Istuttuani puhelimessa Mäntän kuvataideviikkojen taiteilijoiden kanssa lähdin vielä pienelle näyttelykierrokselle. Amos Andersonin taidemuseossa oli Pauliina Turakka Purhosen (s. 1971) retrospektiivi Pistoja ja vetoja (1.4.–25.7.). Mukana oli sekä maalauksia että tekstiiliveistoksia. Maalaukset liittyvät usein Turakka Purhosen lähipiiriin ja omaan hahmoon, tai sitten ne ovat hauskalla tavalla banaaleja asetelmia.
Nukkemaalari, akryyli, 1998. Tämä on itse asiassa ensimmäinen maalaus, jonka muistan Turakka Purhoselta koskaan nähneeni.
Turakka Purhosen tekstiiliveistokset ovat ihan eri maailmasta. Niissä heijastelee taiteilijan lapsuuden maailma, Finströmin kirkon melko hurjat keskiaikaiset veistokset. Niin että tuli tässä vähän niin kuin käytyä kirkossa pyhittämässä lepopäivää. Turakka Purhosen veistokset ovat usein hyvinkin rankkoja sukupuoli- ja perheroolien tutkielmia, joissa yhdistyy jännittävällä tavalla huumori ja raadollisuus:
Äiti ja tytär, 2010–11.
Kaikkineen näyttely oli mielestäni oikein hieno, vaikka tällainen realistinen maalaus ei ihan minun lajiani olekaan. Nyt kun Turakka Purhosen töitä näkee enemmän, tajuaa myös hänen projektiaan paremmin. Teokset siis muodostavat yhdessä paljon isomman kokonaisuuden kuin osiensa summan. Joskus aikoinaan sitä ihmeteltiin, kun nelikymppiset taiteilijat alkoivat pitää retroja, mutta kyllä se vain tuntuu olevan aiheellista.
***
Kotimatkalla oli vielä Valokuvagalleria Hippolyte, jossa oli tarjolla taas kaksi näyttelyä.
Helsingissä ja Pekingissä työskentelevän Milla-Kaarina Ojan (s. 1976) Home-Project (1.–29.4.) oli teoriassa ihan hauska, mutta lopulta kuitenkin kokemuksena vähän liian ilmeinen ja helppo. Hän oli tutkaillut kodin suhdetta ympäristöönsä sijoittelemalla arkkityyppistä kodin mallia eri puolille maailmaa:
Kaupungin raja, 2010.
Ongelma on ehkä se, että näin läpiajatellusta sarjasta puuttuu juuri se poeettisuus, jota Ojankin siteeraama Gaston Bachelardin Tilan poetiikka (1958, suom. Nemo 2003) huokuu. Mysteeriä ei taiteessa saisi kokonaan hävittää.
***
Ruotsalaisen Hendrik Zeitlerin (s. 1975) pikkuruinen näyttely A Place of One's Own (1.–29.4.) kertoi sitten vähän erilaisista kodeista, kolmesta pohjoismaisesta kollektiivista. Ihan hienosti oli Zeitler tavoittanut kolektiiveissa vaikuttaneen estetiikan ja visuaalisen ilmeen:
Vaan eipä tämäkään oikein hyvä näyttely ollut. Tällaisessa dokumentaarisessa näyttelyssä haluaisi nähdä paljon, paljon enemmän. Olisin minä tästä aiheesta ollut kiinnostunut. Nyt jäi vähän niin kuin näytteeksi.
Hippolyten pitäisi etsiä itselleen paremmat tilat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti