tiistai 17. syyskuuta 2013

Näyttelykuvia 850 & 851: Lisää Berliinin suomalaisia

Lauantaina oli taas suomalaisten etsintäpäivä. Seitsemän suomalaistaiteilijaa – Maija Helasvuo (s. 1968), Minna Jatkola (s. 1974), Mika Karhu (s. 1969), Jukka Lehtinen (s. ?), Niina Räty (s. 1973), Juha Sääski (s. 1952) ja Jan Kenneth Weckman (s. 1946) – perusti viime syyskuussa Novalisstrasselle Galerie Toolboxin, jossa on ollut esillä heidän omia näyttelyitään ja muita suomalaisvieraita. Nyt tarjolla oli Weckmanin kuratoima Beauty Box (7.–28.9.), jossa oli mukana kolme taiteilijaa: Robin Lindqvist (s. 1979), Veronika Ringbom (s. 1962) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949). Weckmanin punainen lanka – kauneuden ongelma taiteessa – tuntui vähän päälleliimatulta jälkirationalisoinnilta, mutta oikeastaan sama se, tarjolla oli ihan hyviä duuneja:

Veronika Ringbomin ja Henry Wuorila-Stenbergin huone.

Kiinnostavinta minun kannaltani oli nähdä nuoren Lindqvistin töitä, joita en ennen ollut nähnytkään. Hänen pienikokoiset maalauksensa olivat hauskalla tavalla monumentaalisen abstrakteja teemoiltaan, mutta varsin pieni koko tuotti hilpeän, ehkä vähän irvailevankin vaikutelman:

Robin Lindqvist: Cy Twombly, 2013.

***

Sitten piipahdin lähellä Torstrassella tosi oudossa paikassa: Designpanoptikum – surreales Museum für industrielle Objekte on venäläisen valokuvaajan ja keräilijän Vlad Korneevin (s. ?) luomus. Varsinainen sata vuotta vanhan teollisen materiaalin ja kummallisen alitajunnan sekasotku:


***

Ja tuli sitä etsittyä Itä-Berliiniäkin – ja löydettyäkin. Tässä 1960-luvulla avattu Karl-Marx-Alleen Kino International:

Näyttelykuvia 849: Berliinin suomalaisia etsimässä

Viime perjantaina etsiin käsiini Kari Kenetin – yhden Helsingin vanhoista huippugalleristeista, joka on vuodesta 2008 pitänyt Torstrassella suomalaiseen muotoiluun keskittynyttä liikettä Kippis Design. Mukana on niin vanhoja kappaleita kuin uustuotantoakin – unohtamatta salmiakkia ja hernekeittoa. Tyytyväisen tuntuinen isäntä kertoili Berliinin elämästä:


Eikä Kenetti ole kuvataidettakaan kokonaan unohtanut: liikkeessä on myös vaihtuvasti esillä suomalaista nykytaidetta, ja on se kuulemma kaupaksikin ehtinyt käydä:


***

Kuvataiteilija Eemil Karila (s. 1978) on hänkin jo asunut muutaman vuoden Berliinissä. Karila pitää työhuoneensa yhteydessä Crellestrassella galleriaa nimeltä Musterzimmer, ja perjantai sattui olemaan avajaispäivä. Esillä oli Scott Weinerin (s. 1965) maalauksia (14.9.–5.10) useammalta vuodelta:

 Eemil Karila ja Scott Weiner.

Helsingissä Galleria Huudossakin vuonna 2006 nähty Weiner on chicagolaissyntyinen mutta Berliinissä jo viitisentoista vuotta vaikuttanut maalari. Hänen taustansa on abstraktissa maalauksessa, ja niinpä hänen näennäisesti figuratiivissa töissään  toistuu samoja abstrakteja elementtejä:


Sympaattinen näyttely.
Ja Berliinissä kun ollaan, voi suomalaistaiteilijoihin törmätä vähän väliä. Musterzimmerin ovea vartioi tässä Berliinissä nykyään työskentelevä Janne Räisänen (s. 1971), joka oli auttanut kaveriaan ripustuksessa:


***

Silkkaa taidettahan ei elämä voi olla. Tuli esimerkiksi Crellestrasselle valuessa käytyä Neuköllnin Turkkilaisella torilla, joka ainakin minulle sai veden kielelle:

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Näyttelykuvia 846 & 847 & 848: Taideähkyn partaalla

Tiistaina luulin saaneeni rankan yliannoksen taidetta, mutta torstai pani vielä paremmaksi. Martin-Gropius-Bau on nimittäin jättikokoinen museo, jossa oli kolme merkittävää ja varsin laajaa näyttelyä.
Anish Kapoor (s. 1954) on iso tähti, jolla varmaankin työntekijöitä ja massia piisaa, ja niinpä hän pystyykin toteuttamaan hulluimmatkin ideansa:


Kapoor in Berlin (18.5.–24.10.) sisälsi sekä vähän vanhempia töitä että myös varta vasten paikan päälle installoitua materiaalia. Pigmenttiensä ja muotojensa kanssa Kapoor on aika maaginen:


Mutta hänen möykkymäiset uudet duuninsa eivät jaksaneet kiinnostaa kovinkaan paljoa, enkä minä oikein tiedä tällaisista tykeistä, jotka laukaisevat silloin tällöin nurkkaan möltin:


Vähän vekkulaksi hänen työnsä on mennyt. Sama koskee heijastavia pintoja ja vertigoja, jotka tuntuvat jäävän usein vain nopean efektin tuottajiksi. Vähän kaksinainen olo jäi: jotkut työt olivat tavattoman lumoavia ja sitä tajusi olevansa suuren nykytaiteen äärellä, mutta samalla tuli mietittyä, että jos joillekin suomalaisille veistäjille tarjottaisiin samanlaiset resurssit, voisivat he ehkä pistää vieläkin paremmaksi ja hullummaksi. Tällainen tämä nykytaidemaailma tähtineen on.

***

Meret Oppenheim (1913–1985) oli rankka surrealisti, jota ei pidätellyt oikein mitään. Hän käsitteli korkeaa ja matalaa ja jopa muotiakin vähän niin kuin halusi, ja tulokset ovat paikoittaisessa epätasaisuudessaankin tosi kiinnostavia. Meret Oppenheim – Retrospektive (16.8.–1.12) tarjoaa hyvän läpileikkauksen Oppenheimin urasta, ja af Klintin tavoin se onkin ehkä näyttely, jota kannattaa varta vasten lähteä Berliiniin katsomaan. Oppenheim ei ole ehkä niin syvähenkinen, mutta rohkea ja nokkela sitäkin enemmän.

 Omakuva tatuoituna, 1980.

Oppenheimin oivallukset ovat usein huvittavia, mutta taustalta löytyy aina jotain varsin kummallista ajateltavaa – sitä das Uhnheimlichia, josta taiteessa nykyään tupataan puhumaan. Oppenheimin kanssa ollaan tämän asian ytimessä. 

Pari, 1956.

***

Kahden ison näyttelyn jälkeen voimat alkoivat olla lopussa, joten Horst Antesin (s. 1936) iso maalausnäyttely Antes – Malerei 1958–2010 (14.6.–16.9.) meni väistämättä vähän läpijuoksuksi. Tämä informalistina aloittanut maalari tuli sittemmin tunnetuksi oudoista pääjalkaisista hahmoistaan:

Sitzende Figur mit Scheibe und Ei, 1971. 

Uudemmissa maalauksissaan Antes näyttää vähän 1980-lukulaiselta, ja ajattelinkin jotenkin vähän lapsellisesti, että kyllä esimerkiksi Silja Rantanen (s. 1955) näitä taloja teki aikoinaan vähän paremminkin:

 
Pantakoon nämä ajatukset väsymyksen piikkiin. Hyvä ja kiinnostava näyttely Anteskin oli, mutta liika taide on yksinkertaisesti liikaa.
Siksi olikin hyvä meditatiivisesti tuijotella museon vieressä jäljellä olevaa muurinpätkää ja miettiä muitakin kysymyksiä kuin taiteen arvoituksia:

Näyttelykuvia 844 & 845: Vanhan avantgarden ytimessä

Keskiviikkona edellisen päivän taideähky painoi vielä rankasti, joten yksi varsinainen kohde riitti. Kohteeksi valikoitui Bauhaus-Archiv, jonka rakennuksen on suunnitellut Walter Gropius (1883–1969):


Bauhaus-Archivin päärakennus on suunniteltu alun perin jo vuonna 1964, mutta kun se valmistui lopullisesti vuonna 1979, oli se jo melkoisesti muuttunut, ja mukana oli myös muiden kuin Gropiuksen käsialaa. Nyt talo on jo ihan homeessa ja on menossa pitkään remonttiin.
Perusnäyttely on pieni ja kompakti, mutta siitä saa mainion yleiskuvan Bauhausin koulutusjärjestelmästä, huonekalumuotoilusta ja arkkitehtuurista:


Valokuvaaminen oli kiellettyä, joten vähän suttuja nämä salapikanäppäilyt ovat.

Olen aina ollut vähän kallellani Bauhausiin, De Stijliin ja venäläiseen avntgardeen, ja kirjastonikin näistä aiheista on kasvanut aika isoksi, joten olisin minä enemmänkin voinut nähdä, mutta toisaalta museon pieni koko salli kuitenkin katsoa kaiken. Vähän nuhjuinen mutta sympaattinen. Ja kotona pitää kaivaa taas joku kirja iltalukemiseksi. Tosin en lue sitä Bauhaus-lampun alla, koska uustuotantonakin ne maksavat aika paljon – tällaisesta Wilhelm Wagenfeldin (1900–1990) 1920-luvun lampusta pitää maksaa osapuilleen 425,00:

   
Wagenfeldin mukaan "kotitaloustavaroiden tuli olla kyllin halpoja työväestölle ja kyllin hyviä rikkaille". Niinpä.
Vaihtuvien näyttelyiden tilassa oli Barbara Schmidtin posliinin retrospektiivi (21.8.–4.11):


Näyttely sai minut mietteliääksi lähinnä oman rajoittuneisuuteni kanssa. Näyttely tuntui "ihan kivalta", mikä on lähinnä loukkaus taiteilijaa kohtaan. Miksi ihmeessä muotoilu on minulle lähinnä historiallista? Miksi katson kiinostuneena vain vanhoja avantgardistisia esineitä ja miksi annan tällaisessa näyttelyssä vain silmän vaellella muotojen seassa tarkentamatta kunnolla katsettani? Minunhan pitäisi kyetä arvioimaan sitä, miten Bauhausista on tähän päivään tultu. Kummallinen juttu – on minulla vielä itseni kanssa tekemistä.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Näyttelykuvia 841 & 842 & 843: Taidetta vanhalla rautatieasemalla

Viime tiistaina aloitin Berliinissä ei-minkään tekemisen katsomalla heti aivan liikaa taidetta. Hamburger Bahnhof on nimittäin jättimäinen taidemuseo. Tarjolla oli ensin Nationalgalerien kokoelmista kuvanveistonäyttely Body Pressure – Skulptur set den 1960er Jahren (25.5.2013–12.1.2014). Vähän yli parinkymmenen veistäjän joukko oli nimekäs – oli Marina Abramovićia (s. 1946), Martin Kippenbergeriä (1953–1997), Paul McCarthya (s. 1945) ja Nam June Paikia (1932–2006) jne. Teemana ihmisfiguuri kuvanveistossa viimeisen 50 vuoden aikana.

Näyttelyvieras takanaan Duane Hansonin (1925–1996) veistos.

Hieman jäi sellainen olo, että näyttelyyn oli vain koottu nimekkäitä taiteilijoita satunnaisine yksittäisine töineen. Kokonaishahmoa en oikein löytänyt, mutta toisaalta yksittäiset duunit olivat lähes kaikki kiinnostavia, ja tunnelma oli mainio, koska yksi laulaja oli pukeutunut salivalvojaksi ja heitti vähän väliä biisin, jossa puhuttiin jotain "propagandasta" – liekö yksi teoksista? En kuitenkaan jaksanut ottaa selville. Ja kyllä se teemakin oikeastaan täyttyi: ihmisfiguurin eri ulottuvuudet tulivat aika hienosti esiin taiteen kourissa: joissakin teoksissa omakin figuuri tuli osaksi teosta:

Minä ja John McCracken (1934–2011).

Suuri näyttelysali oli hieno:
 

***

Sitten Hilma af Klintin (1862–1944) retrospektiivi (15.6.–6.10), jonka olisin halunnut nähdä jo Moderna Museetissa, mutta keväällä ei ollut sen paremmin aikaa kuin rahaakaan.
Tämä oli kyllä järisyttävä kokemus. Tutustuin af Klintiin jo aikoinani The Spiritual in Art -näyttelyn luettelon (1987) myötä, ja nyt tajusin, että tätä on totisesti odotettu. Abstraktin taiteen synnyn historia on af Klintin retrospektiivin myötä kirjoitettava uusiksi.
En ole oikein kotonani teosofian, spiritismin ja antroposofian kanssa, mutta siitä viis: se kuvallinen voima, joka af Klintin teoksista välittyy, on kuin tulivuori – mutta samalla herkkä ja henkinen.

 
 Ja hänen isot duuninsa olivat aivan häkellyttäviä:


Ja koski se sama pienempiäkin. Tämänkin panisin mieluusti seinälleni:


Veti kaikkineen vähän sanattomaksi. Tämä taitaa olla vuoden tärkein taidekokemus. Onneksi ostin katalogin, ja iltalukemisen kautta opin ymmärtämään af Klintin symboliikkaakin vähän paremmin. Jos teiltä jäi tämä väliin, suosittelen vakavasti säästöpossun rikkomista ja Berliinin matkaa pelkästään tämän yhden näyttelyn takia.

***

Ja siihen päälle vielä Joseph Beuys (1921–1986), jolta oli paljon duuneja esillä. Vaikka taideammattilainen olenkin, jäi minulle epäselväksi tämän ripustuksen idea – eivätkä edes museon verkkosivut auttaneet. Varsinainen erillinen näyttely se ei näköjään ole, joten oletan, että kyse on Marx-kokoelmasta tehdystä ripustuksesta. Joka tapauksessa kyseessä oli iso Beuys-pläjäys, joka oli sangen vaikuttava sekin. Niin monen suomalaisenkin veistäjän tausta valottuu hienosti Beuysin vaikutuksen kautta, ja hänen teemansa tuntuvat aika ikuisilta ja ajattomilta. 



***

Eipä sitä sitten tällaisen taideannoksen jälkeen paljoa lisävirikkeitä jaksanut. Turkkilaisen baarin ja peliluolan minimalistisessa tyhjyydessä minttutee ja raki ehkä rauhoittivat vähän oloa:

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Katutaidetta 106: Iltakahvilla kommunistien muistoksi

Maanantaina iltapäivällä tulimme Berliiniin. Asuntomme sijaitsee Bülowstrassella Suomesta Gallerian – pyörittäjinä mediataiteilija, ohjaaja, valosuunnittelija jne. Jari Haanperä (s. 1957) ja puolisonsa, muun muassa tuottajana toiminut Mirka Flander (s. 1959) – takahuoneissa olevassa residenssissä. Mitä lie haamuja huoneistossamme vaeltaakaan, sillä kämppää piti kommuunina aikoinaan hullu aktionisti Otto Muehl (1925–2013), ennen kuin perusti legendaarisen Friedrichshofin kommuunin Itävaltaan, mistä seurasi myöhemmin pedofiliatuomio. Nykyään näissä huoneissa kävelee onneksi paljon rauhallisemmin italialaissyntyinen, Berliinissä vuodesta 1984 vaikuttanut taidemaalari Mimmo Catania (s. 1955), jonka työhuone on miltei makuuhuonettamme vastapäätä.   

Mimmo Catania: Viime vuosisata, öljy, 2011.

Illan ainoa ohjelma oli käydä syömässä turkkilaista pikaruokaa ja juomassa kahvit ja brandyt vähän romanttisesti Rosa-Luxemburg-Platzilla, minne pääsi näppärästi metrolla:


Rosa Luxemburg vuonna 1910.

Siellä sitten piti miettiä saksalaista vallankumouksellisuuden historiaa: Rosa Luxemburgin (1871–1919) hengen lisäksi paikkaa koristaa Karl-Liebknecht-Haus – Karl Liebknecht (1871–1919) ja Luxemburg surmattiin spartakistikapinan jälkeen vuonna 1919 –,missä Saksan Kommunistinen Puolue avasi päämajansa vuonna 1926, ja Die Linke siellä toimii edelleenkin:


Aukiota dominoi Oskar Kaufmannin (1873–1956) piirtämä kansannäyttämö Volksbühne (1914, rekonstruoitu pommitusten jälkeen vuonna 1954): 


Taidetta en siis vielä harrastanut – paitsi sen mitä kadulla näin. Tässä ilmeisesti artisti nimeltä Hando (?):


Mutta näin minä hienon Simsonin Schwalbe KR51-mopedin 1960-luvulta:


Aika hauskaa täällä Berliinissä!

Bülowstrasse

Terveisiä Bülowstrasselta. Olen jo kaksi päivää ollut Berliinissä ja nähnytkin yhtä sun toista, muun muassa Hamburger Bahnhofissa Hilma af Klintin (1862–1944) suorastaan järisyttävän näyttelyn (15.6.–6.10.):


Palaan aiheeseen, jos jaksan tai jos tökkivä nettiyhteyteni antaa myöten.
Lomallahan minä nyt yritän olla:

Bülow-Kneipen Schultheiss (2,90) taustanaan Bülowstrassen metroasema.

Eikä tämä vietnamilainen Ba kho ca moi (6,50) sekään paskempaa ollut:

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

500 000!

Viime yönä blogilaskurissani täyttyi 500 000! Siis puoli miljoonaa käyntiä!


Enpä olisi kolme ja puoli vuotta sitten aloittaessani uskonut moiseen. Kiitän kaikkia lukijoitani kiinnostuksesta ja palkitsen itseäni lähtemällä huomenna viikoksi Berliiniin tekemään ei-mitään. Käyn minä – itseni tuntien – kuitenkin sielläkin jossain ja mahdollisesti raportoin siitäkin.
Vielä kerran kiitos!

PS. Tässä lisää lukuja: olen kolmessa ja puolessa vuodessa kirjoittanut 1110 postausta, käynyt 840 taidenäyttelyssä (on niitä varmaan parikymmentä päälle, joita en ole raportoinut kohteliaisuuden [se rehellisyydestä], väsymyksen tai laiskuuden takia), julkaissut 447 juttua eri medioissa ja hillonnut ne kaikki tähän blogiin, laiminlyönyt lukupäiväkirjan pitämisen (vain 121 kirjaa raportoitu) ja pohtinut hakemiston mukaan tavalla tai toisella 1643 taiteilijaa, käynyt henkisesti tai fyysisesti Virossa 99 kertaa ja pysähtynyt katutaiteen äärelle 105 kertaa. Tästä kaikesta syntyy se, miten taiteesta ajattelen. Kokonaishahmoa en osaa kuitenkaan itse muodostaa.

Julkaistua 447: Lyhyellä matkalla ei minnekään

Tämän piti ilmestyä jo perjantaina On Displayssa, mutta eipä se vielä näy sivuilla – uutiskirjeenä se kyllä tuli jo s-postiin. Lähden huomenna Berliiniin, joten laitan sen nyt jo sisään – varsinkin jos joku miettii tänään näyttelykierrosta, sillä Reijo Viljanen (s. 1950) on kyllä varteenotettava vaihtoehto:

Lyhyellä matkalla ei minnekään

Reijo Viljanen: nimetön (2010)
öljy kankaalle, 210 x 105 cm

Teos esillä:
 28.8.–15.9.2013 
Galleria Jangva (Uudenmaankatu 4–6, sisäpiha, Helsinki)

En ole koskaan uskonut ”puhtaaseen näkemiseen”. Ihminen tuntuu jotenkin ”luonnostaan” toimivan siten, että jopa tietäessään katsovansa ei-esittävää maalausta hän etsii siitä ensin esittäviä elementtejä. Esimerkiksi vähänkin pidempi vaakaviiva tuo väistämättä mieleen maiseman horisontin.
Vapaan Taidekoulun rehtorina vuosina 1998–2005 – yksi katsojan valintoihin vaikuttava konteksti tämäkin – toimineen taidemaalari Reijo Viljasen maalaukset ovat jo vuosia olleet abstrakteja maalauksia par excellence. Viljanen ei ole koskaan ollut mikään suuren yleisön maalari, mutta kollegoiden parissa hän on aina nauttinut suurta arvostusta. Tämäkin tieto tuo oman lisänsä: Viljasen maalauksia katsoo jotenkin tavallista tarkemmin, koska niistä ikään kuin tulee löytää joitain syvempää, merkittävämpiä arvoja. On kuin Viljasen katsojaa olisi käsketty hakeutumaan teoksen kanssa kontemplaation tilaan. 
Näin ainakin minulle aina käy hänen kanssaan. Kun katson tätä vertikaalista maalausta, tunnistan toki tietyllä tavalla maiseman: ensin näen portaat, sitten näen matkan. Kaksi valoa hohtavaa aluetta tuo mukaan myös syvyyden, joka houkuttaa ikään kuin sisään maalaukseen. 

Itsensä unohtamisen nerous
 
Noudatan kutsua ja kun siellä sitten olen, menettää maisema merkityksensä. Tai enhän minä siellä ole – olen taiteilijan avulla pikemminkin unohtanut itseni. Kykenen hänen kanssaan hetkellisesti näkemään yksittäisessä universaalin. Tämän aiheuttajaa Arthur Schopenhauer kutsui neroksi. Suurin osa meistä ei enää käytä taiteilijasta sanaa nero – en minäkään. Mutta Viljanen tekee juuri sitä, mistä Schopenhauer nerouden yhteydessä puhuu: ”Tieto ei kuitenkaan tällöin kohdistu yksittäisiin olioihin, joiden olemassaolo perustuu ainoastaan niiden välisille suhteille, vaan paremminkin sellaisten olioiden ideoihin. Nerous on kyky olla tällaisten ideoiden suhteen korrelaatiossa, eikä henkilö, jolla tämä kyky on, ole tästä syystä enää yksilö vaan tietämisen puhdas subjekti.” 
Näin Viljanen itse: ”Kun ylittää ilmiasun, syntyy ajasta ja paikasta riippumattomia kokemuksia.” 
Katsojankin pitää ylittää ilmiasu. Tiedän, että Viljasen raput ovat alun perin Toscanasta, ja olen minäkin siellä pariin kertaan käynyt, mutta nämä raput eivät enää sijoitu mihinkään. Hetken aikaa ne voivat olla jonkun kulun metafora, mutta tällainen pieni merkityssiirtymä ei oikeastaan vielä johda mihinkään. Se on vain vaatimaton klisee. Mutta entäpä jos itsensä hävittämisen kautta pääsisi edes reunasta kiinni sellaiseen ajatukseen, että tieto metafyysisestä voisi syntyä maalauksen katsomisen avulla? 
Kaksi valoa hohtavaa kenttää tuovat kuitenkin tunteen siitä, että matkustan toisesta paikasta toiseen samanlaiseen paikkaan – en siis minnekään. Vaan olinpa kuitenkin hetken aikaa jossain ihan muualla. Voisikohan sitä kuvitella ideoiden maailmaksi?

Linkit: 

torstai 5. syyskuuta 2013

Julkaistua 446: Pitääkö ihmisellä olla taidemaku?

Eilen tuli ulos YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Hetkeksi aikaa taidepolitiikalle piut paut: 

Pitääkö ihmisellä olla taidemaku?

Olen viime aikoina ihmetellyt sitä, miten monenlaisesta taiteesta pidän ja miten monenlaisilla tekniikoilla tehty taide minua kiinnostaa. Joillakin on tapana sanoa rakastavansa erityisesti jotain lajia: oopperaa, balettia tai vaikkapa reggaeta. Jotkut sanovat rakastavansa vesivärimaalausta.
En voisi kuvitella sanovani, että rakastan maalaustaidetta, mutta näin juuri abstraktia maalausta sisältävän näyttelyn, jonka teokset saattoivat minut miltei uskonnolliseen hurmioon. En voisi kuvitella sanovani, että rakastan videotaidetta, mutta näin vähän aikaa sitten videoteoksen, jonka huumorilla ladattu sosiologissävyinen ote oli häkellyttävän hieno ja sai minut pohtimaan teemojaan niin, että etsin kirjahyllystäni aihetta käsittelevää kirjallisuutta. En voisi kuvitella sanovani, että rakastan kuvanveistoa, mutta näin juuri eilen vanhasta romusta tehtyjä veistoksia, jotka saivat minut omituisen tunnekuohun valtaan. Siinä yhdistyivät riemukkuus sekä maailman mielettömyys ja traagisuus. 
Mutta minkälaisen kokonaiskuvion abstrakti maalaus, dokumentaarinen video ja romuveistos luovat? Kuvaako näistä teoksista innostuminen jollain tapaa taidemakuani? Onko minulla ylipäänsä minkäänlaista taidemakua?  
Entä sitten musiikki? Olen kokenut voimakkaita elämyksiä monen lajin kanssa: olen kuunnellut intohimoisesti bluesia, reggaeta, algerialaista raita ja etelän soulia – mutta aivan vastaavasti kykenen hullaantumaan barokkikonsertoista tai romanttisesta pianomusiikista. Olenko siis ns. kaikkiruokainen? Tätä en tunnustaisi koskaan. Käsite ’kaikkiruokaisuus’ nimittäin osoittaa maun puutetta. Mutta se, että kiellän kaikkiruokaisuuteni, osoittaa rohkeuden puutetta. Olen aika varma maustani, niin kuin suurin osa kanssaihmisistäni – vaikka en osaakaan kuvata sitä. En löydä sille kokonaishahmoa. Olen jopa niin varma maustani, että joudun kuuntelemaan jotain musiikkia ikään kuin salaa, koska tiedän, että se ei kuuluu minun tyyliini. Tällaisesta musiikista on esimerkiksi toisinaan tapana sanoa, että ”sitä on hauska kuunnella autossa”. Miksi autossa kuunteleminen olisi jotenkin erilaista kuin kotona kuunteleminen? Onko huonomman musiikin kuunteleminen autossa jotenkin sosiaalisesti sallitumpaa? Näin näyttäisi olevan, mutta en oikein ymmärrä miksi. 
Makua on tutkittu paljon – Immanuel Kantista aina Pierre Bourdieuhun. Olen sosiologissävytteisesti ajatteleva ihminen ja olen taipuvainen näkemään maun luokkasidonnaisuuden. Mutta mikä on minun yhteiskuntaluokkani, jota makuni heijastaisi? En minä tunnista sitäkään. En ole rikas, mutta jollain tavalla elitisti taidan kuitenkin olla. Vai olenko sittenkään? Saatan joskus kuunnella soittimestani – oli se sitten autoni vanhanaikainen kasettisoitin tai kotini vanhanaikainen vinyylisoitin – Georg Otsin biisin Älä kiiruhda (1968) kymmenenkin kertaa peräkkäin yhteen putkeen. Ei eliitti rakasta Georg Otsia. 

Tällainen minulla on.

Minulla on kuitenkin sosiaalinen pakoreitti tästä huonon maun sudenkuopasta. Jo pelkästään se, että minulla on vuoden 1992 autossani C-kasettisoitin ja kotonani kaikki Otsin levytykset vinyyleinä, kertoo siitä, että olen maultani jotenkin erilainen kuin se henkilö, joka kaivaa musiikkinsa Spotifysta tai kuuntelee Best of… -CD-kokoelmia. Siinä, että kuuntelee C-kasettia vanhassa autossa on jotain tyyliä. Siitä voi itse asiassa jopa aika varmoin tuloksin päätellä, että pidän Aki Kaurismäen elokuvista. Ja juuri näin onkin. Kyllä tästä siis alkaa jonkinlainen hahmokin tulla esiin. 
Mutta silti epäilen. Tosiasia on kuitenkin se, että en koskaan tee valintojani osoittaakseni tietoisesti makuani. Valintani syntyvät epä-älyllisen ja emotionaalisen prosessin tuloksena. Olen vakuuttunut siitä, että kuuntelen Otsia aivan saman sentimentaalisen hurmion vallassa kuin aikoinaan teki puolisoni edesmennyt autonasentaja-isä. Isot miehet kyynelehtivät, kun Ots laulaa:

… sydän on täynnä ikävää,
täällä yksinäin se jyskyttää…

Ainoa ero on todennäköisesti se, että Erkki ei olisi koskaan puhunut tällaisilla sanakäänteillä. Olen elitistinen lähinnä siinä mielessä, että pystyn perustelemaan makuuni liittyvät valinnat asettaen ne tarvittavaan kontekstiin. Arkielämässä tällaista kutsutaan ’selittelemiseksi’, ja siinä on aika voimakas negatiivinen konnotaatio. Taide-elämässä sitä voidaan nimittää kontekstualisoinniksi, ja olen joskus jopa todennut, että mielekäs kontekstualisoiminen on yksi kritiikin tärkeimmistä tehtävistä. 
Kun tulen tietoiseksi jostain asiasta, minulla herää usein halu kieltää tuo tietoisuus. Tällaisen dialektiikan rakentaminen tekee elämästä joskus vaikeaa.
Mutta onneksi on keinoja välttää sitä. Laitan vain Otsin soimaan, ja kaikki tuntuu taas yksinkertaisemmalta. Itse asiassa kaikki hyvä taide tuntuu toimivan näin – lajityypistä riippumatta. 

***

Tästä linkistä voitte kuulla iki-ihanan Otsin. Eikä tuo Kaurismäki-kytkentä ollut vahinko. Tästä linkistä Harri Marstio Varjoja paratiisissa -leffasta.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Julkaistua 445: Valtakunnan asialla

Onpa vanhan umpiateistin elämä nyt teologista. Olen edelleen Kerimäen kirkossa purkamassa Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyä. Tänään laitoimme suurimman osan ukoista alttarille luokkakuvaan:


Ja eilen ilmestyi Kirkko ja kaupunki -lehdessä (33/2013) Kari Peitsamosta tekemäni haastattelu. En ole tainnut urani aikana montaa kansikuvajuttua tehdäkään:


Olemme molemmat vuonna 1957 syntyneitä nykyisiä Rööperin kundeja, jotka törmäävät toisiinsa kadulla tuon tuosta, joten luonteva hänen kanssaan oli keskustella elämän muutoksista:

Valtakunnan asialla 

Kommunistina 2000-luvun ajan tunnettu rocktähti Kari Peitsamo yllätti tänä syksynä yleisönsä aloittamalla opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Oliko kyseessä vain oikukas päähänpisto? 

Laulaja-lauluntekijä Kari Peitsamo (56) nousi jo 1970-luvulla suureksi kansansuosikiksi kappaleellaan Kauppaopiston naiset (1977). Nousut ja laskut suosiossa eivät ole hänen uraansa heilauttaneet: pitkän uran aikana on syntynyt ennätykselliset 53 studioalbumia, ja Peitsamo jatkaa edelleen nuoruuden innolla: ”Rakastan rokkihuttua, enkä aio lopettaa keikkailua – sitä paitsi tarvitsen opiskelurahoja.”
Opiskelurahoja Peitsamo tarvitsee yllättävän käänteen vuoksi. Hän nimittäin pääsi kesällä Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, ja tavoitteena on pappeus.
Kyseessä ei ole päähänpisto, sillä Peitsamo on suorittanut kursseja jo vuoden ajan Avoimessa yliopistossa, ja puolison kehotuksesta hän muutti öiset lukuharrastuksensa päivittäiseksi opiskeluksi.
Peitsamo on mennyt 2000-luvulla myös mukaan politiikkaan: hän on ollut Suomen Kommunistisen Puolueen ehdokkaana niin kunnallis-, eduskunta- kuin eurovaaleissakin. Päivänpolitiikkaa saa nyt kuitenkin tehdä tilaa teologialle, eikä Peitsamo aio asettua ehdolle lähitulevaisuudessa.

Kun halusin tietää, onko kommunismissa ja pappeudessa ristiriitaa, Peitsamo lupasi tarjota minulle kiertomatkan taivasten valtakuntaan. Tapasimme baaripöydässä, mistä ei tarvinnut lähteä mihinkään. Matka oli viisijakoinen: edellytykset, reittiohjeet, kuvailu näkymistä, kuninkaan tapaaminen ja jälkiajatukset: tekisikö jopa mieli muuttaa sinne?
Edellytykset olivat selkeät. Peitsamo viittasi Jeesukseen siunaamassa lapsia (Mark. 10:13) – ”Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta” – ja jatkoi: ”Taiteilijat ja luovat ihmisethän ovat tunnetusti sellaisia, joilla on kyky katsoa maailmaa lasten silmin.”
Sitten matkalle. Peitsamo käski osoittaa sormella ensin Ruotsiin, sitten Viroon. Sitten käänsimme sormemme 180 astetta itseemme päin – ei ylös – ja kuljetimme sormemme silmien väliin. Matka oli lyhyt, ja sormi hävisi nopeasti näkyvistä. Peitsamo viittasi Luukkaan evankeliumiin (Luuk. 17:20) – nimenomaan vuoden 1938 suomennoksesta: ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” ”Näin emme katso enää pelkästään kahdesta reiästä, vaan edessämme on valaistu iso aukko”, totesi Peitsamo ja viittasi vielä Matteukseen (Matt. 6:22): ”Silmä on ruumiin lamppu.”
”Olen vähän huonompi piirtäjä kuin se Andy Warholin kaveri… Basquiat”, vitsaili Peitsamo ja piirsi puhuessaan A4:lle mallin teologisesta näkemyksestään. ”Tossa on mun jalat, rotsi ja kädet… ja näkymä loppuu tässä”, hän toteaa ja näyttää kaulaansa.
”Sitten voidaan moikata kuningasta. Ja sehän ei ole ihmisten välinen asia… valtakunnan kuninkaan tapaamista ei kukaan voi tehdä puolestani.”

Peitsamon piirtämä teologinen malli ei valitettavasti mahtunut lehteen, mutta tässäpä se.

Mutta mihin sitten tarvitaan välittäjähenkilöä kuten pappia? Juuri tämän kuvion selittämiseen: ”Papin tehtävä on julistaa kristillistä uskoa ja ylösnoussutta Kristusta, ei oikeastaan mitään muuta.” Kyse on Peitsamon mukaan näkemisestä, ei tietämisestä – ja vahvistukseksi hän siteeraa Heprealaiskirjeitä (Hepr. 11:1): ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”
”Tämä asia voisi puhutella aikamme postmodernia ihmistä, joka ei usko mihinkään ja luota mihinkään. Siinähän yhdistyy tavallaan vanha juutalainen messiaaninen perinne ja zen, mutta ei siinä ole mitään ristiriitaa.”
Mutta miksi Peitsamo pyrkii pappeuteen? Haluaako kommunisti olla mukana luomassa suomalaista versiota vapautuksen teologiasta?
”Jos minä alkaisin puhua sukupuolineutraalista avioliitosta tai naispappeudesta, pilaisin koko jutun”, toteaa Peitsamo. ”Ja vierastan myös rakkaudesta huutelua… se on niin helppoa. Silloin alkaisimme myös luisua teologiasta humanismiin, eikä humanismi ole minun juttuni.”
”Mutta ei Jeesuksessa ja Marxissa ole mitään ristiriitaa. Ne vain liittyvät eri todellisuuteen eivätkä varsinaisesti kohtaa. Marx puhuu tästä maailmasta, ja Jeesus liittyy transsendenssiin.”
”Pappina minun tehtäväni on käännyttää ihmisiä, mutta tietenkin on turha saarnata mitään, jo ei tunne kapitalistisen sorron rakenteita. Myös kommunismi on edelleen minun juttuni. En voisi koskaan äänestää Kristillisdemokraatteja, koska he siunaavat kapitalismin.”
”Mutta minun tehtäväni olisi käännyttää, vaikka menisin kommunistiseen Pohjois-Koreaan. Minun olisi muistutettava Kim Jong-unia siitä, että hänen isoisänsä Kim Il-sung tuli alun perin kristillisestä perheestä”, naurahtaa Peitsamo. 

Peitsamon yöpöydältä 

Kun kysyin viittä kirjaa, jotka ohjanneet Peitsamoa ajatuksia, ei valinta kuitenkaan osunut varsinaiseen teologiaan:
– Samuel Beckett: Molloy (1951, suom. 1968) ”Tarkastelee modernin ihmisen tilaa… suorastaan teologiselta kannalta.”
– Amos Tutuola: Palmuviinijuoppo (1952, suom. 1963) ”Häkellyttävä länsimaisen kulttuurin ja afrikkalaisuuden risteytys.”
– Franz Kafka: Linna (1926, suom. 1964) ”Yksi juutalainen neropatti lisää.”
– Pentti Saarikoski: Onnen aika (1971). ”Ylistys Helsingille… sen puistoille ja raitiovaunuille.”
– Raamattu. ”Jumalallisen ilmoituksen inspiroima ihmiskunnan tärkein kirja.”

***

Ja voihan se Jeesus antaa kultalevyn pelkästä yrittämisestäkin, kuten Kari on todennut.

Julkaistua 444: Voiko pelleily olla viisasta?

Terveisiä Kerimäeltä, missä olemme purkamassa Galleria Ortonin piirissä syntynyttä Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyä. Maanantaikin alkoi Ortonin merkeissä, kun avasimme Jaakko Tornbergin (s. 1961) näyttelyn (2.–27.9.). Tänä aamuna kirjoitin ennen aamiaista taiteilijan esittelyn gallerian verkkosivuille:  

Voiko pelleily olla viisasta?

Kuvanveistäjä Jaakko Tornbergin (s. 1961) tuotannossa humoristinen ja traaginen yhdistyvät häkellyttävällä tavalla. Hänen rojusta, roskasta ja poisheitetystä tavarasta kasaamansa figuurit – olivat ne sitten robotteja ja enkeleitä – ovat samalla sekä vastustamattoman huvittavia että usein myös surumielisen hellyttäviä. Samalla niitä katsellessa mieli kuitenkin väistämättä hakeutuu niiden materiaalin kautta tv-dokumentteihin, jotka kuvaavat Tornbergin käyttämän rojun ”normaalia” loppusijoituspaikkaa: niihin afrikkalaisiin ja intialaisiin nyrkkipajoihin, joissa esimerkiksi tietokonehylkyjen viimeisetkin hyötymateriaalit yritetään erotella toisistaan – nälkäpalkalla tietenkin. 

Ennen ripustusta.

Maailman tuottaman rojun ja roskan määrä on käsittämätön, ja siinä on jotain perin juurin traagista. Tornbergin käsissä tuo sama jäte saa kuitenkin humoristisen ilmiasun. Tästä syntyy yksi Tornbergin taiteen jännitteistä. Perin traaginen kykenee tuottamaan hersyvää huumoria. Kaiken rojun jättimäisen massan standardoidusta materiaalista Tornberg suorittaa kuin luomisen ihmeen. Tuhoutuneesta standardimassasta kuvanveistäjän tuottaman metamorfoosin kautta syntyy kuin syntyykin yksilöitä. Tornbergin hahmoilla on omat ilmeensä, niille voisi kuvitella jopa ihan luonteenkin.  


Toinen Tornbergin tuotantoa leimaava outo jännite syntyy siitä, että samalla kuin kaikki hänen materiaalinsa on hylkytavaraa, se kuitenkin toimii, jos Tornberg laittaa sen toimimaan. Radiot soivat, pyörät ja epäkeskot pyörivät, ja käkikellon käen roolin ottanut koira ilmoittaa omilla äänillään ajan kulusta. Tornberg kasaa teoksiaan näennäisen huolettomasti, mutta taustavireen toiminnalle antaa Tornbergin taito ja tarkkuus: voisi jopa arvailla että ilmeisen postmodernin tekotavan takana piilee ankara – joskin piilossa pysyttelevä – modernisti.
Tornberg itse on kuvannut prosessin käynnistymistä seuraavasti: ”Aloin ajatella, pelleillä, viisastella, leikkiä ja ties mitä – taiteilijan näkökulmasta.” Tornbergin tuotantoa voikin ideoiden pallottelun – teorian ja käytännön heilurin – kautta tarkastella myös käsitteellisellä tasolla, jossa maailman ja kielen – sitä sekä kuvaavan että ohjaavan kielen – suhteet saavat Tornbergin tuotannossa uusia tulkintojaan. Huumori koetaan usein pinnalliseksi, mutta pelleily ja viisastelu johtavat useimmiten takaisin vakavampien asioiden pariin. Ajatusmatkalla on voitu viisastuakin. Tällaisenakin koen Tornbergin veistokset.