maanantai 23. elokuuta 2010

Ystävää hautaamassa

Palataan vielä ajassa taaksepäin. Kesäkuun 23. päivä, päivää ennen kun muutin kesäksi Viroon, kävin muutamien ystävien kanssa tapaamassa Meilahdessa Ukri Merikantoa (1950–2010). Ukri makasi sairaalan sängyssä aika väsyneenä vaikkakin hyväntuulisena. Tajusimme kaikki, että lähtö on lähellä, eikä siten ollut mikään yllätys, kun Ukri kuukauden kuluttua 25.7. kuoli.
Elokuun 13. päivänä Ukri siunattiin Helsingin vanhassa kirkossa. Muistotilaisuus pidettiin Lallukan tateilijakodissa. Taidemaalari Jorma Hautala (s. 1941) puhui hienosti Ukrin taiteesta, Ukrin "adjutanttina" toiminut Seppo Tuomi muisteli väliin varsin hauskastikin heidän yhteisiä vuosiaan, Ukrin poika Joonas piti koskettavan ja varsin viisaan puheen ja minä lausuin jotain siitä, minkälainen ystävä Ukri mielestäni oli ollut. Tässä lyhyt puheenvuoroni, jonka poikkeuksellisesti valmistin etukäteen:

Ystäväni Ukri

Joskus toistakymmentä vuotta sitten opin tuntemaan Ukrin sinä henkilönä, jolla oli tapana puhua julkisesti silloin, kun tilanne niin vaati. Sitten hän alkoi vähän oppi-isämäisestikin sälyttää sitä roolia hiljalleen minulle. Tämänpäiväinen tuli kuitenkin vastaan aivan liian aikaisin.
Niinpä olenkin koko viikon miettinyt paradoksaalisesti sitä, mitä Ukri sanoisi tällaisessa tilanteessa. Rehellinen hän olisi. Keskittyisi oleelliseen. Rakentaisi tiiviisti ja vähin elementein sen jännitteen ja kaaren, joilla kysymys esitettäisiin ja asia sanottaisiin – vähän niin kuin veistoksissaan.
Oliko Ukri yksi hienoimmista veistäjistämme? Oli ihan varmasti. Mutta sitä saa taidehistoria miettiä ja arvioida tulevissa seminaareissaan ja opinnäytteissään.
Oliko Ukri loputtomasti kaskuja generoiva taiteilijaboheemi – yksi viimeisimmistä? Oli ihan varmasti. Mutta sitä voimme muistella sitten tulevina kapakkailtoina, kun toisinaan ihmettelemme sitä, miksi kaikki tuntuu joskus tylsemmältä kuin ennen.
Vaikka Ukri rakastikin voimakkaita sinfonisia kaaria, oli hän myös kamarimusiikin ystävä. Siksi haluankin nyt kysyä vain yhden vähän intiimimmän kysymyksen. Minkälainen ystävä Ukri oli? Tämä kysymys vie minut siihen ilontunteeseen, joka minut aina valtasi kun astuin sisään ravintola Salveen ja näin, että Ukri oli tullut kylille. Pois sieltä ei sellaisina iltoina meinannut päästä, koska Ukrin kanssa oli niin hauska keskustella ihan mistä tahansa maan ja taivaan välissä.
Ukri oli suuri keskustelija. Ei pelkästään sen takia, että hänen muistivarastostaan löytyi loputtomasti kaskuja tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä pelkästään sen takia, että hän tunsi kuvatieteen lisäksi niin hyvin muun muassa maailmankirjallisuuden ja klassisen musiikin. Ei hän koskaan halunnut esitellä oppineisuuttaan vaan pelkästään puhua niistä asioista, joista puhuttiin. Ukri oli suuri keskustelija myös sen takia, että vaikka hänen lavakarismansa oli täysin riittävä täyttämään kokonaisen ravintolan ja enemmänkin, hän osasi pitää taukoja, rytmittää puhettaan ja kuunnella aina muitakin.
Ja kun sanoin edellä, että Ukrin kanssa oli hauska keskustella mistä tahansa maan ja taivaan välillä, tarkoitin sitä oikeasti. Muistan senkin kerran, kun istuimme kahdestaan ja muistelimme sitä, miten voimakkaasti jotkut asiat voivat jäädä primitiivisimpään muistiin elämään: miltä esimerkiksi maistui lapsuudessa tuore ranskanleipä, oikea voi ja lauantaimakkara. Melkein piti siltä istumalta lähteä kauppaan. Mutta sitten saatoimmekin yhtäkkiä olla jo Hamletin teemassa, ja Ukri ei voinut olla siteeraamatta Pasternakia: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Saattoi hän kyllä siteerata Aku Ankkaakin, vaikka ei ollutkaan mikään erityinen populaarikulttuurin harrastaja. Hän saattoi esimerkiksi sanoa ”Kääk” silloin kun kello oli keskustelun huumassa vierähtänyt jo yli jonkin sovitun ajan.
Ukri oli kova siteeraamaan ja viittaamaan kirjallisiin teemoihin. Mutta hän ei ollut sitä sen takia, että juuri sillä tavalla tulee osoittaa sivistyneisyyttään ja lukeneisuuttaan vaan sen takia, että hän yksinkertaisesti luki niin paljon ja oli kiinnostunut asioista. Tässä suhteessa hän oli minulle esikuva, jonka oppeja aion noudattaa koko loppuelämäni. Ja luulenpa, että jos olisin kysynyt häneltä neuvoa sitä, mitä edesmenneen ystävän muistotilaisuudessa sanotaan, hän olisi käskenyt olemaan rehellinen, luottamaan itseen mutta myös sattumaan. Näin minä eilen tein. Mietiskelin pitkään sitä, miten outo persoona Ukri oli. Väliin herkkä kuin pieni lapsi ja väliin väkivahva. Ja kun mietin sitä, että miten sitä vahvuuttakin nyt osaisi muille oikein kuvata, luin illalla vielä sattumalta Jaan Krossin romaania Uppiniskaisuuden kronikka. Siinähän se yhtäkkiä oli, mies kuin Ukri: ”… ja hänestä kerrottiin, että kun hän nosti kourallisen ruutia suunsa eteen ja ärjäisi, se posahti tuleen.”
Sitä herkkyyttäkin aion vielä mietiskellä erikseen kaikessa rauhassa. Monena tulevana iltana.

***

Lallukan jälkeen menimme porukalla Salveen pitämään Ukrille sopivia peijaisia. Minäkin join itseni juovuksiin, vaikka olenkin nykyään täysraitis. Täysraittius jatkui ilman ongelmia seuraavana päivänä. Ukria olen ehtinyt ikävöidä jo moneen kertaan. Tältä hän näytti viime kesänä Salven terassilla aidossa panamahatussaan, jonka lierille sattui istahtamaan mehiläinen:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti