Eilen tuli ulos YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Hetkeksi aikaa taidepolitiikalle piut paut:
Pitääkö
ihmisellä olla taidemaku?
Olen
viime aikoina ihmetellyt sitä, miten monenlaisesta taiteesta pidän ja miten
monenlaisilla tekniikoilla tehty taide minua kiinnostaa. Joillakin on tapana
sanoa rakastavansa erityisesti jotain lajia: oopperaa, balettia tai vaikkapa
reggaeta. Jotkut sanovat rakastavansa vesivärimaalausta.
En
voisi kuvitella sanovani, että rakastan maalaustaidetta, mutta näin juuri
abstraktia maalausta sisältävän näyttelyn, jonka teokset saattoivat minut
miltei uskonnolliseen hurmioon. En voisi kuvitella sanovani, että rakastan
videotaidetta, mutta näin vähän aikaa sitten videoteoksen, jonka huumorilla
ladattu sosiologissävyinen ote oli häkellyttävän hieno ja sai minut pohtimaan
teemojaan niin, että etsin kirjahyllystäni aihetta käsittelevää kirjallisuutta.
En voisi kuvitella sanovani, että rakastan kuvanveistoa, mutta näin juuri eilen
vanhasta romusta tehtyjä veistoksia, jotka saivat minut omituisen tunnekuohun
valtaan. Siinä yhdistyivät riemukkuus sekä maailman mielettömyys ja traagisuus.
Mutta
minkälaisen kokonaiskuvion abstrakti maalaus, dokumentaarinen video ja
romuveistos luovat? Kuvaako näistä teoksista innostuminen jollain tapaa
taidemakuani? Onko minulla ylipäänsä minkäänlaista taidemakua?
Entä
sitten musiikki? Olen kokenut voimakkaita elämyksiä monen lajin kanssa: olen
kuunnellut intohimoisesti bluesia, reggaeta, algerialaista raita ja etelän
soulia – mutta aivan vastaavasti kykenen hullaantumaan barokkikonsertoista tai romanttisesta
pianomusiikista. Olenko siis ns. kaikkiruokainen? Tätä en tunnustaisi koskaan.
Käsite ’kaikkiruokaisuus’ nimittäin osoittaa maun puutetta. Mutta se, että
kiellän kaikkiruokaisuuteni, osoittaa rohkeuden puutetta. Olen aika varma
maustani, niin kuin suurin osa kanssaihmisistäni – vaikka en osaakaan kuvata
sitä. En löydä sille kokonaishahmoa. Olen jopa niin varma maustani, että joudun
kuuntelemaan jotain musiikkia ikään kuin salaa, koska tiedän, että se ei kuuluu
minun tyyliini. Tällaisesta musiikista on esimerkiksi toisinaan tapana sanoa,
että ”sitä on hauska kuunnella autossa”. Miksi autossa kuunteleminen olisi
jotenkin erilaista kuin kotona kuunteleminen? Onko huonomman musiikin
kuunteleminen autossa jotenkin sosiaalisesti sallitumpaa? Näin näyttäisi
olevan, mutta en oikein ymmärrä miksi.
Makua
on tutkittu paljon – Immanuel Kantista
aina Pierre Bourdieuhun. Olen
sosiologissävytteisesti ajatteleva ihminen ja olen taipuvainen näkemään maun
luokkasidonnaisuuden. Mutta mikä on minun yhteiskuntaluokkani, jota makuni
heijastaisi? En minä tunnista sitäkään. En ole rikas, mutta jollain tavalla
elitisti taidan kuitenkin olla. Vai olenko sittenkään? Saatan joskus kuunnella
soittimestani – oli se sitten autoni vanhanaikainen kasettisoitin tai kotini
vanhanaikainen vinyylisoitin – Georg
Otsin biisin Älä kiiruhda (1968)
kymmenenkin kertaa peräkkäin yhteen putkeen. Ei eliitti rakasta Georg Otsia.

Tällainen minulla on.
Minulla
on kuitenkin sosiaalinen pakoreitti tästä huonon maun sudenkuopasta. Jo
pelkästään se, että minulla on vuoden 1992 autossani C-kasettisoitin ja
kotonani kaikki Otsin levytykset vinyyleinä, kertoo siitä, että olen maultani
jotenkin erilainen kuin se henkilö, joka kaivaa musiikkinsa Spotifysta tai kuuntelee Best of… -CD-kokoelmia. Siinä, että
kuuntelee C-kasettia vanhassa autossa on jotain tyyliä. Siitä voi itse asiassa jopa aika varmoin tuloksin päätellä,
että pidän Aki Kaurismäen
elokuvista. Ja juuri näin onkin. Kyllä tästä siis alkaa jonkinlainen hahmokin
tulla esiin.
Mutta
silti epäilen. Tosiasia on kuitenkin se, että en koskaan tee valintojani
osoittaakseni tietoisesti makuani. Valintani syntyvät epä-älyllisen ja
emotionaalisen prosessin tuloksena. Olen vakuuttunut siitä, että kuuntelen
Otsia aivan saman sentimentaalisen hurmion vallassa kuin aikoinaan teki
puolisoni edesmennyt autonasentaja-isä. Isot miehet kyynelehtivät, kun Ots
laulaa:
… sydän on täynnä
ikävää,
täällä yksinäin se
jyskyttää…
Ainoa
ero on todennäköisesti se, että Erkki ei olisi koskaan puhunut tällaisilla
sanakäänteillä. Olen elitistinen lähinnä siinä mielessä, että pystyn
perustelemaan makuuni liittyvät valinnat asettaen ne tarvittavaan kontekstiin. Arkielämässä
tällaista kutsutaan ’selittelemiseksi’, ja siinä on aika voimakas negatiivinen
konnotaatio. Taide-elämässä sitä voidaan nimittää kontekstualisoinniksi, ja
olen joskus jopa todennut, että mielekäs kontekstualisoiminen on yksi kritiikin
tärkeimmistä tehtävistä.
Kun
tulen tietoiseksi jostain asiasta, minulla herää usein halu kieltää tuo
tietoisuus. Tällaisen dialektiikan rakentaminen tekee elämästä joskus vaikeaa.
Mutta
onneksi on keinoja välttää sitä. Laitan vain Otsin soimaan, ja kaikki tuntuu
taas yksinkertaisemmalta. Itse asiassa kaikki hyvä taide tuntuu toimivan näin –
lajityypistä riippumatta.
***