mukana – merkitsi minulle lähinnä Korkeajännitys-sarjakuvalehtiä ja yhdysvaltalaisia elokuvia. Pearl Harbour oli minulle taatusti tutumpi kuin Raatteen tie. Korkeajännityksen puhekuplien saksalaiskirous ”Donnerwetter!” ja kuolevan saksalaisen ”Aargh!” olivat tutumpia ilmaisuja kuin esimerkiksi ”kasapanos” tai ”motittaminen”.

Nuoruudessani Suomen osuudesta toisessa maailmansodassa puhuivat lähinnä oikeistolaiset miehet, jotka nimittivät itseään ”isänmaallisiksi” ja joihin minun oli vaikea samastua.

Minä olin nuoresta pitäen vasemmistolainen, ja ajattelin varmaankin, että kun kerran jotkut muut tahot ovat omineet itselleen tuon isänmaallisuuden ja Suomen sotahistoriasta huolehtimisen, niin menkööt sikseen. Minä kuuntelin rockia ja katselin elokuvaa.

Ilman isoisää

Kun olen seurannut isäni ja poikani yhteiseloa, olen nähnyt käytännössä sen perinnetieteistä tutun seikan, että traditiot loikkaavat usein yli yhden sukupolven.

Taiteilija-isäni opetti pojalleni asioita, joita hänellä ei nuoressa aikuisuudessaan ollut aikaa opettaa minulle. Poikani piti puolestaan isääni ajan tasalla populaarimusiikin kehityksestä: näin vaarikin tietää, mitä on rap-musiikki.

Minä en oppinut isänisältäni koskaan mitään, koska hän kuoli Helsingin suurpommituksissa helmikuussa 1944. Ensimmäinen raju pommitus 6. ja 7. päivän välisenä yönä vei mukanaan sekä isoisäni että Aatos-setäni. Ja ihan omaa tyhmyyttään, sillä he jäivät katsomaan vaikuttavia pommituksia, kun taas perheen pienimmät lapset – mukana tuleva isäni – vietiin pommisuojaan.

Ilman isoisää kasvaminen ei oikeastaan koskaan vaivannut minua erityisesti. En tullut oikein edes ajatelleeksi koko asiaa.

Vasta aikuisena olen alkanut pohtia sitä, minkälaisen loven tuo minulle lähinnä vain viihteenä aikoinaan välittynyt sota on jättänyt minunkin elämääni. 

Suojassa?

Kaikki tämä tulvi mieleeni, kun istuin Juhana Moisanderin (s. 1977) taideteoksen sisällä. Pommisuoja (2014) on Moisanderin videoinstallaatio: ulkoa ja sisältä raakalaudasta kyhätty koppi, jonka yhdellä seinällä on heijastettuna helmikuun 1944 pommitusten ihmisiä: sotilas, vanha mies, kolme naista, joista yhdellä itkevä vauva.

Äänimaisema koostuu räjähtävistä pommeista, hälytyssireeneistä, lentokoneista, radioselostuksista ja pommisuojassa olevien ihmisten puheista.

Pommisuoja on rakennettu Virka Gallerian näyttelyyn Kolmen yön ihme, joka juhlistaa Helsingin 70 vuotta sitten tapahtunutta pelastumista. Meitä ei pommitettu kuin Dresdeniä, mutta hetki ennen pommisuojaan menemistä olin katsonut näyttelyn seinältä kuvaa juuri siitä Aleksis Kiven kadun tuhoutuneesta hellahuoneesta, jossa isoisäni monilapsinen perhe oli asunut.

Olen ammatiltani taidekriitikko, joten ajattelihan minä, että Moisander on onnistunut hienosti. Hienovarainen ja -viritteinen installaatio ei pyri ylimitoitettuihin  efekteihin. Se ei shokeeraa. Siinä on voimakkaan harrasta vakavuutta.

Pommisuojan puupenkillä voi sotaisista häiriöäänistä huolimatta vaipua myös mietteisiin – ollaanhan sitä nyt ihan oikeasti suojassa.

Ja niin minä todellisuudessa teinkin: estetiikan sijaan ajattelin isääni, joka istui tällaisessa kopperossa 6.2.1944, kun hänen isänsä ja veljensä kuolivat, ja joka myöhemmin samassa kuussa lähti sotalapsena pitkälle matkalle Ruotsiin ja Tanskaan hankkimaan loppuelämäkseen lukihäiriötä.

 
Linkit: 

Juhana Moisanderin kotisivut

Juhana Moisander AV-arkinsivuilla

Näyttely Kolmen yön ihme Virka Gallerian sivuilla

Kolmen yön ihme -juhlavuosisivusto

Helsingin suurpommitukset Wikipediassa 

***

Sitten vielä yksi teksti, joka jäi itse asiassa julkaisematta, joten julkaisen sen nyt vain tässä. Kirjoitin On Displaylle jo 31.10. jutun Erkki Kurenniemen (s. 1941) näyttelystä Kohti vuotta 2048 (1.11.2013–2.3.2014) Kiasmassa. On Display esittelee teoksen kerrallaan, joten minun olisi pitänyt kirjoittaa juttu uudelleen, koska nyt käsittelin tuota Kurenniemen maalausläjää, jonka Kiasma oli laittanut esille ei-taiteena, ikään kuin yhtenä teoksena:

Kirjoittaminen kuitenkin jäi jalkoihin muissa kiireissäni – varsinkin kun korvasin sen silloisella kirjoittamisvuorollani Mika Taanilan (s. 1965) videon esittelyllä. Ihan kelvoton juttu ei kuitenkaan ole, joten tässä se:

Maalaus ei-taiteena

Erkki Kurenniemi: nimetön maalaus (1979).

Teos esillä: 

1.11.2013.–2.3.2014 

Nykytaiteen museo Kiasma (Mannerheiminaukio 2, Helsinki)

Tein juuri jotain, joka todennäköisesti saisi Erkki Kurenniemen (s. 1941) hymyilemään, ns. nauramaan partaansa. Kävin hänen elämäntyöstään kertovassa näyttelyssä Kohti vuotta 2048 ja siirryin alakerran kahvilaan kirjoittamaan tätä pohdittuani ensin pitkän aikaa sitä, minkälainen kokemus oli nähdä hänen 1970-luvun maalauksiaan, joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Nyt ne ovat esillä taidemuseossa – eivätkä edes missä tahansa taidemuseossa, vaan kansallisessa lippulaivassa –, mutta ne on ripustettu tavalla, joka ei ole normaalia. Niitä ei itse asiassa ole ripustettu lainkaan, vaan ne on sijoitettu puiselle nurkkakorokkeelle kolmeen päällekkäiseen riviin ja osin jopa limittäin. Ne ovat riveissään silkkana sekamelskana, jossa ei ole mitään sen kummempia esteettisiä ulottuvuuksia, kuten taideobjektien ripustuksessa yleensä on asian laita.

Miksi Kurenniemi hymyilisi? Siksi, että tämä suomalaisen elektronisen musiikin ja tietokonepohjaisen taiteen pioneeri on myös varsin huumorintajuinen mies. Hänestähän on alkanut rakentua aika mytologinen kuva jonkinlaisena syväfilosofisena meganörttinä, joka näki kaiken jo ennakkoon. Ja osin tuo kuva vastaakin todellisuutta. Haastattelin häntä aikoinani taiteilijaryhmä Dimension juhlanäyttelyn julkaisuun, ja tuo kokemus oli urallani yksi ikimuistoisimmista. Hän muun muassa piti minulle liki tunnin luennon ohjelmoinnin poetiikasta. En ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta se oli lumoavaa kuunneltavaa. Kävimme myös läpi hänen vempaimiaan – muun muassa nytkin Kiasmassa esillä olevaa kiroilevaa robottia Master Chaynjis, jonka eräs närkästynyt uskonnollinen taiteenharrastaja pisti paskaksi Helsingin Taidehallissa vuonna 1982. Näihin taideteoksiin liittyvät muistelukset olivat usein huumorilla ladattuja, vaikka joistain hänen keksinnöistään tuli sittemmin suuria uranuurtajaklassikoita, kuten Dimi-S-soittimesta, joka rekisteröi iholla tapahtuvia sähköisiä muutoksia ja teki niistä ääniä. 

Dimi-S:ssä oli mukana tietty seksuaalinen viritys, ja tämä viritys näkyy Kurenniemen näyttelyssä muutenkin – myös hänen 1970-luvun maalauksissaan, joissa on hauska kyborgi-fiilis. Ne yhdistävät konemaailmaa ja pornografista lihallisuutta.

Mutta miksi maalaukset on ripustettu niin kuin ne on? Siksi, että ne eivät ole taidetta. Museo haluaa kertoa tämän valitsemallaan ripustustavalla. Ne ovat osa sitä jättimäistä arkistoa, jonka Kurenniemi on lahjoittanut Kuvataiteen keskusarkistolle vuonna 2006. Näyttelyä voisi näiltä osin siis nimittää ”arkistonäyttelyksi”. Arkistossa vain sattuu olemaan mukana taideteoksen kaltaisia objekteja. Kurenniemi on amatöörimaalari, ja sellaisiahan ei Kiasmassa esitellä muuta kuin mahdollisesti ITE-taiteen yhteydessä. Samalla Kurenniemi on muilla alueilla erittäin arvostettu, jo klassikkoasemaan noussut taiteilija.

Hauska ristiriita. Juuri sellainen dialektinen luovuutta edistävä ristiriita, joka todennäköisesti viehättää Kurenniemeäkin. Hän ei koskaan ole piitannut luokituksista ja hierarkioista. 

Veikkaan kuitenkin, että joku tulevaisuuden taideteoreetikko keksii asialle lisäulottuvuuksia. Viimeistään silloin nämä ei-taideteokset ovat taas esillä Kiasmassa – vuonna 2048, olettaisin.

Linkit: 

Erkki Kurenniemi Wikipediassa

Kuvataiteen keskusarkiston Erkki Kurenniemi -sivusto

Julkaistua 509 & Näyttelykuvia 904: Anarkistinen vapaus ja taide

Taas oli oikien kunnon journalistinen kiire. Jean Tinguelyn (1925–1991) näyttely (28.2.–26.5.) Amos Andersonin taidemuseossa juhlistaa avajaisiaan tänään, mutta minun piti kirjoittaa jo eiliseen Kirkko & Kaupunkiin (8/14) siitä juttu – hyvissä ajoissa, joten kävin näyttelyssä jo maanantaina, kun ripustus oli vielä kesken. Onneksi näin ison osan Tinguelyn vempeleistä toiminnassa, kun niitä viriteltiin käyntiin ihan minua varten:

Kyllä tästä näyttelystä tulee varmaankin yksi taidekeväämme suurtapahtumista, vaikka äidyinkin jutussani myös vähän kriittiseksi. Turha näitä kundeja on liikaa heroisoida:

Anarkistinen vapaus ja taide

Sveitsiläistaiteilija Jean Tinguely kysyy anarkisti Mihail Bakuninia mukaillen: Ovatko räjähteet tarpeellisia taiteen uudistumisessa?

Jos Jean Tinguely’tä (1925–1991) pitäisi asetella lokeroihin, olisi häntä kai nimitettävä uuteen realismiin kuluvaksi. Uuden realismin edustajat olivat 1960-luvulla kuin angloamerikkalaisen pop-taiteen keskieurooppalaisia hengenheimolaisia. Arkisia esineitä teoksissaan käyttäneet taiteilijat pyrkivät saattamaan taiteen ja elämän lähemmäs toisiaan. Suurimman maineen heistä saavutti varmaankin Yves Klein, mutta 1900-luvun taiteen perusnimiä mukana oli monta, muun muassa César, Arman, Christo ja Daniel Spoerri, joka oli Kleinin tavoin Tinguelyn lähipiiriä.

Tinguely tuli tunnetuksi karnevalistista romurautaa ja elektroniikkaa hyödyntävistä veistoksistaan, jotka eivät esittäneet mitään muuta kuin omaa absurdia elämäänsä. Osa veistoksista liikkui vailla erityistä funktiota, osa piirsi taideteoksia, osa jopa tuhosi itsensä. Väliin tämä tapahtui yleisön turvallisuutta uhaten, koska Tinguely ei aina itsekään tiennyt, mitä veistos tulisi tekemään. Hän osasi panna veistoksensa käyntiin mutta ei välttämättä sammuttaa niitä. 

Amos Andersonin taidemuseo on nyt koonnut ensimmäistä kertaa laajan Tinguely-näyttelyn suomalaisyleisölle. Lainat tulevat pääosin Baselin Museum Tinguelystä, mutta mukana on myös aineistoa Tukholman Moderna Museetista, jolla on ollut johtajansa Pontus Hulténin kautta pitkä ja hedelmällinen suhde Tinguelyn ja hänen ranskalaisen taiteilijavaimonsa Niki de Saint Phallen (1930–2002) kanssa. Tätä kautta pariskunnalla oli vaikutuksensa suomalaisenkin 1960-luvun taidehistorian kehitykseen. On siis jo aikakin nähdä itse Tinguely kunnon kattauksella Suomessa. 

Aika tekee tietenkin tehtävänsä, eikä Tinguelyn museoitu taide toimi enää samanlaisena anarkistisena generaattorina tai voimakkaana provokaationa niin kuin 50 vuotta sitten. Hänen perusajatuksensa ei kuitenkaan museoidu, vaan jatkaa elämäänsä monin tavoin nykytaiteessa: Taideteos voidaan nähdä pikemminkin dynaamisena esineenä eikä pelkkänä staattisena objektina.
Tinguelyn taidetta on nimitetty metamekaniikaksi, mutta filosofointiin ei ole paineita. Tinguelyn taide on materiaalisuutensa ja mekaniikkansa kautta helposti lähestyttävää. Se tekee katsojaan välittömän vaikutuksen, jonka metaforisia tasoja ei tarvitse arvailla. Tinguely käyttää esineitä, jotka ovat menettäneet merkityksensä, eikä mitään erityisiä uusia merkitystasoja synny. Ei tarvitse kysyä, että mitä ne esittävät, vaan pikemminkin, että mitä ne tekevät. Tietenkin voi kysyä miksi, ja sen pohtimisessa voivat yöunet kärsiä ja suuret kysymykset vyöryä päälle. Mitä tämän hyödyttömän romun kiihtyvä käyttöiän väheneminen kertoo meistä ja maailmastamme? 

Tinguely on varsin miehinen taiteilija. Tässäkin suhteessa aika on tehnyt tehtävänsä, eivätkä nykyihmiset varmaankaan halua rakentaa herooista kuvaa miehestä, joka taiteellisten kysymysten pohtimisen lisäksi rakasti lähinnä vain kilpa-autoja ja lukuisia kauniita naisia. Mutta ehkä tähänkin voi suhtautua samalla rehevällä huumorilla, jolla Tinguely maailmaa tarkasteli.

Julkaistua 508: Tapani Tammisen maalauksia Ortonille

Viime maanantaina oli Galleria Ortonin väellä taas vipinää. Taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) oli päättänyt deponoida Ortonin sairaalan remontoituihin tiloihin ison joukon maalauksiaan. Esittelin Tammisen tilaisuudessa ja kirjoitin sitten oheisen tekstin tiedotteeksi ja gallerian verkkosivuilla julkaistavaksi:

Tapani Tammisen maalauksia Ortonille

Ortoniin talletetut huomattavat taidekokoelmat saivat 24.2.2014 merkittävän lisän, kun taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) deponoi Sairaala Ortonin remontoituihin odotustiloihin sekä toimenpidehuoneisiin 16 akryylimaalaustaan vuosilta 1999–2012. Orton Oyn toimitusjohtaja Juha Aarvala totesikin avajaisjuhlissa Ortonin vahvaan taideperinteeseen viitaten sangen osuvasti, että ”vasta taiteen myötä remontti tuli valmiiksi”. 

Remontti on valmis, kun taide löytää seinältä paikkansa. Kuva: Sirpa Viljanen.

Vihdissä nykyään asuva Tapani Tamminen on harvinaislaatuinen taiteilija, jolla on sekä muusikon että kuvataiteilijan koulutus: hän on sekä Sibelius-Akatemian että Vapaan Taidekoulun kasvatti. Tammisen soitin oli kontrabasso, jota hän sekä soitti että jolle hän sävelsi. Vaikka Tamminen tekikin monenlaista keikkaa – nuorena hänet tunnettiin lempinimellä ”Tango” – jazzista aina tanssimusiikkiin, oli hänen varsinainen pääpainonsa taidemusiikin puolella. Tuli hänestä kuitenkin yksi suomalaisen jazzin legendoja, jonka bassoa moni harrastaja edelleenkin kaipaa. 

1960-luvulla, jolloin Tammisen kuvataideurakin varsinaisesti alkoi, hän yritti keskittyä kahteen rinnakkaiseen taidemuotoon, mutta lopulta musiikki vei voiton, ja koko 1970-luvun hän omistautui musiikille toimien muun muassa vuosikymmenen KOM-teatterin yhtyeen basistina ja tehden myös sävellyksiä erilaisille teatteri- ja tv-produktioille. 

Uusi vuosikymmen muutti taas tilanteen, ja Tamminen palasi maalaustaiteen pariin – nyt musiikki sai vuorostaan jäädä kokonaan. Tamminen, joka oli nuoruudessaan ollut Unto Pusan ja Sam Vannin perinteeseen ankkuroitunut melko ankara konstruktivisti, löysi myös maalarina uuden ismeistä riippumattoman vapauden. 

Tapani Tamminen viime maanantaina. Kuva: Sirpa Viljanen.

Tammisen töissä yhtyvät konstruktivistinen muotokieli ja orgaanisempi, vapaampi muoto avaruudellisiin tuntemuksiin ja kiehtovaan värimaailmaan, joka ei kaihda lihallisia ja eroottisiakaan sävyjä. Tammisen abstrakteissa maalauksissa voi olla viittauksia ulkomaisiin kuvakulttuureihin ja yhtälailla vaikkapa arkisiin lehtikuviin, mutta oleellista on se alitajunnassa muhinut kuvakeitos, joka saa muotoaan vasta värien ehdoilla. Eikä tuo maailma kaipaa mitään erityisiä selityksiä. Kuvat ja värit toimivat omilla ehdoillaan. Taiteilijan tehtävä on virittää elementit kohti sitä virvatulta, jota taiteilijat aina turhaan yrittävät: kohti täydellistä kuvaa. 

Tammisen yhteydessä viitataan ymmärrettävästi usein musiikkiin, kuten kriitikko Jonni Roos, joka kommentoi Tammisen pyrkimystä kohti ”toimivaa kuvaa”:  "Tämä toimiminen liittyy muotoon ja väriin, jotka on viritettävä kohdalleen." Kun viritys on kohdillaan, syntyy hienoa kamarimusiikkia. Juuri kamarimusiikiksi Tammisen tuotantoa nimitti kirjailija ja kuvataiteilija Leo Lindsten. Nyt siitä saavat nauttia sekä Ortonin henkilökunta että asiakkaat.

Helsingin taidemuseon johtokunta 12: Kluuvin galleria, osa 4

Keskustelu Kluuvin gallerian kohtalosta jatkuu. Päätös gallerian tulevaisuudesta tehdään Helsingin taidemuseon johtokunnassa 19.3.
Eilen nettiin perustettiin adressi puolustamaan galleriaa. Tästä linkistä pääset allekirjoitamaan tuon Heikki Kastemaan viisaan hillitysti laatiman adressin.

Helsingin taidemuseon johtokunta 11: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 3

Näkyy olevan varsinaista pöhinää tuolla somessa Kluuvin gallerian tulevasta kohtalosta. Gallerian puolesta taistoon lähtenyt taideaktivistiporukka on perustanut fb-ryhmän Kluuvin gallerian puolesta: tästä linkistä sisään. Näkyy olevan tykkääjiä jo 817!  

Näyttelykuvia 902 & 903 & Virossa 109: Mies vanhenee

Viime torstaina täytin 57 vuotta. Koska en ole tottunut erityisesti viettämään syntymäpäiviäni, päätin vain kevyesti juhlistaa ikääntymistäni sellaisella päivällä, joita kaipaan ja jollaisia haluaisin useammin viettää. Ensin taideosuus.
Galleria Sculptorissa oli Jouna Karsin (s. 1980) näyttely (12.2.–2.3.). Karsi tekee miniatyyrikokoisia kulttuurimaisemia ilman ihmisfiguureja. Ne ovat kuin pienoiskokosia dioraamoja, mikä on tietenkin taiteen kannalta hieman ongelmallista – ne kun vievät mielenliikkeet samoihin dioraamoihin, joita pienoisrautatien harrastajat tuppaavat tekemään. Ne näyttävät siis tämän takia ehkä vähemmän taiteelta ja enemmän poikamaiselta harrastukselta. Niinpä ensimmäinen tehtäväni olikin soittaa taiteilijaystävälleni (s. 1958), että hänen olisi syytä tuoda kuusivuotias Pyrynsä katsomaan viikonloppuna näyttelyä. Tiedä mitä hulluja ideoita isä ja lapsi saavat Märklin-juniensa kanssa näistä vähän surreaalisista maisemista.

No, leikkiähän minä laskin. Karsin maailmat ovat ilman ihmisiäkin nimenomaan oivaltavia sosiaalisia ja kulttuurisia kommentteja, jotka luovat omituisia ja vähän painostaviakin tunnelmia. Myös installointi oli hieno mukana olevine maamassoineen. Mutta on se silti pakko myöntää, että itsessäkin heräsi poikamainen halu tehdä taas joskus jotain tällaista. Muistelin sitä aikaa, kun tein oman poikani kanssa dioraaman hänen ollessaan alta kymmenen. Eikä meillä ollut edes junaa. Siis oikein nasta näyttely.

***

Sitten siirryin Kluuvin galleriaan, mistä onkin viime päivinä puhetta riittänyt. Milja Viidan (s. 1974) näyttelyssä Sirius Passet (14.2.–2.3.) oli paria astetta vakavampi tunnelma – ja varsin outo sekin. Lasten kanssa nytkin oltiin. Näin Viidan tiedotteesta: 
"Tyynenmeren jätepyörteessä liikkuu muovin molekyylejä noin kuusi kertaa enemmän kuin planktonia. Merilintujen, kilpikonnien ja kalojen lisäksi myös eläinplankton harhautuu käyttämään sitä ravintonaan. Muovin synteettinen kauneus viettelee ihmistä ja pettää eläimen vaiston.
Pyörre palautui mieleeni poistaessani puolivuotiaan lapseni nielusta esineitä, joita aloin kerätä kokoelmaksi. Kärsin syyllisyyttä siitä, että kotini läpi virtaa vastaava jätevuo johon hän on tukehtua."
Kahdesta videosta, valokuvista ja meren jätteistä – Viita on kerännyt näitä Afrikasta että Itämereltä – tehdyistä nukenkaltaisista figuureista koostuva näyttely on sekä aiheeltaan masentava että toteutukseltaan kiehtova. Vanhalle löytöfilmille kuvattu ja "roskaäänellä" varustettu filmi oli tunnelmaltaan kummituismainen. On kuitenkin mainittava, että se olisi voinut olla installoinniltaan vähän vieläkin dramaattisempi – ehkä Kluuvin galleria ei ollut sille se paras mahdollinen paikka. Enkä minä ainakaan olisi kaivannut valokuvia, jotka eivät tuoneet aiheeseen enää mitään erityistä lisää. Tavaraa oli vähän liian paljon. Kiinnostava ja vaikuttava näyttely kuitenkin.   

***

Sitten terveysosuus. Kävin Yrjönkadun uimahallissa uimassa kilometrin rintauintia ja vaa'assa tarkistamassa, että olen laihtunut vuodenvaihteesta 7,2 kiloa.
Tätä seurasi herrasmiesosuus, kun kävin kahvilla kaupungin parhaalla talviterassilla lukemassa Hufvudstadsbladetin, Helsingin Sanomat ja Kansan Uutisten Viikkolehden.
Sitten musiikkiosuus. Ajattelin palkita itseäni lahjalla ja menin levykauppaani. Mutta kun löysin kiinnostavan levyn Lutsuvad kivid (2013), Erkka antoi sen minulle lahjaksi, kun kerroin etsiväni itselleni synttärilahjaa. Laulavien kirjailijoiden levyn idean takana on myös kuvataiteilijana tunnettu Aapo Ilves (s. 1970). Tästä linkistä synttärin kunniaksi Ilveksen vanhempi biisi Sünnipäev (2005).

Ja illalla vielä jätkäosuus, kun kävin baarissa ja paljastin vahingossa syntymäpäiväni. Pöydän nurkalle ilmestyi normaalin viinilasini viereen yhtäkkiä epämääräinen rykelmä Koskenkorvaa, Russki Standartia ja Jaloviinaa:   

Kovaa työtä tämä kriitikon elämä! [Kovaa myös siinä mielessä, että tänäkään torstaina en tienannut senttiäkään.]

Julkaistua 507: "Kun hakeutuu väliin..."

Taideyliopiston IssueX-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (Helmikuu 04) tuli eilen postilaatikosta. Minulta oli tilattu teatteriohjaaja Aune Kallisen (s. 1975) haastattelu. Itse haastattelu tapahtui jo joulukuussa. Tässä juttu:

”Kun hakeutuu väliin...”

Ohjaaja Aune Kallinen haluaa löytää niitä alueita, joita ei vielä ole nimetty.

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun nykyteatterin lehtori Aune Kallinen (s. 1975) on tullut tunnetuksi siitä, että hän on töissään problematisoinut eturyhmäpolitiikaksi typistyvää yhteiskunnallista taidetta ja valtaa. Hänen tavoitteenaan on jo vuosia ollut pyrkiä luomaan toimintaympäristöjä, joissa monet eri näkökulmat saisivat olla yhtä aikaa esillä.

Hegemonian rajat ja raot

 

Kallinen muistelee hyvällä Atro Kahiluodolta saamiaan oppeja liminaalista. Kulttuuriantropologi Victor Turnerin mukaan liminaalitila kuvaa epäjärjestyksen tilaa sosiaalisten rakenteiden välissä, erityistä luovaa välitilaa, joka voidaan havaita muun muassa taiteen kontekstissa. Siirtymäriiteissä liminaalivaihe merkitsee sosiaalisen ajan katkosta, pysähtymistä, mutta myös sosiaalisen tilan ulkopuolelle sijoittuvaa vaihetta. Siinä astutaan normaalin tilan, ajan ja sosiaalisuuden ulkopuolelle. 

Aune Kallinen Ylioppilasteatterin haastattelussa. Tästä linkistä voitte kuunnella tuon kiinnostavan haastattelun. 

”Ymmärsin liminaalin aluksi tilana, johon taiteilija hakeutuu nähdäkseen kirkkaammin.  En enää puhuisi kirkkaammin näkemisestä, enkä ajattele että liminaali olisi yksinomaan taiteilijan paikka. Tässä ajassa liminaali kutsuu tekemisiin käsittämättömän kanssa, ja se kutsu koskee kaikkia”, toteaa Kallinen, joka on ollut mukana Teatterikorkeakoulun taiteidenvälisessä Art in Between -pilottihankkeessa. Jo toista vuotta jatkuneesta opiskelijavetoisesta projektista on löytynyt uusia käsitteitä. ”Väliin meneminen: rakenteiden väliin meneminen, taiteiden väliin meneminen, taiteen ja yhteiskunnan väliin meneminen. Sellaisille alueille hakeutuminen, joita ei vielä ole nimetty ja suljettu kaappeihin.” 

Kallinen muistuttaa italialaisen filosofi Giorgio Agambenin (Tuleva yhteisö, Gaudeamus 1995) ajatuksista siitä, miten kielen rajat paljastavat maailman olemassa olevana. Siksikin Kallinen pyrkii kohti kielen rajoja, niiden yli. Agambenin mukaan juuri kielen rajoilla aistimellisuus voidaan saavuttaa, ja siksi kielen ja sen rajojen tutkiminen mahdollistaa uuden aistimellisuuden. 

Itse asiassa tunnen olevani Kallisen kanssa nopeasti aidossa dialogissa – juuri sellaisessa, mistä hän puhuu –, kun muistan ja tuon esiin puolestani marxilaisen kriitikon Raymond Williamsin (Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus, Vastapaino 1988) ajatuksia hegemoniasta: ”On perusteltua väittää, että kaikki tai melkein kaikki aloitteet ja vaikutukset ovat sidoksissa hegemoniaan jopa saadessaan julkilausutun vaihtoehtoisia tai vastakohtaisia muotoja ja että hallitseva kulttuuri niin sanotusti tuottaa että rajoittaa oman vastakulttuurinsa muotoja.” 

Onko kritiikki siis väistämättä sidottu kohteeseensa? Voiko sen vapauttaa tästä sidoksesta? Kallisen mukaan ”keskeistä on luoda ympäristöjä, joita kukaan ei ylhäältä tai ulkopuolelta käsin määrittele. Kritiikissä ei pitäisi olla kyse vastaan olemisesta. Kriittinen asenne joka on pelkkää vastustamista tai yhden asian ajamista on tynkä ja kohteensa vanki.” 

Kallista ei kiinnosta työssään niinkään minkään oman näkemyksen tai kirkkaan ajatuksen esillepano, väitteen perustelu tai esittäminen. Kallisen ainoa väite on se, että ”moniäänisyys, monilajisuus ja monenlaisuus voi olla mahdollista tai että sen tulisi olla mahdollista. Meidän tulisi löytää malleja yhteisöllisesti kohdata se, että maailma on sekä ratkeamaton että monikollisesti totta.”

Teatteri yhteiskuntakritiikkinä

Kallinen muistuttaa myös kritiikin käsitteen etymologiasta. Kreikan verbi krinein tarkoittaa ’erottamista’. ”Eron tekemisen ele on välttämätön dialogille. Emme voi keskustella jos meillä on vain yksi ääni. Se miten kohtaamme keskustellessamme Toisen paljastaa koko maailmankuvamme.” Feministinen eetos on Kallisen ajattelussa keskeistä: näkökulman määrittely ja tiedostaminen on jokaisen tehdyn havainnon ja esitetyn kritiikin ensimmäinen vaihe. Kallinen muistuttaa, että ”ero on olemassa myös suhteessa itseen. Meissä kaikissa on tuntemattomia alueita ja ratkeamatonta – eliöitä ja yhdyskuntia joista emme tiedä mitään. Kukaan meistä ei ole vain jokin Yksi.”

”On tärkeää kuitenkin olla jatkuvasti tietoinen siitä, että jokaisen henkilökohtaiset valinnat vaikuttavat muiden olemiseen”, Kallinen jatkaa. ”Radikaalimaantieteilijä Doreen Masseyn mukaan tila mahdollistaa moninaisuuden ja syntyy siitä. Tämä on erinomaisen näyttämöllistä ajattelua. Tila rakentuu aina poliittisesti ja poliittiseksi, koska olemme tekemisissä toistemme kautta ja luomme sen joka hetki yhdessä.” 

Kalliselle teatterilla on iso ja painava merkitys. Hän totesi taannoin Ylioppilasteatterin haastattelussa: ”Ruumiillisuutensa ja yhteiskunnallisuutensa – tai yhteisöllisyytensä – kautta sillä pääsee pidemmälle kuin pelkän ajattelun, pelkän liikkeen,  pelkän ilmaisun reittejä. Teatteri yhdistää näitä kaikkia. Teatteri luo näin monimuotoisempaa maailmaa. Joskus ajattelin, että ei ole järkeä tehdä esityksiä aiheista, joista voisi pitää poliittisen puheen. Enää en osaa ajatella niin. Poliittisen puheen vieminen näyttämölle on ehdottoman mielekästä tässä ajassa. --- Se tekee siitä monitulkintaista, ja sellaisena se on minun maailmankuvassani tärkeää. Meidän on opittava sietämään monitulkintaisuutta.” 

Opetustilanteessa pätee kaikki sama kuin esityksiä rakentaessakin, vaikka varsinaista taiteellista lopputulemaa ei tarvitsekaan saada aikaiseksi. Kyseessä on kuitenkin yhdessä luotu tila. ”Kun lähdemme neuvottelemaan, synnytämme helposti yhteisiä totuuksia ja liian helposti yhtä totuutta. Kriittinen asenne työskentelyn sisällä auttaa siihen, että saamme repäistyä itsemme taas irti, tehtyä eron. Näin teemme jatkuvasti tilan Toiselle ja Toisille. Ei pidä unohtaa sitä, että hegemoniset mekanismit syntyvät pohjimmiltaan samuuden vaatimuksista.” 

Muistan jälleen Williamsin ja hegemonian: ”Siten hegemonia luo useimmille ihmisille todellisuuden tunteen, tunteen jostakin absoluuttisesta, jolla on perustansa eletyssä todellisuudessa ja jonka tuolle puolen yhteiskunnan useimpien jäsenten on hyvin vaikea useimmilla elämänsä alueilla mennä.” Olen usein miettinyt, että juuri tätä varten meillä on taide. Taiteilijat menevät puolestamme noille alueille. Mutta miten välttää se, että siten syntyvä kritiikki latistetaan ”vain taiteeksi”, joksikin jonka ei tarvitse olla totta? ”Minä olen usein harkinnut taiteen tekemisen lopettamista, koska en osaa ratkaista tätä ongelmaa”, tunnustaa Kallinen avoimesti. ”Sellaisina hetkinä otan joko taukoa tai hakeudun Teemu Mäen kanssa tekemisiin. Hänhän on fanaattisesti ja perustellusti sitä mieltä, että filosofialla ja politiikalla päästään johonkin asti, ja siitä eteenpäin vain taiteen avulla. Taiteella on keskeinen rooli jos haluaa seurustella ratkeamattoman ja monitulkintaisen kanssa. Timo Heinosen lukeminen auttaa minua muistamaan keskeisen kysymyksen: ”Miten välttää merkityssulkeuma?” 

Eikä taide kai mitään lopullisia vastauksia pyrikään antamaan. Kallisellekin oleellista taiteen tekemisessä on sen tunnustaminen, että ”ihmisten välillä on aina kitkaa, että juuri sen hankauksen saisi tuntumaan. Eivät esitykset pyri siihen, että olisi kiva istuskella siellä kun kaikki ovat samaa mieltä… Pikemmin näen että kyse on tilan luomisesta jossa voin hyväksyä Toisen olemassaolon vaikka en sitä ymmärtäisikään. Jos joku asia tuntuu liian ristiriitaiselta tai mahdottomalta tai suurelta, niin hirveän helposti valitsemme silmien sulkemisen. Sen sijaan että me elettäisiin se ristiriita ja mahdoton. Tätä tulee minun mielestäni harjoittaa näyttämöllä, mutta ei vain siellä.”

Helsingin taidemuseon johtokunta 10: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 2

Helsingin taidemuseon johtokunta käsitteli eilen illalla kokouksessaan museonjohtajan esityksestä Kluuvin gallerian siirtämistä Tennispalatsiin. Tästä linkistä tuo varsinainen esitys. Olin varautunut pitämään tunnin puheenvuoron, jossa olisin siteerannut minulle tulleita sähköposteja ja Facebookissa käytyä keskustelua – esimerkiksi Paula Holmilan sivujen ryöppyävää sananvaihtoa. Onneksi näin ei lopulta tarvinnut tehdä, koska johtokunta päätyi yksissä tuumin ja hyvässä hengessä jättämään asian pöydälle. Lupasin tehdä johtokunnalle tiivistelmän käydyistä keskusteluista ja saamistani viesteistä. Seuraava kokous on 19.3., ja silloin asia menee äänestykseen. Tekemieni havaintojen perusteella tilanne on tällä hetkellä nykäsmäisesti ilmaistuna fifty-sixty. 

Yleiskuva Milja Viidan näyttelystä Kluuvin galleriassa. Kuva: Tarja Nurmi, jonka blogissa Arkkivahti on ansiokasta keskustelua aiheesta.

Johtokunta päätyi siihen, että se järjestää yhdessä museon kanssa julkisen keskustelutilaisuuden ennen seuraavaa kokousta. Näin kaikki ne näkökannat, jotka vielä ovat kuulematta, saavat tilaisuuden tulla esiin. Olkaa siis valppaita. Kokouksen tarkkaa päivämäärää ei vielä päätetty, mutta varmaankin se asettuu osapuilleen maaliskuun 10. päivän tietämille. Infoan siitä myöhemmin tarkemmin. Vetoan nyt siihen, että nyt on aikaa lähettää lisää kommentteja. Jos ette pääse paikalle itse, otan kommentteja mieluusti vastaan s-postilla (otso.kantokorpi@hotmail.com) ja lupaan esitellä niitä ko. keskustelutilaisuudessa. 
Huomisen Stradassa on myös muutaman minuutin pätkä aiheesta. Haastateltavina ovat museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila sekä taiteilijat Antti Tanttu (s. 1963) ja Milja Viita (s. 1974), jolla parhaillaan on galleriassa näyttely (14.2.–2.3.). Siis tv:n ääreen huomenna! Ja galleriaan viikonloppuna! Yksi tapa näyttää gallerian tarpeellisuus on käydä siellä.

Stilli Milja Viidan videoteoksesta Sirius Passet.

Materiaalia kerätessäni törmäsin myös taidehistorian professori emerita Riitta Nikulan kolumniin Yliopisto-lehdessä (5/06). Tuolloin kahdeksan vuotta sitten galleriaa yritettiin siirtää linja-autoaseman tiloihin. Nikulan kolumni oli mielestäni niin vaikuttava ja myös edelleen täysin kurantti, että päätin tänä aamuna soittaa hänelle ja pyytää lupaa julkaista se uudelleen tässä blogissani. Nikula suhtautui asiaan myönteisesti, joten tässä tuo aikoinaan hänen itsensä vähän surumieliseksi mieltämänsä sangen viisas kolumni uudelleen virinneen keskustelun pohjaksi:

Taiteen tilat

Kun Pohjois-Esplanadin kulmakorttelissa nousee Unioninkadulta sinisen portin takaa aukeavat kapeat portaat, pääsee historiallisten talojen takapihalle. Harmaassa betonimaisemassa on joskus komeita veistoksia. Siniseen rautakehykseen sommiteltu lasiovi johtaa vaaleaan aulaan, josta tumma tiikkipintainen hissi vie vihreän ja punaisen kerroksen läpi neljänteen, vaaleaan kerrokseen, Kluuvin galleriaan.
Vasemmalla aukeaa suurempi marmorinvaalea tila, jossa pehmeästi kaartuva kangaskatto tasoittaa valon. Oikealla ulkovalo tulvii isoista ikkunoista pienempään, korkeaan saliin. Näissä kauniissa huoneissa on saanut kohdata uusinta taidetta jo 38 vuotta. 
Kluuvin virastotalokorttelin 1968 valmistuneen saneerauksen suunnitteli Aarno Ruusuvuori (1925–1992), 1960-luvun suomalaisen arkkitehtuurin tiukan modernismin väkevin runoilija. Historiallista arkkitehtuuria hän kunnioitti julkisivuissa sekä Lars Sonckin ja Valter Jungin vanhassa Privatbankenin pankkisalissa säilyttämällä, mutta korttelin sisäosissa suunnittelemalla uudet tilat tiukkamittaisesti vanhan vastakohdaksi. Korttelista tuli monen aikakauden jännitteinen sommitelma.
Viime vuosina Kluuvin galleria on ollut erityisesti nuorten taiteilijoiden suosiossa. Gallerian tilat ovat olleet suopeat yllättävillekin yrityksille, sekä valoa hohtaen että pimennettyinä. En keksi toista yhtä herkästi kuvataiteelle viritettyä tilaa. Kluuvin galleriaa voi verrata hyvin soivaan kamarimusiikkisaliin. 
Nyt kaupunki haluaa siirtää Kluuvin gallerian toiminnan vanhan linja-autoaseman tiloihin. Huhun mukaan suunnitelmaa perustellaan sillä, että Kampissa liikkuu enemmän ihmisiä. Ihmisten ja rahojen virrat johtavat kaupungin kehittämistä. Toisinkin päin tämän voisi ajatella.
Tärkeimmät taidekokemukset ovat usein äärettömän yksityisiä. Taidenäyttelyn merkitystä ei voi mitata kävijämäärällä. Sitä paitsi Kampissa on jo Tennispalatsissa erinomainen monitoimimuseo. On vaikea kuvitella, että bussiin kiitävien espoolaisten työmatkareitti olisi kokeilevan taiteen paras ympäristö. 
Ohikulkijoiden määrillä mitaten parasta taiteen tilaa ovat teiden risteyksiin Suomessa viime vuosina rakennetut kiertoliittymät. Ymmärrän nyt, että niihin on sen vuoksi survottu mitä huvittavimpia virityksiä autoilijoiden iloksi.
Ruusuvuoren suunnittelema galleria Katariina, joka avattiin Katariinankadulla 1970, sai toimia vain vähän aikaa Kaupungintalokorttelissa. Viime aikojen puheet Senaatintorin ja Kauppatorin välisten kortteleiden elävöittämisestä herättivät lapsellisessa mielessäni haaveen siitä, että Ruusuvuoren suunnittelema paikka saisi niiden ansiosta uuden julkisen tehtävän. Nyt halutaan sen sijaan sulkea toinenkin 1960-luvun arkkitehtuurin erityinen ihanuus. 
Kulttuurihallinnon arkkitehtuurin ymmärrys tuntuu hankalasti laahaavan. Nuoret arkkitehdit ovat jo monta vuotta tehneet kilpailuihin huikeita versioita 60-luvun teemoista ja vanhan tavaran kauppa pyörittää kiivaasti ajan viimeisiäkin muovikippoja. Jos Kluuvin galleria nyt hävitetään, joudutaan kymmenen vuoden päästä turhan hankalasti rakentamaan sen uutta tulemista kaupungin hienoimpana paikkana kohdata intensiivisesti ja intiimisti uutta taidetta. 

***

PS. Nyt tämä jätkä lähtee katsomaan Milja Viidan näyttelyä ja sieltä suoraan toiseen vaikeasti löydettävään ja huonosti merkittyyn sisäpihamestaan eli Yrjönkadulle uimaan. Sinnekin mennään kaikkien näiden löytöesteiden yli ihan sitä itseään substanssia varten – ja vähän samalla tavalla nautiskellen ja kuitenkin hartaana kuin taiteenkin äärelle. 

Helsingin taidemuseon johtokunta 9: Kluuvin gallerian kohtalo

Helsingin taidemuseon johtokunnassa on ensi viikon keskiviikon kokouksen esityslistassa kohta, jossa museonjohtaja esittää Kluuvin gallerian toimintojen siirtämistä Tennispalatsiin syksystä 2015 alkaen. Esitykseen voi perehtyä tästä linkistä.
Olen sitä mieltä, että esitys tulee johtokuntaan vähän liian nopeasti, eikä asiasta ole keskusteltu tarpeeksi. Tiedän jo etukäteen, että esitys tulee herättämään johtokunnassa eriäviä mielipiteitä. Puheenjohtaja Thomas Wallgren on ottanut tänä aamuna asiassa jo varovaisesti puoltavan kannan: tästä linkistä hänen tuoreeseen blogikirjoitukseensa.
Jo pelkästä aikataulusta johtuen aion ehdottaa asian jättämistä pöydälle. Olen sen verran historiatietoinen ihminen, että todellisuudessa karsastan koko ajatusta. Kyse on sekä arkkitehtuuri- että taidehistoriasta – tai itse asiassa laajemminkin kulttuurihistoriasta. Kluuvin gallerian tila on Aarno Ruusuvuoren modernismin helmiä vuodelta 1967. Se on myös Suomen ensimmäinen galleriaksi suunniteltu tila.  Se on tavattoman kaunis taidetila, ja muun muassa sen valaistus on poikkeuksellisen hieno.

Kaija Mäenpää (s. 1960) Kluuvin galleriassa vuonna 1993.

Kluuvin gallerian vaikutushistoria Suomen taiteeseen on ollut mittava. Siitä on tullut tietyssä mielessä pyhä paikka. En ole kovin uskovainen, mutta tällaiseen pyhyyteen minun on helppo samastua. 
Kluuvin gallerian linja on ollut tukea nuorta ja kokeellista taidetta, enkä ole lainkaan vakuuttunut siitä, että linja jatkuminen taattaisiin uuden ratkaisun myötä. Näinhän esityksessä luvataan, mutta kaikki se, mille annetaan periksi, yleensä rapauttaa tai liudentaa – siis helpottaa – tilannetta tulevien huonojen ratkaisujen suuntaan. 
On totta, että Kluuvin galleriassa on käynyt aivan liian vähän ihmisiä, mutta koen, että näin on vain annettu tapahtua. Kluuvin galleriaan ei ole satsattu tarpeeksi, jolloin noidankehä ja itseään toteuttava profetia ovat varmistuneet. Mielestäni pitäisi tutkia ja hahmotella sitäkin ratkaisua, että Kluuvin gallerian potentiaali pantaisiin koetukselle nimenomaan kehittämällä sitä nykyisessä paikassaan. Kun substanssi on tarpeeksi kova, kyllä yleisö löytää oudonkin paikan. Sijaitsivathan Artek ja Forsblom aikoinaan kerroksissa samalla alueella, eikä yleisöstä ollut pulaa.
Olen myös sitä mieltä, että gallerian siirron tuottama imagotappio olisi museolle liian raskas. Kuinka moni taiteilija, jolle paikka on ollut rakas, alkaisi inhota brutaaleja päätöksiä tekevää museota? Ja nyt puhun taiteilijoista, jotka ovat syntyneet aina 1940–luvusta 1980-luvulle, enkä pelkästään sentimentaalisten muistojen vanhasta polvesta. Taideinstituutiot tarvitsevat sitoutumista taiteilijoihin ja heidän mielipiteisiinsä. 
Olen tässä vähän soitellut puhelimella, ja olen tietoinen joistain mielipiteistä, mutta haluaisin tietää vielä enemmän. Syy tähän kirjoitukseen onkin se, että ennen mitään päätöksiä haluaisin kunnon keskustelua. Pyydän siis kommentteja tähän blogiin, jotta voin referoida niitä ensi viikon kokouksessa. Voitte myös kommentoida suoraan johtokunnan puheenjohtajalle Thomas Wallgrenille (thomas.wallgren@iki.fi) tai minun sähköpostiini (otso.kantokorpi@hotmail.com). Sen voin taata, että viestit menevät ensi viikolla perille.

Pieni avunpyyntö

Blogger on käyttäytynyt omituisesti. Blogini linkit ovat muuttuneet itsekseen alleviivatuiksi ja omituisen värisiksi. En ole siis muuttanut mitään asetuksia. Esimerkiksi oikean reunan palkki, jossa on jättimäinen taiteilijahakemistoni, on muuttunut siniseksi ja sellaisena miltei lukukelvottomaksi. Osaisiko joku neuvoa, miten tästä pääsisi eroon. Kun esimerkiksi tuoreimman postauksen klikkaa otsikosta omaksi sivukseen, nämä alleviivaukset ja siniset häviävät. Perusasetuksissa ei ongelma siis ole (ja osaan kyllä muuttaa linkin värit Bloggerin lisäasetuksista). Mitä mahdollisesti on tapahtunut ja miten pääsen siitä eroon?

Julkaistua 506 & Luettua 127: Vaakaa ja vitsaa

Eilen ilmestyi Taiteen tuorein numero (1/14). Olin kirjoittanut arvostelun kirjasta, joka on ehtinyt innoittamaan – kaikkine puutteineenkin – minua jo yhteen radiokolumniinkin:  

Vaakaa ja vitsaa

  

Virpi Harju (toim.): Oikeuden näyttämöt. Kuvallisuus lainkäytössä.

Valtion taidemuseo / Suomen Lakimiesliitto 2013.

Kaikki tuntevat varmaan yhden oikeuden keskeisistä symboleista, vaa’an. Mutta kuka tuntee liktorin vitsakimpun – tai tietää ylipäänsä, mikä on liktori? Tai entä sitten, kun luovumme normaalista eurosentrisyydestämme ja otamme mukaan vaikka indonesialaisen banianpuun?

Näihin ja moniin muihin kummallisuuksiin antaa vastauksen Lapin yliopiston oikeuslingvistiikan emeritusprofessori Heikki E.S. Mattila, joka on kirjoittanut tuoreeseen Suomen oikeuslaitoksen kuvallista ja esineellistä kulttuuria kartoittavaan kirjaan Oikeuden näyttämöt kiehtovan esseen ’Tuomarinviitasta banianpuun lehviin’. 

Tämä kirja ei ole ensimmäinen aiheestaan. Valtion taidemuseo ja eduskunta julkaisivat yhdessä näyttelyyn liittyvän kirjan Oikeuden kuva (2000) – silloinkin mukana oli tämän kirjan toimittaja, taidehistorioitsija Virpi Harju. Harju on tehnyt hienoa pioneerityötä, ja niinpä taiteenharrastajalle ja -tutkijalle onkin nyt tarjolla tuhti peruskattaus oikeuden kuvallisuutta. 

Oikeuden näyttämöt on kattava, mutta vastenmielisen pönäkkä kirja turhassa arvokkuudessaan: mukana on tietysti julkaisijatahojen johtajien alkulöpinät ja kokosivun kuva hankkeen suojelijasta, presidentti Sauli Niinistöstä. Mutta kun ne on saanut sivuutettua, pääsee itse asiaan Mattilan hienon esseen myötä. Emeritusprofessori on seurannut aikaa. Hän ulottaa aiheensa monenlaiseen oikeuden kuvallisuuteen, myös kuvan ja uusien teknologioiden merkitykseen ja rooliin esimerkiksi todistelussa. 

Kirjan varsinainen pääluku on Harjun käsialaa. Hän on käynyt pedanttisesti läpi kaikki Suomen oikeustalot ja niiden taideaarteet. Teksti jää valitettavasti jonnekin inventaarion ja esseen välimaastoon, ja Harjulle on selvästi käynyt niin kuin tutkijalle usein. Hän on perin juurin ja naiivisti rakastunut lähdeaineistoonsa. Adjektiivivarastokin on jäänyt päivittämättä: tuntuu siltä, että miltei jokainen keskinkertainen muotokuva ja jopa kökkö arkkitehdin harrastuksenaan tekemä ”taideteos” – tarkoitan siis Jorma Salmenkiven viherveistosta Seinäjoen oikeustalossa – on korvaamaton, hienostunut, merkittävä ja arvokas. 

Harju on onneksi ryydittänyt tekstiään kahdella nykytaiteeseen liittyvällä erityistapauksella haastatteluineen. Mukana ovat Miina Äkkijyrkkä, joka teki Iisalmen oikeustaloon railakkaan reliefin, ja vähän yllättäen Kuutti Lavonen, jonka käsialaa ovat Tyrvään Pyhän Olavin kirkon viimeistä tuomiota kuvaavat vaikuttavat seinämaalaukset.
 

Kuutti Lavonen, Viimeinen tuomio, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, 2005–09.

Kirjassa on myös kattava ja kiinnostava Tuukka Talvion artikkeli oikeusaiheisista mitaleista – kuvitusta olisi tosin saanut olla paljon enemmän. 

Käytetään sitten sitä vaakaa. Metaforaa hyödyntäen toisessa vaakakupissa painavat kirjan pedanttinen paneutuminen aiheeseensa, jotkut varsin tuoreet näkökulmat ja nykytaiteen sitominen mukaan aiheeseen. Toisessa kupissa painavat puolestaan kuvatoimitukseen liittyvät puutteet, Harjun auktoriteettiuskoinen naiivius ja kirjan kaikinpuolinen pönäkkyys. Sitten käytännön vaakatesti: hyllyyn kirja jää, koska pelkästään sen käsikirjastoluonne takaa sen, että tulen epäilemättä avaamaan sen joskus myöhemminkin.

PS. Liktori oli muinaisessa Roomassa virkamiestä suojeleva henkilö, jonka tehtävä oli myös panna täytäntöön virkamiehen määräyksiä.