tiistai 3. syyskuuta 2013

Julkaistua 443: Aidan taakse ja takaisin

Taideyliopiston uusi lehti IssueX ilmestyi eilen. Itse lehteä en vielä ole nähnyt, mutta näkyipä se tulleen netissäkin ulos. Minulta tilattiin joskus keväällä siihen kolumni: 

Aidan taakse ja takaisin


Taidetta leimaa outo jännite. Vähintäänkin Immanuel Kantista lähtien luovuudelle on paalutettu oma autonominen alue, jota on totuttu nimittämään taiteeksi, mutta samalla luovuuden välttämätön vaihtoehto on nimenomaan ollut taiteen rajapintojen etsintä ja ylitys. 

Muistan ajat 1990-luvun lopulla, kun modernismi alkoi olla synonyymi fasismin kanssa. Prosessi oli alkanut jo 1980-luvulla, mutta silloin ongelma oli monisyisempi. Kumuloituva puhe tuottaa vaatimuksen yksinkertaistamisesta ja selkeistä luokista. Yleistyksillään postmoderni tappoi sallivuutensa – vallankumous syö lapsensa alalla kuin alalla.
Puhe fasismista johtui tietenkin modernin sääntöjärjestelmistä sekä autonomisuuden ja puhtauden vaatimuksista. Mutta ei sellaisia ole koskaan edes ollut. Ja kuinka se olisi ollut mahdollistakaan siinä ”ohimenevän, pakenevan ja satunnaisen” leikissä, jota Charles Baudelaire on kuvannut? Antti Hynösen mukaan ”Baudelaire relativisoi kauneuden mutta asetti samalla taiteen uuden mahdottomuuden eteen vaatiessaan taidetta ikuistamaan sen, minkä olemus nimenomaan on olla jatkuvassa liikkeessä, jatkuvasti pakenemassa taiteilijaa, joka koettaa saada siitä otteen”. 

Charles Baudelaire.

Juuri modernistit karkasivat mielellään taiteen rajapintojen tuolle puolen. Mallia haettiin käsiin sulavan nykyisyyden lisäksi kansanomaisuudesta: ranskalaiset löysivät tullimies Henri Rousseaun ja venäläiset kylttimaalari Niko Pirosmanin – aivan vastaavasti me haemme voimaa ITE-taiteesta.
Taide on tapettu jo moneen kertaan – aina yhtä turhaan. Aleksandr Rodtšenko maalasi vuonna 1921 viimeiset maalauksensa ja siirtyi taiteesta ”tuotantotaiteeseen” – monistettaviin välineisiin: graafisen suunnitteluun ja valokuvaan. Hän ei palannut enää stafliamaalauksen pariin, mutta valloitti silti paikkansa taidehistoriassa.
Taiteen ja muun maailman rajapinta on jo pitkään ollut kiinnostava ja myös teorioiden parissa arvostettu ja siten tavoiteltava asia. Sellaista taiteilijaa, joka ”hakee rajojaan”, on tapana pitää hyvänä. Tuntuu jopa siltä, että taide ei voi olla kiinnostavaa, jos se ei kiellä itseään. Tätä Karl Marx kutsuisi dialektiikaksi – ja nimenomaan juuri nyt Marx, sillä hänen mukaansa ihmiskunnan historiallista kehitystä säätelevät henkisten ulottuvuuksien sijaan taloudelliset olosuhteet, tuotanto ja jakelu.
Taide voi kieltää itseään monin tavoin: se voi sulautua globaalin kapitalismin tuotannon ja jakelun kehityskulkuihin – kuten vaikkapa ikään kuin ”esteettisesti arvokkaiden” pelien tekemisellä – tai sitten se voi yrittää kieltää niitäkin, kuten vaikkapa Jani Leinonen ja Riiko Sakkinen Asunnottomuusmessuillaan, tapahtumalla joka on antiteesi yhtäaikaisesti kapitalismin säätelemälle asumiskulttuurille ja taideinstituutioille.
Karkumatka aidan toiselle puolelle palautuu kuitenkin aina instituutioihin – viimeistään silloin, kun siitä on maailman muuttumisen sijaan muistona enää arvokas CV-merkintä.
Ehkä taide ei koskaan muutu todeksi. Syykin on yksinkertainen: kieltämisestä on tehty esteettinen arvo. Siksi sekin voi alkaa muistuttaa maneeria.
  

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Antin muistolle: ja jos loppuukin päivä...

23.8. kuoli eräs vanha ystäväni ja kollegani, elokuvakriitikko Antti Lindqvist (1953–2013). Pauli Pentti kirjoitti hänestä kauniin ja toden nekrologin Helsingin Sanomiin.

  
Ei minulla Pentin sanoihin ole paljoa lisättävää. Antti oli sivistynyt ja henkevä kriitikko mutta samalla rento jätkä, ystävänä parasta A-luokkaa. Aina lämmin ja sydämellinen – sarkastisenakin.
Antti oli myös alansa viimeisiä mohikaaneja. Alalla kuin alalla nämä sivistyneet ja kriittiset kirjoittajat saivat antaa tilaa pinnallisuudelle, lyhyydelle ja viihtellisyydelle. Eikä tässä mitään tervaskantoja tarvitse olla. Ei Antti enää oikein tainnut viihtyä tässä maailmassa.
Olen ollut Antin lähdön jälkeen vähän alakuloinen ja kärsinyt syyllisyyttäkin: kaupunginosiltamme eroon ajautuneena en jaksanut yrittää tarpeeksi pitää yhteyttä. Kevään aikana törmäsimme pari kertaa, kerran puhuimme puhelimessa.
Mutta onneksi on hyviä muistoja. Kerrankin 1990-luvulla istuimme Hannu Paloviidan ja Antin kanssa pienkustantajien Pärnun retkellä Uulun kylässä kokonaisen päivän lähinnä puun juurella. Olimme kyllästyneitä sosiaalisuuteen ja otimme Pärnusta taksin jonnekin minne vain. Löimme sormemme summassa karttaan, ja sinne mentiin. Uulu: yksi baari, yksi kauppa ja kai yksi risteys – ja on kirkkokin, mutta sinne emme ehtineet. Kävimme baarissa ja sitten kaupassa ja sitten jäimme odottamaan puun juurelle jotakin bussia, joka joskus veisi meidät takaisin Pärnuun. Joimme paljon olutta ja puhuimme kaikkea maan ja taivaan väliltä, viihdyimme miltei koko päivän tekemättä yhtään mitään. Otin myös valokuvia ja myöhemmin kirjoitin pienen haikusikermän kuvien kera – pienenä parinkymmenen kappaleen monistettuna vihkosena, joita oli tarkoitus jakaa raporttina kollegoillemme, jotka jäivät Pärnuun, mutta ne taisivat hukkua johonkin. Valokuvatkin ovat hävinneet jo vuosia sitten, eikä minulla itsellänikään ole jäljellä tuota vihkosta. Sen kuitenkin muistan, että yksi valokuvista esitti Hannua ja Anttia lojumassa puun juurella. 
Haikut onneksi löytyivät erään toisen ystäväni tietokoneelta. Tässä ne kaikki Antin ja tuon melankolissävyisen mutta kauniin päivän muistoksi. Enhän minä mikään runoilija ole, mutta jotain Anttia näissä fiiliksissä kyllä on: 

pysäytä, kuski!
näkyvissä on maata,
ainakin ranta

tien ohessa kai
paikkansa pysähtyä
kullakin, aikaa

kuljimme paikkaan
nimeltä Topos – unta:
kuljeksimme vain 

nostimme maljan,
toisenkin; joku odotti 
huomista päivää 

ja jos loppuukin
päivä, aamun sijoitan
ihan mihin vain 

tässä seistään ja
muuta ei voida, ehkä
paremmin voidaan 

Se mainittu toinen ystäväni, Hannu Oittinen, käänsi ne Andres Leppin kanssa viroksi, tässä yksi: 

ja kui otsa saab
päev, hommiku panen
ükskõik kuhu

Näyttelykuvia 840: Koira kissankellossa

Tänään olimme Galleria Ortonissa ripustamassa Jaakko Tornbergin (s. 1961) näyttelyä (2.–27.9.). Alla Jaakko laittamassa ensimmäistä Roboa (2013) paikalleen:


Jaakon robotit, enkelit ja erilaiset kelloilla sekä radioilla varustetut vempaimet ovat häkellyttävän hauskoja – ja ehkä myös vähän surumielisiä. Tässä pieni video Kissankellosta (2013), jossa koira toimii käkenä:


Ja eiköhän taustalla soineesta Kansanradiosta kuulunut naisen ääni sanomassa "Enkeleitä on olemassa" – juuri samanaikaisesti, kun Jaakon enkeliseinä valmistui:


Tässä pieni sininen enkeli:


Tässä puhuu kriitikon sijaan nyt kuraattori – tunnustettakoon kaiken läpinäkyvyyden ja avoimuuden nimissä: "Hemmetin hieno näyttely!" 
Kaikki siis mukaan huomenna avajaisiin klo 17.00 (Tenholantie 10, Ortonin sairaala).

Näyttelykuvia 837 & 838 & 839: Avajaisiltakävelyllä

Viime tiistaina lähdin pienelle avajaisiltakävelylle lähiympäristööni, Uudenmaankadulle.
Solveig Lindqvist Projectsissa oli Beryl Furmanin (s. 1953) pieni 60-vuotisjuhlanäyttely (28.8.–8.9.):


Furman on maalannut urallaan monennäköistä – väliin käsitteellisempää, väliin ihan abstraktiakin – ja tehnyt myös videoita. Nyt pääosassa ovat linnut ja ihmiset. Furman onkin ollut intohimoinen eläinaktivisti viimeiset vuodet. Hänen nykyinen vähän utuinen ja pehmeä värimaailmansa ei ole ihan minun lajityyppiäni, mutta kun ajattelen Furmania maalarina, kirjoittajana ja puhujana kuin jonkinlaisena kokonaistaideteoksena, asetun voimakkaasti hänen puolelleen. Hänellä on asennetta ja rohkeutta. Ja myös uskallusta tuoda mielipiteitään esiin – silläkin uhalla, että ne saattaisivat joskus kuulostaa vähän naiiveilta. 
Ihan sympaattinen näyttely siis – jos ei mitään suurta.

***

Galleria Jangvassa oli kahdet avajaiset. 
Reijo Viljasen (s. 1950) (28.8.–15.9.) maalaukset olivat juuri sellaisia kuin niiden pitikin olla. Viljanen maalaa usein sarjallisesti, ja työt johtavat ratkaisemattomalta tuntuvien asioiden kautta aina uusiin maalauksiin, joissa edellisestä synytynyt kehitelmä käynnistyy – samalla syntyy tiettyä kerroksellisuutta: kudelmaa, joka antaa töille lisäsyvyyttä.


Viljasen lähtökohta saattaa olla pieni havainto, luonnonkokemus tai tunne, jota hän lähtee maalauksen keinoin työstämään. Näin Viljanen itse: "Kun ylittää ilmiasun, syntyy ajasta ja paikasta riippumattomia kokemuksia. Kohde etääntyy ajan kuluessa, jotkut piirteet kasvavat suuremmiksi ja selvemmiksi, toiset taas vastaavasti kevenevät."

 
Hienoa "vanhanaikaista" modernia maalausta, joka omalla voimallaan laittaa tällaiset luokitukset kuitenkin omaan arvoonsa. Näitä voi kokea, erittelemättä ja selittelemättä. Vaikka meditatiivisesti. Hieno näyttely.
[Valitettavasti on olemassa toinenkin taidemaalari Reijo Viljanen (s. 1954), jolla oli osin samaan aikaan näyttely vastapäätä, Galleria Piirrossa (8.8.–1.9). Tämä toritaiteilija-Viljanenhan herätti vähän aikaa sitten huomiota plagioimalla yhden vanhoista Vuoden luontokuva -valokuvista. Siitä oli vähän aikaa sitten joku iltapäivälehtijuttu, mutta en nyt valitettavasti löydä sitä linkitettäväksi. "Taiteilija" kuitenkin tunnusti plagioinnin.] 


*** 

Jangvassa oli myös sarjakuvataiteilijana ja runoilijana tunnetun Jyrki Heikkisen (s. 1958) piirroskollaaseja (28.8.–15.9.). Vähän sarjakuvamaisesti mainosten ja muiden erilaisten leikkeiden kautta syntyvissä piirustuksissa on hienoa rytmiä ja tunnetta:


Vaan olipa vähän sellainen muka-snobbaileva ripustus aika karsea, siinä ei teoksista poiketen mitään oikeaa rytmiä – seinäikkeiden päätyjä myöten: 


Ja taas tuli kontekstin aiheuttama ongelma. Oli vaikeaa siirtyä Viljasen meditatiivisesta maailmasta Heikkisen ryöppyävään visuaalisuuteen. Näyttely olisi varmaan tuntunut paljon hienommalta, jos olisin iltakävelylläni nähnyt vain sen. Vähän epäreilua Heikkistä kohtaan. Tällaista tämä taidearki on.

lauantai 31. elokuuta 2013

Turun tautia vähän joka alalla: taidehistorian ja käräjäoikeuden "ero on huomattavan karkea"

Eilinen Varsinais-Suomen raastuvanoikeuden päätös oli pöyristyttävä. Wäinö Aaltosen museon avantgardeväärennösjutun päätös siis tuli vihdoin neljän vuoden odotuksen jälkeen. Kaikki syytteet menivät nurin: tästä linkistä YLE:n uutinen. 
En millään jaksaisi enää palata asiaan, mutta jokunen kommentti lienee tarpeen. Esitin Kauppalehteen 17.6.2009 kirjoittamassani jutussa, että museo purkaisi näyttelyn, koska sen materiaali ei selkeästikään ole sitä, mitä yleisölle sanotaan esitettävän. Tämä johti prosessiin, jonka myötä näyttely keskeytettiin, ja sen luettelo poistettiin myynnistä. Kirjoitin samaan lehteen 1.9. myös toisen jutun, jossa kerroin teosten varhaisemmista vaiheista vuosilta 1996–97 – ne olivat nimittäin poliisille entuudestaan tuttuja. Eräältä "syvältä kurkulta" saamani vihjeen ansiosta kävin tuolloin läpi 1990-luvun tapauksen esitutkintapöytäkirjat. 
Tästä linkistä voitte lukea nuo molemmat jutut.
Ensimmäisen juttuni perusteella näyttelyn Aleksandr Rodtšenkon (1891–1956) teoksia alettiin tutkia tarkemmin. Tässä sitaatti siitä selvityksestä (26.8.2009), jonka Päivi Kiiski (museonjohtaja näyttelyn alkuvaiheessa, sittemmin Turun kuvataidejohtaja) ja Joanna Kurth (kesken projektia viattomasti mukaan tullut museon uusi intendentti) antoivat tapahtumien kulusta Turun kulttuurilautakunnalle:
"Rodtshenkon perikunta oli konsultoinut Tretjakovin Gallerian grafiikan osaston sekä Pushkinin museon tutkijoita. Näiden tahojen 10.7. antaman yhteisen lausunnon mukaan näyttelyssä esillä olevat Rodtshenkon nimissä esitetyt teokset eivät vastaa Rodtshenkon tyyliin, tekniikkaan ja sarjatuotantoon liittyviä piirteitä."
Rodtšenkot poistettiin näyttelystä.
Sitten oli Vladimir Tatlinin (1885–1953) vuoro. Tatlinia väitöstyössään tutkineelta Jyrki Siukoselta (s. 1959) tilattiin lausunto. Näin Kiiski ja Kurth Siukosen lausunnosta kulttuurilautakunnalle:
"Siukosen huolellisesti tekemän analyysin mukaan teoksia ei voida pitää Tatlinin tekeminä."
Näyttely purettiin lopullisesti. 
Museot totesivat, että jatkotutkimuksiin ei ole varaa, joten loput teokset jäivät vaille tarkempaa tutkimusta.  
Pätevien asiantuntijoiden antamat lausunnot siis riittivät taidehistoriallisen koulutuksen saaneelle museohenkilökunnalle mutta eivät Varsinais-Suomen raastuvanoikeudelle. Ja siinä, että salakuljettajapariskunta oli jo 1990-luvulla kertonut ostaneensa esimerkiksi rodtšenkoja petroskoilaisilta takakujilta 50 dollarilla, ei ollut oikeuden mielestä mitään hämärää – vaikka esimerkiksi nainen oli yliopistokoulutuksen saanut henkilö.
Itse asiassa väitän edelleen, että kaikki Turun tapauksen teokset ovat väärennöksiä – ja tökeröjä sellaisia. Tökeryys selvisi minulle kaikessa karmeudessaan, kun kävin 1990-luvun esitutkintapöytäkirjat läpi. Kaikki teokset oli nimittäin kuvattu poliisin toimesta. Minäkin otin kuvia. Siellä oli jopa näin hienoa venäläistä avantgardea:


Aineistossa oli myös teosluetteloita, joita oli piilotettu naisen alushousuihin, kun hän jäi tullissa kiinni:  


Kalleimmat teokset olivat 250 dollaria, mutta jotain sai 30 dollarillakin.
Esitutkintapöytäkirjoista kävi täysin selkeästi ilmi, että kaikki osalliset – niin salakuljettajat kuin nyt syytettynä ollut keräilijäkin – olivat kaikesta täysin tietoisia. 
En ymmärrä, miten syyttäjä ei kyennyt tätä nyt osoittamaan. Toisaalta en tiedä, että oliko hän edes käyttänyt näitä asiakirjoja. Ja jos ei, on se rikollisen huonoa (tunnettu suomalainen humoristinen idiomi, jonka ei pitäisi johtaa kunnianloukkaussyytteeseen) ammattitaitoa – kuten Päivi Kiiskeltäkin, joka päästi moisen näyttelyn syntymään.
Materiaalin epämääräisyys oli hyvin turkulaisten tiedossa – siitä oli julkaistu kaksi juttua Turun Sanomissa (3.1.1997 & 15.1.1997). Näin kirjoitin blogissani 2.10.2010:
"Lindberg on viimeistään alkuvuodesta 1997 ollut tietoinen teosten arvottomuudesta. Siitä huolimatta hän halusi ne nyt näyttelyyn. Syitä voi vain arvailla. Turun kaupunkikonsernin lienee syytä harkita oikeustoimia. 
Miten on mahdollista, etteivät juuri ne kaksi ihmistä, joiden veronmaksajien kannalta olisi pitänyt tietää tai muistaa edes jotain, eivät tienneet tai muistaneet yhtään mitään? Kiiski oli museon johtajana vuonna 1997, kun Lindberg kaupitteli halpaa avantgardea – tuhannella markalla sai jo Tatlinin! – museon kahvilan ”pyöreän pöydän porukalle”. Kulttuurilautakunnassa, jolle Kiiski näyttelyn kesällä 2008 esitteli, istui puolestaan Raili Engdahl (SDP), joka jupakan aikoihin oli Bellarten galleristi eli Lindbergin työntekijä.
Perin kummallinen on kulttuurikaupunki, jossa taidemuseon johtaja ja johtava galleristi eivät ole tietoisia kaupunkinsa taidemaailman kuumimmasta puheenaiheesta."

Nyt on itse asiassa vähän sanaton olo. Jos syyttäjä ei valita hoviin, tapahtuu järkyttävä taideskandaali, jota – kuten eilen uutisissa sanoin – ei europpalaisissa sivistysvaltioissa voisi tapahtua. 

PS. Siukosen lausunto oli antoisaa luettavaa. Hän muun muassa kävi läpi erilaisia hypoteeseja ja esitti kustakin perustellut argumenttinsa. Osa Tatlinineiksi väitettyjä luonnoksia oli attribuoitu Zangesi-näytelmän pukuluonnoksiksi. Siukonen mietti ensin tätä vaihtoehtoa, ja tässä hänen päätelmänsä: 
Käytettävissä olevat historialliset tiedot ja säilynyt kuva-aineisto eivät tue ajatusta, että kyseessä olisivat Tatlinin pukuluonnokset Zangezi-produktioon. Voidaan huomata seuraavat seikat:
a) suurin osa Zangezin esittäjistä oli vailla erityisiä pukuja, sillä puvustukseen ei ollut resursseja.
b) ”luonnokset” eivät vastaa ikonografialtaan Zangezi-näytelmän sisältöä.
c) ”luonnokset”  eivät vastaa ikonografialtaan ja tekniseltä toteutukseltaan kahta tunnettua Tatlinin pukuluonnosta Zangezi-produktioon.
d) ”luonnokset”  eivät vastaa signeeraukseltaan kahta tunnettua Tatlinin pukuluonnosta Zangezi-produktioon.
Sitten Siukonen mietti sitä, että ne voisivat olla kansanomaisia puvustusluonnoksia johonkin muuhun produktioon. Tässä tämän hypoteesin päätelmät:
Tatlinin tekemät puvustus- ja lavastusproduktiot tunnetaan ja ne on hyvin dokumentoitu tutkimuskirjallisuudessa. Ei ole mitään viitettä siitä, että Tatlin olisi ollut niiden lisäksi osallisena vielä tarkemmin tuntemattomassa näytelmähankkeessa, johon ”luonnokset” liittyisivät. Faktat eivät tue oletusta siitä, että kyseessä olisivat Tatlinin tekemät pukuluonnokset. Voidaan huomata seuraavat seikat:
a) ”luonnosten” attribuoiminen pukuluonnoksina Tatlinin nimiin edellyttäisi evidenssiä jostakin aiemmin tuntemattomasta teatteriproduktiosta.
b) kaikki Tatlinin pukusuunnitelmat ovat ilmaisultaan rikkaampia ja taidokkaampia kuin kyseiset ”luonnokset".
Sitten Siukonen mietti sitä vaihtoehtoa, että ne olisivat Tatlinin tekemiä jotain muuta tarkoitusta varten. Tässä tämän hypoteesin päätelmät:
”Luonnosten” tekninen ja taiteellinen taso eivät vastaa miltään osin Tatlinin tunnetun ja dokumentoidun piirrostuotannon tasoa. Esitystavan kömpelyys ja värienkäytön kaavamaisuus ovat niin epätyypillisiä, että ”luonnosten” kädenjälkeä vastaavaa vertailukohdetta ei löydy koko Tatlinin tuotannnosta. ”Luonnosten” aihepiiri on Tatlinin tuotannolle vieras.
Sitten vielä oletus, että ne ovat Tatlinin tekemiä, koska niissä on Tatlinin signeeraus. Tässä Siukosen päätelmät:
Osassa ”luonnoksista” on signeeraus, jota voidaan vertailla tunnettuihin Tatlinin signeerauksiin. Riittävää vastaavuutta ei löydy. ”Luonnosten” signeeraukset eivät luo vakuuttavaa vaikutelmaa kyrillisen kaunokirjoituksen sujuvasta hallinnasta.
Ja tässä vielä Siukosen loppupäätelmä: 
a) Taidehistoriallisten ja ikografisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemiä pukuluonnoksia V. Hlebnikovin näytelmään Zangezi vuodelta 1923.
b) Taidehistoriallisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemiä pukuluonnoksia teatteriproduktioon.
c) Tyylillisten ja laadullisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemien teosten tasolla. Ero on huomattavan karkea.

Mutta oikeuden mukaan väärennyssyytteet siis kaatuivat näytön epämääräisyyteen.

perjantai 30. elokuuta 2013

Guggenheim Helsinki 33: Amerikan mallia museoelämään

Satuinpa tässä aamulla Guggenheimia googletellessani miettimään, että mitähän Janne Sirénille nykyään kuuluu Albright-Knox Art Galleryssä Buffalossa. Näkyy pitäneen nostattavia puheita ja solahtaneen seurapiireihin joviaalisti – sekä ostaneen kokoelmiin yhden ison Anselm Kieferin (s. 1945) maalauksen.

Sirén uuden museonsa edessä...

 ... ja vasta hankittu Kiefer.

Mutta on se kovaa tuo meno Amerikanmaalla. Sirén aloittaa 10.9. uuden johtajan luentosarjan museoiden kehittymisestä 1400-luvulta nykypäivään. Kuuden luennon paketti maksaa ei-jäsenille 500 dollaria ja museon jäsenille 375 dollaria – opiskelijat pääsevät paikalle edullisemmin: sarjalippu luennoille maksaa vain 200 dollaria. Yli viiden sarjalipun ostamisesta saa sentään 10% alennuksen. 
On tämä meidän kunnallisten ja valtiollisten taidemuseoiden maamme sentään aikamoinen onnela. Me saamme kuunnella omia johtajiamme tai vierailevia asiantuntijoita luennoimassa pelkän pääsylipun hinnalla. 
Mitähän ne tarjolla olevan Guggenheim Helsingin luennot mahtaisivat tulevaisuudessa maksaa?

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Performanssia ystävän synttäreillä

Viime keskiviikkona kävin erään ystäväni synttäreillä. Hänen puolisonsa oli ostanut hänelle lahjaksi Roi Vaaran (s. 1953) performanssin. Näinkin siis voi tehdä. Muistakaa idea.

 

Vaaran performanssi oli vähäeleinen mutta varsin intensiivinen. Hän piti levitetyissä käsissään kahta posliinista kahvikuppia, tassia ja lusikkaa ja lupasi tehdä sitä korkeintaan 20 minuuttia. Kaikkihan odotimme tietenkin sitä, että kädet väsyvät, ja odotuksesta tuli aika intensiivisen jännittävä. No, eivät ne sitten väsyneet tarpeeksi. Kahvikupit pysyivät käsissä.
Vaaran varsinainen valtti näissä vähäeleisissä jutuissa on hänen vahva karismansa, voimallinen stage presence, niin kuin joistain lajeista on tapana puhua. Näin oli taaskin. Kuunnelkaa äänimaisemaa ja seuratkaa Vaaran oikean lahkeen väpinää. Tämä on siis kuvattu performanssin loppupuolelta.

Katutaidetta 105: Retki Hernesaareen

Palaan vielä parin viikon taakse. Lauantaina 10.8. tein retken Hernesaareen katsastamaan Nykytaiteen museo Kiasman URB-tapahtumaan liittyvää katutaideprojektia RE-PUBLIC. Järjestäjätahoja oli useita, enkä oikein ole jaksanut keskittyä koko projektin taustojen selvittelyyn, mutta tästä linkistä voi alkaa selvitellä projektin rakennetta. Minä olin enemmän kiinnostunut siitä, miltä näytti, kuin siitä, kuka oli tilaaja, tuottaja ja kuraattori jne. Tältä siellä näytti:





Ja oli siinä mennyt ohessa yksi romuautokin:


Ja liekö niin, että paikallinen autokorjaamo oli myös päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen?:


Tämä varsinkin oli hauska, koska Carboys on nykyinen luottokorjaamoni: edullinen, nopea ja erittäin asiakasystävällinen [tämä ei ollut maksettu mainos].
Hernesaaressa on ollut parikymmenhenkinen porukka – sekä venäläisiä että suomalaisia. Tästä linkistä yhden mukana olleen suomalaisen – Hende Nieminen (s. ?) – raporttia. Yksi ohjaavista venäläisstaroista oli itse asiassa ukrainalainen: Roman Minin (s. 1981), jonka kotisivuilla on paljon hyviä kuvanäytteitä.  
Komeaa jälkeä. Ja kohtahan Hernesaari tällaisena on muisto vain.

lauantai 24. elokuuta 2013

Hirveetä sontaa?

Päätin hetken aikaa seurata aikamme keskeisiä kulttuurikeskusteluita. Arhinmäkeenhän nuo johtivat. Jonkin aikaa surffailin sateenkaarikynsien ja sateenkaarilipun parissa ja sitten vaihdoin aihetta: Paavo Arhinmäen kommentit Cheekistä. Ja sitten oli tietty Iltasanomien juttu siitä, kuinka Paavo "jakoi rahaa omilleen", räppäreille jotka ovat vähän erilaisia kuin Cheek.
Arhinmäkihän käytti ensin haastattelussa Cheekistä ilmaisua "hirveää sontaa" ja yritti sitten myöhemmin vähän lieventää lausuntoaan. Sääli tuota lievennystä.
Surffailin tuossa tunnin verran räppiä kuunnellen ja päädyin Cheekin osalta kyllä ilmaisuun "hirveää sontaa". Kuunnelkaa vaikka tästä linkistä. 
Mutta löysin minä jotain uutta – ainakin minulle – ja kiinnostavaakin. Tästä linkistä lappeenrantalainen Kaucas ja Saimaanrannalla. Nyt lopetan hetkeksi kulttuuri-ihmisenä olemisen ja lähden baariin pelaamaan tikkiä ystäväni Hanskin kanssa. Hyvää viikonloppua.

Julkaistua 442: Garfinkel + Foucault = Takala?

Eilen oli taas riemukas päivä. Vähän liian alityöllistetty kriitikko sai nimittäin uuden julkaisukanavan. Minua pyydettiin joku aika sitten uuden verkkokritiikkijulkaisun avustajaksi. Kyseessä on On Display, joka sai taannoin starttirahaa Helsingin Sanomain Säätiöltä. On Display julkaisee joka viikko yhden kritiikin, jonka kohteena on joku yksittäinen teos. Tässä minun eilen ilmestynyt valintani tälle viikolle:

Garfinkel + Foucault = Takala?  

 
Pilvi Takala: Drive with Care (2013)
video, kesto 13 min.

Teos esillä:
16.8.–21.10.2013
Amos Andersonin taidemuseo (Yrjönkatu 27, Helsinki)

Yleisöltä unohtuu toisinaan, että taidenäyttelykin on medium, joka luo aina ja väistämättä yksittäiselle teokselle jonkinlaisen kontekstin. Esimerkiksi teemanäyttely saattaa ohjata näkökulmaa ja katsetta varsin voimakkaasti – jopa ohi tekijän intentioiden. Amos Andersonin taidemuseon näyttely Rouva Näkymätön on tässä suhteessa melko viaton: katsojalle tarjoutuu lähinnä esiodotus vain siitä, että luvassa on kiinnostavaa ja laadukasta nykytaidetta, koska kyseessä on arvostetun Stina Krookin Säätiön juhlanäyttely. Tosin sillekin on rakennettu teema – tiedotteen mukaan ”näyttelyn teemoja ovat yksilön identiteetti ja rooli, miten ihminen sulautuu ympäristöönsä menettämättä ääriviivojaan, miten olla näkyvästi näkymätön” –, mutta ainakin tuntuu sitä, että teema olisi keksitty jälkikäteen, valittujen taiteilijoiden teosten pohjalta syntyneenä aasinsiltana.
Toinen usein erittelemätön konteksti on jokaisen katsojan mukanaan kantama idiosynkraattinen henkilöhistoria, jonka teos toisinaan laukaisee uskomattomalla voimalla. Näin minulle kävi katsoessani Pilvi Takalan videoteosta Drive with Care. Olen opiskellut aikoinani sosiologiaa, ja itse asiassa kaikki näkemäni Takalan teokset tuottavat saman reaktion: muistan joka kerta edelleenkin ihailemani Harold Garfinkelin kirjan Studies in Ethnomethodology (1967). Garfinkel muun muassa esitti sen yksinkertaisen mutta nerokkaan havainnon ja sitä kautta metodin, että rikkomalla sääntöjä säännöt saadaan näkyviin. Ja nimenomaan rikkomalla juuri niitä sääntöjä, jotka ovat ikään kuin itsestään selviä, yleisesti tarkastelun ulkopuolelle jääviä sääntöjä. Tällaisena olen nähnyt koko Takalan tähänastisen uran: hänen videonsa ovat kuin tutkielmia etnometodologiasta.
Takalan tuorein video tuo mieleeni voimakkaasti myös Michel Foucault’n kirjan Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) – sen keskeiset ajatukset siitä, miten moderni vallankäyttö tulee ymmärrettäväksi suljettujen instituutioiden genealogian kautta. Ongelmana tässä ymmärryksessä on erityisesti valtaosapuolien sidosten kietoutuminen toisiinsa sellaisella tavalla, että erottelujen teko on vaikeaa.
Takala on valinnut kohteekseen yhdysvaltalaisen varakkaiden lukiolaisten sisäoppilaitoksen, jossa hän on viettänyt reilun kuukauden oppilaita ja opettajia haastatellen sekä materiaalia kuvaten. Tältä pohjalta on syntynyt minämuotoinen nuoren opettajan tarina. Takala ei tee puhdasta dokumenttia vaan käyttää vieraannuttamisefektinä lempeän irvailevaa huumoria, minkä kautta katsoja tulee epäilemättä imaistuksi vielä tehokkaammin Takalan kuvaamaan maailmaan. Katsojalla ei kuitenkaan herää missään vaiheessa epäilystä siitä, etteikö kuvattu maailma olisi nimenomaan jossain ratkaisevassa mielessä tosi. Hieman enemmän angstia ja rosoa jäin ehkä kaipaamaan, mutta toisaalta kaiken sen kyllä osasi kuvitella Takalan tarinoiden ja huumorin takaa. Ja kaiken sen tulen ymmärtämään vielä paremmin, kun kaivan Garfinkelin ja Foucault’n taas hyllystä. Näin nimittäin tulen Takalan innoittamana tekemään. Katsomiskokemuksen muistosta ja lukukokemuksesta syntyy yhdessä epäilemättä hedelmällinen hermeneuttinen kehä. Joskus taide voi toimia näinkin. Uskaltaisin jopa väittää, että se on yksi taiteen monista ehdolla olevista tehtävistä.

Linkit:

Näyttelykuvia 835 & 836: Maneerien vaaroista

Olen taas joutunut tuhlaamaan aikaa joutavanpäiväisille Guggenheim-keskusteluille, ja itse asia tahtoo unohtua. Olen kirjoittanutkin viime aikoina taas ahkerasti, ja senkin myötä tahtoo itse asia unohtua. Siis uusi taide. Olen pahoillani, etten ole päässyt – enkä väliin jaksanutkaan – tarpeeksi näyttelyihin. Ja nekin vähät, joita olen nähnyt, ovat jääneet raportoimatta. 
Palataan siis toissa viikon torstaihin, jolloin tutustuin uuteen veistäjään. Kyseessä oli Ole Härmälä (s. ?), jonka näyttely Ihmiskavoja oli esillä Galleria Nunesissa (31.7.–18.8.).


Härmälä on Imatralta valmistunut nuori veistäjä, joka tuntuu pitävän käsityöläisyyttä aivan erityisessä arvossa. Hän on taitava puukonkäyttäjä, missä lienee myös hänen mahdollinen sudenkuoppansa. On nimittäin mahdollista, että yleisölle riittää hieno puukonjälki, eikä se uuden sisällön keksiminen ole aina niin helppoa. Tällaisessa piilee maneerin alku. Härmälä on tosin myös kiinnostunut pronssista, joten on hänellä variaation mahdollisuutta.
Härmälän unen ja valveen rajoilla olevat ihmishahmot olivat kuitenkin kiinostavia.


 ***

Samana päivänä sain vihdoinkin raahattua itseni myös Helsingin taidemuseon Happy End?-näyttelyyn (19.6.–25.8.), jossa pääosaa esitti venäläinen taiteilijaryhmä AES+F, jonka töitä olen nähnyt aiemminkin ja joiden jättimäisistä digikollaaseista en ole ollut järin innostunut. 

Last Riot 2, Tondo #23, 2007.

Näissä nimittäin on jo paha maneeri. Tämän tyyppinen kuva alkaa kärsiä toistosta aika nopeasti. Ja kun niissä kaikissa on melko yhdensuuntainen sisältö ja esitystapa, en jaksa innostua enää niiden komeasta toteutuksesta. Tuotteistamisen maku alkaa lyödä kaiken muun yli.
Toisaalta AES+F:n mahtava videopanoraama Trimalkion pidot (2009–10) oli vaikuttava – varmaankin yksi Helsingin näyttelykesän elämyksellisimmistä hetkistä:


Venäläisiä oli täydennetty joukolla suomalaisia taiteilijoita, joita oli kaikkineen yhdeksän. Samanhenkiset maailmanlopun visiot olivat aika vaikuttavia – kuten vaikkapa Jani Leinosen (s. 1978) kapitalistiset luksushautakivet tai Harri Pälvirannan (s. 1971) kollaasimaiset koulusurmaajamuotokuvat:

Harri Pälviranta: Uutismuotokuva #4 (kouluampuja Kretschmer), 2013.

Omalla tavallaan aika rankka näyttely. Hieman ihmetyttää se, että näyttely tuntuu jääneen jotenkin paitsioon, eikä se herättänyt juuri minkäänlaista keskustelua. Vai pitääkö kesällä olla vain kivaa?

 
Jani Leinonen: Chanelin salamurha, 2013.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Sidonnaisuuksistani

Kun viime viikon Radio YLE 1:n Kultakuumeen Guggenheim-kolumnini kirvoitti Helsingin Sanomissa artikkelin, jossa pääasia oli sidonnaisuuksieni ilmoittamisen puute, ja kun nyt näköjään kolleganikin – Heikki Kastemaa ja Marja-Terttu Kivirinta – ovat jatkaneet keskustelua aiheesta Facebookissa, niin muistutettakoon nyt saman tien muistakin Guggenheim-sidonnaisuuksistani, jotka eivät vielä ole tulleet esille:
1) Olen jo aikoja sitten ilmoittautunut Guggenheim-keskustelun myötä syntyneen Checkpoint Helsinki -hankkeen julkiseksi tukijaksi – kuten Kivirintakin.
2) Olen myös jo aikoja sitten allekirjoittanut kansainvälisen taideväen muodostaman Gulflabor-ryhmän Guggenheim Abu Dhabin boikottia ajaneen adressin (tässä linkissä nimilistaa viime vuoden tammikuulta) – syynä on lähinnä työntekijöiden surkea asema Saadiyat-projektissa – ja seuraan ryhmän toimintaa aktiivisesti. Suosittelen tätä muillekin suomalaisille taidealan ihmisille.


Olen täynnä erilaisia sidonnaisuuksia ja toisin kuin Kivirinta antaa ymmärtää – "nythän Otso väistelee valtaansa esitellen itsensä sidoksista vapaana kirjoittajana" –, olen aina valmis kertomaan sidonnaisuuksistani. En minä mitään ole väistellyt.

maanantai 19. elokuuta 2013

Venäjän homopropagandalaki ja Pietarin ensi kesän Manifesta

Venäjän erikoisjoukot ja homoaktivistit vastakkain.

Yleisurheilun MM-kisoissa jotkut homoseksuaalien oikeuksien puolesta tehdyt provokaatiot – muun muassa Emma Greenin satenkaarikynnet ja Paavo Arhinmäen esiintyminen sateenkaarilipun alla – herättivät keskustelua. 
Myös taidemaailma on herännyt. Merkittävä eurooppalaisen nykytaiteen biennaali Manifesta on menossa ensi kesäksi Pietariin, ja nyt joillain tahoilla on herännyt boikottihalu: olisiko Manifesta siirrettävä muualle vastalauseena Putinin Venäjän homopropagandalaille? Adressia Manifestalle on ollut puuhaamassa irlantilainen kriitikko ja kuraattori Noel Kelly. Tästä linkistä voitte lukea Blouinartinfon raportin aiheesta. Tästä linkistä voitte allekirjoittaa adressin. Minä sen hetken mietittyäni tein.
Toinen vaihtoehto olisi tietenkin se, että ensi kesän kuraattori, berliiniläinen Kasper König vääntäisi teemaa vähän provokatorisempaan suuntaan ja että Manifesta haastaisi avoimella konfrontaatiolla Venäjän homopropagandalain. 

PS. Pieni pyyntö. Koska irroittauduin muutama vuosi sitten somemaailmasta tietyistä syistä johtuen, en kykene jakamaan adressia Facebookissa. Joku ystävällinen sielu, joka on samaa mieltä Kellyn kanssa, voisi tietenkin tehdä sen.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Guggenheim Helsinki 32: Hesarin varsinainen 0-uutinen

Eilen Helsingin Sanomissa ilmestyi oikein omana juttunaan kulttuurisivuilla pieni kommentti ja tuottajani haastattelu siitä, että YLE Radio 1:n Kultakuumeen Guggenheimia koskeva kolumnini olisi jotenkin epäilyttävä, koska sen yhteydessä ei kerrottu, että toimin myös itse taidepoliittisena vaikuttajana ollessani Helsingin taidemuseon johtokunnan jäsen. 
Olipas varsinainen 0-uutinen. Jutun kirjoittaja Katri Kallionpää ei tunnu erottavan kolumnin ja objektiivisuuteen pyrkivän tiedonvälityksen eroja. Julkisen sanan neuvoston päätöksissä usein esiintyvä lause kuuluu näin: "Kolumni on henkilökohtainen mielipidekirjoitus, ja siinä voi olla kärjekkäitäkin kannanottoja." Wikipediassa asiaa eritellään näin: "Kolumni eroaa uutisesta siten, että kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta. Lisäksi kolumneissa voidaan käyttää uutista laajemmin eri tyylikeinoja kuten ironiaa tai huumoria. Kolumnin tyylilajiin kuuluu, että kirjoittajalla on oikeus piikitellä ja esittää olevansa oikeassa."
Se, että toimin Helsingin taidemuseon johtokunnassa, ei ole minkäänlainen journalistisen etiikan ongelma suhteessa kolumnistin työhöni. Kolumnistina edustan vain itseäni, henkilökohtaisia mielipiteitäni, jotka tuppavat toisinaan olemaan vähän kärjekkäitä. Aivan yhtä idioottimaiselta kuulostaisi se, että Punavuori-aiheinen kolumnini – joita olen kirjoittanut useita – olisi jotenkin epäeettinen siitä syystä, että asun ja liikun päivittäin Punavuoressa, jos sen yhteydessä ei kerrottaisi, että asun Punavuoressa (mikä teknisesti ottaen olisi vieläpä valhe, koska vain parvekkeeni on kiinteistökartan mukaan Punavuoressa). Olisin siis puolueellinen Punavuoren puolesta, koska koen sen omaksi kaupunginosakseni, ja siksi kolumnini ei olisi "läpinäkyvä", niin kuin Kallionpää vaatii.
Aivan vastaavasti joku voisi tehdä uutisen siitä, että Kallionpää on julkaissut moisen kommentin kertomatta sitä, että hänen palkkansa maksaa ja kyseisen jutun julkaisee lehti, jonka yksi suuromistajista, Rafaela Seppälä, on jo viime vuoden tammikuussa ilmoittanut Jaakko Lyytisen jutussa olevansa potentiaalinen Guggenheim-lahjoittaja – kunhan saa siihen päälle verovähennykset. Ja sitten voitaisiin jopa ryhtyä spekuloimaan sillä, miksi Mikael Pentikäinen sai potkut. Yksi kylillä liikkuva arvailu on se, että vanhan Erkon – jolla vielä edes oli journalistisia ambitioita – kuoleman jälkeen suku on alkanut olla sitä mieltä, että he eivät saa omassa lehdessään omia näkökantojaan tarpeeksi esiin ja että juuri Pentikäinen oli tämän esteenä. Voisimme spekuloida sillä, että tämä Kallionpään juttu on malliesimerkki siitä, miten Rafaela Seppälä nyt sitten vihdoinkin saa näkökulmansa esiin. Voimme siis kysyä: Miksi kyseinen 0-uutinen julkaistiin? Kuka sen käski tehdä? Tuskin se oli Kallionpään omaa keksintöä, sillä en muista lukeneeni yhtäkään juttua, jonka hän olisi kirjoittanut kuvataiteesta. Itse asiassa en muista lukeneeni ylipäänsä yhtäkään hänen juttuaan.   
No, ihan samantekeväähän tämä on. Joitain saattoi vähän hymyilyttää, mutta ketään se ei ainakaan kiinnostanut. Evidenssikin tämän väittämän suhteen on aika kova: jutun verkkoversio ei nimittäin saanut peräänsä yhtäkään keskustelukommenttia – ei edes niitä normaaleja idioottimaisia anonyymejä purskahteluita. Ei tällainen ketään kiinnosta.
Pateettisen surkeaa journalismia jälleen kerran.

PS. Aivan eri keskustelu olisi tietenkin se Kallionpään väittämä, että museon johtokunnan jäsenenä "käytän merkittävällä tavalla valtaa kaupungin taidepolitiikassa". Miettikää nyt edes vaikka viime vuoden G-keskusteluita. Ei Helsingin taidemuseon johtokunnalta kysytty koskaan mitään siitä, mitä Pajunen ja Siren hääräilivät. Ei johtokunta ainakaan silloin mitään valtaa käyttänyt – kaikki pöytäkirjat ovat luettavissa tästä linkistä. Nyt koen, että luottamustehtävässä minun velvollisuuteni on nimenomaan yrittää käyttää sellaista valtaa, mutta se on otettava jostain väkivalloin – yrittäkääpä selvitellä läpinäkymättömän virkamiesvallan käytänteitä ja sitä, miten vaikea jonkin asian pelkkä saaminen luottamuselimen esityslistalle on. Siinä tästä Hesarin jutusta oli itse asiassa tahatonta apua – joku edes sai lukea, että sellainen elin on olemassa kuin Helsingin taidemuseon johtokunta, jonka pitäisi vastata Helsingin kuvataidepolitiikasta. 
Kunnallisessa demokratiassa on vielä paljon työtä. Tässä ne ihmiset, jotka siinä tarvitsevat tukea – ja jotka ovat muuten kokemuksieni mukaan kaikki aikamoisia läpinäkyvyyden kannattajia (niin kuin minäkin):

Ylh. vas. Elisa Koponen (kok.) , Otso Kantokorpi (vas.), Kirsikka Moring (vihr.), Tuomas Rantanen (vihr., kaupunginhallituksen edustaja). Alh. vas. Kimmo Sarje (SDP), Valentina Ahlavuo (PS),Thomas Wallgren (SDP) ja Pauli Waroma (vihr.). Kuvasta puuttuvat Jussi Salonranta (kok.) ja Nina Sillantaka (kok.).


PPS. Lienee vielä mainittava, että mietin journalismin etiikan ja jääviyden ongelmia varmaankin viikoittain. Olen kirjoittanut urallani arviolta noin 4000 juttua, ja olen ollut varsin tarkka siitä, että en esimerkiksi kirjoita kritiikkejä ystävieni näyttelyistä enkä sellaista projekteista, joihin olen jollain tavoin sitoutunut – olen esimerkiksi pari kertaa ilmoittanut pomolleni, että voi kirjoittaa jostain näyttelystä kritiikkiä, koska olen pitänyt avajaispuheen. Samankaltainen etiikka koskee myös kolumnejani: en kirjoita kolumneja, joissa voisin mainostaa jotain projektia, jossa olen mukana – ja tätähän aika moni kollegani säännöllisesti tekee. En esimerkiksi kirjoittanut tänä vuonna yhtäkään vaivaisukkoaiheista kolumnia, vaikka olisi vähän tehnyt mielikin, koska oli Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn kuraattori ja Vaivaisukkojen paluu -kirjan toimittaja. Vähän päätökseni riipaisikin, koska aihe on hieno ja kiinnostava.
Ja lienee selvää, että se mitä kirjoitan blogiini muualla julkaistujen juttujen hilloamisen lisäksi, on täysin päähänpistojeni armoilla. Sillä ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa. Valitettavasti tämäkään ei ole aina kaikille täysin selvä asia: joitakin päiväkirjamaisia reflektoimattomia merkintöjäni on kohdeltu kuin kritiikkeinä, ja sitä en haluaisi.

PPPS. Mikseihän Hesari samalla logiikalla myös kysynyt, että olisiko YLE:n pitänyt ilmoittaa vastaavasti, että Kristiina Helenius – toimittajataustainen hänkin –, jonka Guggenheimia intoileva kolumni ilmestyi 16.8. Ykkösaamussa, toimii AmCham Finlandin eli amerikkalaissuomalaisen kauppakamarin eli siis suomeksi lobbausryhmän toimitusjohtajana? Hän esiintyi sentään suoraan oman työnantajansa asialla – minun työnantajani ei suinkaan ole Helsingin taidemuseo, vaan luottamushenkilönä  varsinainen sidokseni on ennen kaikkea helsinkiläisen veronmaksajan etu ja vasemmistolainen aatteellinen käsitykseni tuosta edusta. Sitä minun ei koskaan ole tarvinnut salailla.