Näyttelykuvia 540 & Luettua 95 & 96: Nostalginen opastuskeikka

Eilen illalla oli minulle henkisesti aika tärkeä keikka. Kävin EMMA – Espoon modernin taiteen museossa pitämässä yleisöluennon Juhani Harrista (1939–2003) hänen näyttelynsä (11.11.2011–17.3.2013) yhteydessä. Ennen luentoa oli kuitenkin aikaa piipahtaa Galleria Aarnissa, jossa oli Kari Vehosalon (s. 1982) näyttely Baroque of Violence (7.–30.12.):

Saastamoisen säätiön Päivi Karttunen tarkastelee Vehosalon maalauksia.

Näin viime vuonna Vehosalon töitä ensimmästä kertaa, ja olin tavallaan aika vaikuttunut. Hän on taidokas maalari, mutta nyt tuntui siltä, että hän on mennyt teemojensa kanssa jotenkin tukkoon. Hän toteaa tiedotteessa: "Kaunis muuttuu hetkessä iljettäväksi ulosteeksi, jonka kohtaaminen asettaa meidät kasvotusten halujemme salaisen maailman kanssa. Symbolisen todellisuuden kerran murentuessa löydämme itsemme jälleen alusta." Tällaisia hänen arkipäivän psykopatologiaa kartoittavat maalauksensa ovatkin, mutta edellisellä kerralla ne olivat mielestäni paljon kummallisempia ja kauheampia. Joku nitkahdus johonkin suuntaan olisi ehkä syytä tapahtua. 

 Modern Love IV, öljy kankaalle, 2011.

***

Mutta sitten pitämään luentoa. Puhuin tunnin verran Harrin taiteesta pienelle mutta hyvälle yleisölle. Porukkaa oli paikalla alun toistakymmentä, suurin osa keski-ikäisiä naisia – niitä, jotka suomalaista kulttuuria pitävät pystyssä. Kävin vähän läpi Harrin elämänvaiheita ja yritin sijoittaa häntä tadehistorialliselle kartalle – muun muassa uusrealismiin. Yritin availla hänen teemojaan, en niinkään yksittäisiä töitä, koska muistan hänen oman nihkeän suhtautumisensa teosten avaamisyrityksiin. Harrille hänen oma teoksensa ei nimittäin koskaan ollut tarina vaan pikemminkin tarinageneraattori, jonka elämä alkoi vasta sitten, kun hän sen oli käsistään päästänyt. Hänen sanojensa mukaan "vain huonot työt ovat valmiita".Ja toki vähän muistelin niitäkin vuosia, jolloin istuin hänen kanssaan ravintola Salven kantapöydässä ja kerroin tästä joitain kaskujakin. Tunnelma oli hyvä ja keskusteluakin virisi.

Nizzasta Bombayhin, Taj Mahalista Negrescoon, 2001. Tämän teoksen synnyn muistan itsekin oikein hyvin. Ja Negrescohan on legendaarinen nizzalainen hotelli ja ravintola, jossa Harri myös viihtyi.

Tunsin Harrin hyvin hänen viimeisinä viitenä vuotenaan, mutta vanhemman tuotannon suhteen minun oli tietenkin tehtävä vähän esitöitäkin luentoa varten, ja niinpä luin eilen myös kaksi keskeistä häntä käsittelevää julkaisua:

 Soili Sinisalo, Berndt Arell & Christian Hoffmann (toim.): Juhani Harri. Esinesommitelmia ja kollaaseja 1960–90. Turun taidemuseo 1991. [Tekstit: Soili Sinisalo, Kalevi Seilonen, Arto Virtanen]

Tämä on hieno ja kattava näyttelyluettelo, joka on epäilemättä edelleenkin se kaikkein paras johdatus Harrin työskentelyyn. Tänä vuonna kuolleen Kalevi Seilosen henkilökohtaiset muistelukset täydentävät hienosti Ateneumin nykyään eläkkeellä olevan johtajan Soili Sinisalon paneutunutta tutkielmaa, jossa hän käy läpi Harrin teemoja. Mainittakoon muuten se, että etsin omaa kappalettani tästä julkaisusta viitisen vuotta antikvariaateista. Joten jos tähän törmäätte, pankaa se visusti talteen.

Krista Mikkola (toim.): Juhani Harri. Amos Andersonin taidemuseo 1996. [Tekstit: Bengt von Bonsdorff, Bo Carpelan, Seppo Heiskanen]

Tämä on puolestaan Helsingin juhlaviikkojen Vuoden taiteilija -näyttelyn yhteydessä tehty julkaisu. Seilosen tavoin myöskin tänä vuonna kuolleen Bo Carpelanin teksti toimii juuri niin kuin edellä olen todennut: Harrin työt ovat toimineet tarinageneraattoreina, kirvoittaneet Carpelanista omansalaisia tarinoita. Informatiivista teskti ei siis ole, mutta näkemyksellistä sitäkin enemmän. Seppo Heiskasen lyhyt haastattelupätkä on myös varsin valaiseva Harrin tiettyjen perusajatusten kannalta. 

Hienoja julkaisuja molemmat. 

***

Sitten vielä varsin iloinen sattuma. Googlettelin myös Harria ja löysin verkosta oman kymmenen vuotta vanhan tekstini Suomen taiteen triennaalin julkaisuun Interface. Näyttely pidettiin Göreborgissa syksyllä 2001. Joskus keväällä 2001 istuin Harrin kanssa pitkään magnetofonia käyttäen ravintola Salvessa ja tein mielestäni aika hyvän haastattelun – ainakin eilen tuntui siltä. Luettelon olen jo hukannut, ja tuhoutunut tietokoneeni vei tekstinkin mukanaan, joten oli aika hauska löytää tuo teksti bittiavaruudesta. Tässä se kokonaisuudessaan:

Esineet palettina

Juhani Harria nimitetään usein romanttiseksi, toisinaan jopa nostalgiseksi. Näillä sanoilla ei kuitenkaan tavoiteta Harrin ominaislaatua taiteilijana. Myönnettäköön, että hänen esinekoosteensa ovat kauniita sillä tavoin kuin mennyt maailma oli kaunis ja että hänen valitsemiensa materiaalien värimaailma on usein murrettu, hillitty, haalistunut, ajan krakeloima, ohentama tai haurastuttama, mutta kauniin surumielisyyden lisäksi niihin kätkeytyy kuitenkin enemmän. Ne eivät ole kuin hillittyjä eleitä hautajaisissa. Niissä on mukana myös tuska, pelko, viha ja julmuus. Harri tavoittelee kauneutta, ja sana vilahtaakin usein hänen puheessaan, mutta hänelle kauneus ei ole vain sievää pintaa: ”Se on samaa mitä elämässä on. Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta...”

Juhani Harri varttui Vaasassa, pienessä Pohjanlahden satamakaupungissa papin poikana. Varhaisimmat vaikutteet tulivatkin kirkkomaalauksesta ja sitä kautta myös Georges Roualt’lta: ”Kopioin intohimoisesti Roualt’ia. Rakastin hänen väkevää voimaansa.” Harri maalasi nuorempana paljon, mitä nykyään harvemmin muistetaan, mutta hänelle se oli lähinnä ”maalaamisen yrittämistä”, ja hän löysikin nopeasti oman lajinsa: esinekoosteet, laatikot joista hänet on tunnettu jo 1960-luvulta asti. Lähtökohdat eivät kuitenkaan olleet taidehistoriallisia. ”En saanut taide-elämästä kimmokkeita tekemiseeni, vaan lähinnä vaasalaisista osto- ja myyntiliikkeistä, joissa oli hyvin kauniita merimiesten tekemiä laivalaatikoita. Ne olivat ensimmäinen lähtökohtani. Ei Suomessa – saati Vaasassa – siihen aikaan tiedetty yhtään mitään Armanista, Spoerrista tai varsinkaan Joseph Cornellista.”

Harrin esinekoosteet liittyvätkin luontaiseen elämänpiiriin, pienen merikaupungin arkeen. Niiden romanttisuus on usein katsojan romanttisuutta. ”En ole ollenkaan romantikko. Ehkä pikemminkin silloin nuorempana etsin totuutta. Kaikki ne symbolit, joita käytin - laivat, linnunmunat jne. – ne olivat totta. En kuitenkaan lähtenyt merikaupungin poikana merille, vaikka lähellä olikin, vaan lähdin Ruotsiin ja tapasin suuren surrealistin Max Walter Svanbergin.” Harri oli jo lehtien välityksellä – Konstrevy ja Paletten – tutustunut ruotsalaiseen konstruktivismiin. Myöhemmin matkallaan Ruotsiin Harri tutustui Svanbergin lisäksi Halmstadin ryhmään. Muodolliset taideopintonsa Harri suoritti suomalaisen modernismin linnakkeessa, Vapaassa Taidekoulussa. Mutta meni sitten menojaan. Suomen pienelle taidemaailmalle on ollut ominaista yhden totuuden hegemonia – oli sitten kyse 1960-luvun informalismista, 1970-luvun realismista tai vaikkapa nykyhetken videon ja värivalokuvan dominanssista –, mutta Juhani Harri on pysytellyt koko uransa ajan poissa ismien taistelusta. Häneen on kumma kyllä myös aina suhtauduttu myönteisesti. Alkuun hän oli ”sympaattinen kylähullu”: ”Käyttäydyin hyvin enkä pitänyt meteliä.” Sukulaissielut tulivat toki tutuiksi, Harri tutustui muun muassa Armanin ja Spoerrin tuotantoon ja sittemmin ystäväkseen tulleeseen Ed Kienholziin. Suoranaisia esikuvia ei kuitenkaan enää tarvittu, ja – sitä paitsi – ”mitä vähemmän vaikutus näkyy, sitä merkittävämpää se on”, siteeraa Harri Kienholzia.

Meteliä Harri ei ole pitänyt koskaan. Hän ei julista eikä oikeastaan kerro tarinoitakaan, vaikka hänen työnsä ovatkin avoimen narratiivisia. Tarinoiden kertomisen sijaan ne generoivat tarinoita. ”Malevitšin Musta neliö on synnyttänyt suuren joukon tarinoita. Jokainen hyvä työ luo oman myyttinsä, tarinansa, kertomuksena, joka on täysin irti tekemisestä. Minä en halua missään nimessä tarjota omaa tulkintaani. Minulla on toki oikeus tulkintaani omista töistäni, niin kuin muillakin, mutta en missään tapauksessa halua kertoa sitä. Rakastan hyviä tarinankertojia, mutta itse kertominen kuuluu kirjallisuuteen.” Vaikka Harri asettuukin tietyllä tavalla luontevasti modernismin herooiseen perinteeseen ja on aina säilyttänyt arvoituksellisuuden itsessään, on hänen antauduttava teostensa edessä: ”Hyvä työ ei koskaan ole valmis. Ainoastaan keskinkertaiset tai huonot työt ovat valmiita. Hyvän työn tarkoitus on olla luova – ei tekijä ole luova. Tekijä katoaa johonkin outoon usvaan ystävällisten kapakoiden myötä, mutta hyvä teos jatkaa elämäänsä ja muokkaa itse itseään.”

Harri ei siis kerro tarinoita mutta ei myöskään tee kuvia pelkästään jossain esteettisessä mielessä. ”Sattuma on minulle tärkeämpi kuin estetiikka. Itse tekeminen on arvoitus. En minä tiedä etukäteen oikeastaan mitään. Itselleni määrittelemä lähtökohta menettää merkityksensä ja vuosien mittaan menettää sitä yhä enemmän ja enemmän. Olen onnellinen siitä, että yllätän itseni, silloin kuin teos ei muistutakaan sitä mitä toivoin. Pettymykset ovat tietysti myös raskaita, mutta ne ovat myös hyvin tärkeitä. Huonot työt ovat kuitenkin huonosti kivetty tie, jota sinun on pakko kävellä. Palaan usein vanhoihin teemoihin, mutta sitten ne ovat täysin erilaisia. En tiedä onko minulla huono muisti vai häivytänkö asiat tahallani, sitä en tiedä eikä se kiinnostakaan.”

Harrin suhde esineisiin ei ole nostalginen tai historiallinen. ”Suhteeni esineisiin on lämmin. Samalla tavoin kuin maalari katsoo palettia ja löytää syvän, kauniin ruskean, minä voin katsoa samalla tavalla patinoitunutta ja ruostunutta pintaa. Ei minun tarvitse tuntea – enkä yleensä välttämättä tunnekaan – esinettä, sen historiaa tai käyttöä. Minulle esineet ovat paletti.” Hänen esineidensä historia on yleisinhimillistä historiaa – ei tiettyä nimettävissä olevaa aikakautta, tyyliä tai elämäntapaa. Esineet kantavat historiaansa pikemminkin fenomenologisesti, vailla spesifin ajan ja paikan merkityskerrostumaa. Ne ovat olleet ja muokkaantuneet, ja nyt ne on sattumanvaraisesti löydetty. ”Suhteeni historiaan on se, mitä viiden vuoden ajan olen Vaasan lyseossa lukenut. Ei minulle ole mitään mennyttä aikaa, jota töissäni hahmotan.”

Aika kuitenkin kuluu, lineaarisestikin. Jotenkin osuvasti merikaupungin poika on päätynyt merikaupungin arvostetuksi taiteilijaksi. Hänet tapaa useimmiten perinteisen merimieskapakka Salven perimmäisestä pöydästä. Mutta ravintolassa eivät käy enää merimiehet vaan miehet, jotka työstävät massiivisia koosteita läheisellä suurella telakalla, viereisen satama-altaan takana. 

***

Istuin Harrin kanssa Salvessa, haastattelin häntä yllä olevaan juttuun Salvessa ja eilen oli sitten vielä kiirehdittävä luennon jälkeen Salven pikkujouluihin:

Vaikka ylläolevaan kuvaan sainkin vangittua kaksi taiteilijaa – Tarja Teräsvuori (s. 1949) ja Heikki Mäntymaa (s. 1944) – pikkujoulujen tanssilattialta, ei Salvekaan enää ole ihan sama kuin Harrin aikoina.
Nostalgian vallassa hipsin kotiin melko varhain.

Näyttelykuvia 538 & 539: Luonnon ja kulttuurin systeemejä

Eilen vastailin pitkään puhelimessa STT:n haastatteluun liittyen Helsingin Guggenheim-hankkeeseen. Heillä on joku tällainen juttukonsepti, jossa laitetaan kaksi tyyppiä haastatteluineen vastakkain. Vastakappaleeni on, kuinka ollakaan, Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén. Jään kiinnostuksella odottamaan.

Sitten lähdin näyttelykierrokselle. Galerie Anhavassa oli Juhana Blomstedtin (1937–2010) näyttely Läsnä (1.12.2011–8.1.2012), johon Timo Valjakka on koonnut viime vuonna kuolleen mestarin ateljeesta teoksia 1960-luvulta aina viime vuoteen saakka. Mukana on maalausten lisäksi piirustuksia, pienoisveistoksia ja jopa Polaroid-kuvia:

 

Tavattoman hieno näyttely ja tietyssä vähäeleisyydessään myös monipuolinen. Blomstedt oli monipuolisesti kiinnostunut visuaalisen kielen perusasioista – kuten hänen kollegansa Carolus Enckell (s. 1945) on todennut: "Hänen aiheensa ulottuivat havaintosykologisista ilmiöistä ja optisista illuusioista muotoihin ja väreihin liittyviin myyttisiin käsityksiin."

Untitled (1190), 2009–10, öljy kankaalle.

***

Anhavalta matkasin Galleria Scupltoriin, jossa oli tarjolla Minna Kangasmaan (s. 1967) Systema naturae (8.12.2011–1.1.2012). Kolmen teoksen kokonaisuudessa hätkähdyttävin oli kuparia ja messinkiä yhdistävä Queen Anne's Lace (= eräs luonnonvarainen porkkana, joka on kulttuurisesti levinnyt myös suosittuina pitsimalleina), jossa luonnon ja kulttuurin suhteet kietoutuvat jännittävällä tavalla:

Elina Vieru on todennut Kangasmaan työstä: "Teoksen alaotsikko Original Copy myöntää installaation sekä toistavan olemassa olevaa että luovan ainutkertaista. Taideteoksella on tekijä, luonnonkohteilla ei – ellei sitten puhuta uskonnollisin käsittein Jumalasta tai tieteen termein itse itseään ylläpitävästä ekosysteemistä."

Kokonaisuus jäi ehkä vähän liian teoreettiseksi, mutta kyllä siinä jotain viehkoa oli.

 ***

Palaan molempiin näyttelyihin piakkoin, koska Kauppalehti tilasi pienet jutut kummastakin.

PS. Kangasmaa on myös yksi niistä monista menestyneistä taiteilijoista, jotka ovat saaneet koulutuksensa Lahden taideinstituutista. Kuulin eilen, että Lahden AMK oli toissapäivänä tehnyt itse raukkamaisen päätöksen lopettaa taideinstituurin toiminnan. Näinhän oli opetusministeriön esitys, mutta olisi laitos sentään voinut käydä jonkinlaiseen taisteluun. Raukkamainen ja häpeällinen häviö, jonka taustalla lienee jotain kunnallispolittiista kähmintää. Näin kai täytyy olla asian laita?

200 000 x Kiitos!

Laitoin blogiini laskurin 9.5.2010. Toissapäivänä – eli vuoden ja seitsemän kuukauden jälkeen – meni 200 000 latauksen raja rikki. Keskimääräisten päivittäisten latausten määrä on tämän syksyn ajalta – siis syyskuun alusta – ollut 417. Tämä on ollut aivan häkellyttävää ja urheilusta tutulla kielellä vetää aika nöyräksi. Kun aloitin bloggaamisen 10.4.2010, totesin: "Kai sekin on vielä todettava, että projekti ei välttämättä osoittaudu niin kiinnostavaksi kuin kuvittelen. Jos näin on, niin sitten blogi vain kuolee hiljaa pois." Näin ei siis taida käydä, mistä kaikille lukijoille suuret kiitokset.

Julkaistua 241 & 242 & 243 & 244 & 245: Kadulta galleriaan & Uusitalo hävisi kuin tuhka tuuleen & Tekniikkaa, taidetta vai visuaalista kulttuuria & Keskinkertaisen taiteen erinomaisuudesta & Kolme aitaa on kolme aitaa

Taas on tullut oltua ahkerana. Perjantaina ilmestyneessä Taiteessa (6/11) minulta oli peräti viisi juttua – tosin kaksi niistä oli vain lyhyitä silmäilyuutisia syntyvistä ja kuolevista gallerioista:

Kadulta galleriaan

Katutaide alkaa olla Suomessa jo täysi-ikäinen astuakseen galleriamaailmaan. Toki meillä on jo aiemminkin nähty gallerioissa graffiti-ilmaisusta ponnistavaa taidetta, mutta nyt asialla ovat omaehtoisesti kadun taiteelliset kasvatit itse.

Helsingin Suvilahteen on tämän vuoden maaliskuussa perustettu Make Your Mark Gallery. Toimintaa pyörittää kaksi jo neljännesvuosisadan työskennellyttä konkaria, Trama ja Umut Kiukas. ”Graffitin kurkoksi” nimetty ja kansainvälisestikin tunnettu Trama (Voima 4/11) piti huhtikuussa jo oman näyttelynkin.

”Keskitymme katutaiteeseen, mutta muukin ilmaisu on meitä kiinnostavaa” sanoo Kiukas. Ja kun haastattelen häntä, onkin seinillä parhaillaan Hannaleena Heiskan ja Rauha Mäkilän näyttely.

”Näyttely vaihtuvat kuukausittain, ja tarkoitus on tuoda Suomeen pari ulkomaalaistakin tekijää vuosittain. Ensi vuonna näyttelyn pitävät ruotsalainen Kaos ja myöhemmin keväällä newyorkilainen pioneeri Ghost, jo vanha äijä.”

Kiukas on varsin optimistinen tulevaisuuden suhteen ja kertoo ostajienkin jo löytäneen gallerian. Toimintaa vahvistaa kauppa, jossa myydään graffititarvikkeita.

Uusitalo hävisi kun tuhka tuuleen

Moni helsinkiläinen taiteenystävä kummasteli syyskauden alussa galleriakierroksen kaventumista, kun Galleria Uusitalo oli yllättäen hävinnyt katukuvasta.

Galleria Uusitalo edusti Helsingin B-sarjan gallerioiden kärkeä – näin ainakin voisi päätellä Helsingin galleriakenttää tutkineen Alina Mänttäri-Butlerin pro gradusta viime vuodelta.

Laman keskellä vuonna 1992 toimintansa Galleria Ullakkona aloittanut Galleria Uusitalo muutti uusiin tiloihinsa Lönnrotinkadulle vuonna 1998. Alkava uusi taantuma taisi nyt kellistää galleristin, joka vuonna 2006 hätkähdytti tuomitsemalla City-lehdessä (6/06) taiteilijavetoisten gallerioiden toiminnan: ”Niiden toiminta vääristää taidekenttää. Taiteen tekeminen on ammatti, eli millä taiteilija sitten elää, jos ei yhtään työtä myydä.”

Galleria Uusitalon paikalla myydään nykyään virolaisia huonekaluja. 

Uusitalon lopettaminen tuli kaikille täytenä yllätyksenä. Valitettavasti näin kävi myös hänen taiteilijoilleen. Haastattelemani taiteilijat haluavat pysyä nimettöminä, mutta he kertovat, ettei mitään yhteydenottoja koskaan tullut. Osa taiteilijoista ihmettelee myynnissä olleiden teosten kohtaloa, osa suree menetettyä vaikkakin jo sovittua näyttelyä.

Tekniikkaa, taidetta vai visuaalista kulttuuria?

Painavat kivet

Ateneumin taidemuseo, Helsinki 14.10.2011 – 15.1.2011

Taidegrafiikan yksi suurimmista ongelmista on epäilemättä ollut sen ghettoutuminen erityiseksi ”tekniikkalajiksi” verrattuna muihin kuvataiteen tekniikoihin. Tämä vähän koomisiakin piirteitä saanut ongelma on tiedostettu jo ainakin 1970-luvulta asti, jolloin teostensa väriä ja kokoa lisänneet taidegraafikot – muun muassa tässäkin Ateneumin litografianäyttelyssä monumentaaliteoksellaan mukana oleva uranuurtaja Tapani Mikkonen – aloittivat stereotypioiden murtamisyritykset.

Stereotypiat elävät kuitenkin sitkeästi, mikä tuottaa taidegrafiikalle vähän samanlaisen seuraamusilmiön kuin maalaustaiteelle, jota pitää nykyään tehdä videon ja valokuvan kanssa flirttaillen. Muistan hyvin elävästi sen, kun edellisen kerran kävin Tallinnan grafiikkatriennaalissa ja hämmästelin sitä, miten vähän ”varsinaista” taidegrafiikkaa siellä oli tarjolla. Grafiikaksi kun voi nykyään tulkita niin monenlaisia asioita.

Tästä ”taidegrafiikan laajentuneesta kentästä” huolimatta taidegrafiikka tuntuu ainakin osin edelleenkin elävän hiljaisessa umpiossaan ja omien teknisesti määrittyneiden rajojensa sisällä. Otetaan ihan konkreettinen esimerkki. Tuntuu täysin luontevalta, että Ateneumissa järjestetään litografianäyttely, mutta kuvitelkaapa, että museo järjestäisi vaikkapa akryylimaalauksista koostuvan näyttelyn ja että taustamateriaalista saisimme lukea, että ”akryyli valmistetaan polymeroimalla metyylimetakrylaattia (C₅H₈O₂)”.

No, nyt minä luen näyttelyn toisena kuraattorina toimineen Erkki Anttosen – toinen kuraattori on Heikki Malme – tekstistä, että ”arabikumi on kokkareina tai jauheena myytävä, veteen liukeneva kasvikumi, jota saadaan akasiapuusta”.

On pakko tunnustaa, että ajatus pelkistä litografisesti toteutetuista teoksista isossa näyttelyssä tuntui ennakkoon miltei puistattavalta. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ensin pitää tietenkin kerrata tekniikkaa. Litografia on painomenetelmä, jonka synty on varsin käytännönläheinen. Müncheniläinen näytelmäkirjailija Alois Senefelder (1771–1834) halusi löytää huokean tavan painaa omia näytelmiään ja omin keinoin. Lukuisten erilaisten kokeilujen jälkeen hän löysi kalkkikiven. Edelleen Anttosen sanoin: ”Senefelder havaitsi, että sekä vesi että rasva imeytyivät yhtä hyvin kalkkikivilaattaan. Sen sileälle pinnalle saattoi kirjoittaa rasvaa sisältävällä värillä, ja kun kiven pinnan kasteli, vesi imeytyi muihin kuin piirrettyihin pintoihin. Koska vesi ja rasva hylkivät toisiaan, kostutetulle kivelle levitetty rasvainen painoväri tarttui vain piirrettyihin viivoihin. Painettava kuva tai teksti on siis laatan pinnan tasossa. Tästä tulee nimitys laakapaino. Senefelder itse kutsui keksimäänsä painotekniikkaa ”kemialliseksi”. Nimitystä litografia (kreik. lithos = kivi) alettiin käyttää vasta myöhemmin.”

Näyttelyä katsellessa tekniikka unohtui kuitenkin nopeasti. Painavat kivet osoittautui nimittäin miltei lumoavaksi näyttelyksi. Ei siksi, että se olisi niin hyvä taidenäyttely tai että se niin opettavaisesti ja samalla kiinnostavasti kertoisi meille siitä, mitä kaikkea teknistä litografian tekemiseen liittyy ja miten ongelmia kunakin aikana on ratkaistu. Se on toki täynnä hyvää ja kiinnostavaa taidetta, se on huolella laadittu ja taustoitettu ja sen salitekstit ovat napakan ytimekkäinä sekä informatiivisia että sopivan kokoisia.

Henri de Toulouse-Lautrec: Mademoiselle Lender, 1895. 

Mutta ennen kaikkea Painavat kivet on tärkeä ja hieno näyttely laajentaessaan taidegrafiikan maailmaa muuhun aikansa visuaalisen kulttuuriin, johon se on saumattomasti liittynyt. Esimerkkinä tällaisen laajennuksen tarpeellisuudesta on vaikkapa yksi näyttelyssäkin esillä oleva merkittävä taiteen ja muun visuaalisen kulttuurin saumakohta: Henri de Toulouse-Lautrecin (1864–1901) maineikkaat kabareejulisteet, joita olemme tottuneet ihailemaan taideteoksina. Ja onhan meillä kotimainen klassikkokin: ensimmäisen suomalaisen taidelitografian tekijä Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), joka suunnitteli muiden julisteiden lisäksi myös oman klassikkojulisteensa: autoliikkeelle tehty Bil-Bol.

Aivan oma lukunsa tällä saralla on kamariherra Hjalmar Linderin keräämä mittava kokoelma ensimmäisen maailmansodan propagandajulisteita. Tärkeää on juuri se, että kyseessä on isompi kokoelma eikä vain yksittäinen esimerkki. Näin sotaan kantaaottava kuvakieli asettuu vähän laajemminkin mahdollisen analyysin kohteeksi. Mukana niin patriotismia kuin hygienian välttämättömyyttä. Tätä samaa on monin tavoin esillä myös suomalaisissa koulutauluissa, joita näyttelyssä on mukana. 

Georges Dorival: Il faut vaincre la tuberculose comme le plus malfaisant des reptiles, 1918. 

Joku katsoja voi lumoutua vanhoista kartoista, joiden runsas kuvakieli ja osin imaginäärinen sisältö on aika häkellyttävää. Minä uppouduin muistelemaan työskentelyäni 1980-luvulla antikvariaatissa, jolloin muun muassa ”lahdattiin” vanhoja litografioita sisältäviä kuvakirjoja, kuten vaikkapa Finland framstäldt i teckningar (1845), jotta yksittäisiä kuvia voisi myydä kehystettäväksi seinille. Vähän hävettikin moinen brutaalius, joka kuitenkin kertoo omaa kulttuurihistoriallista tarinaansa kuvien käyttötarkoituksen muuttumisesta aikojen saatossa. 

Joan Miró: Ihmisiä puutarhassa, 1951. 

Painavat kivet ei siis ole varsinaisesti taidenäyttely – ja hyvä niin. Itse asiassa minulle kävi pikemminkin niin, että mukana olevat taiteen mestarit – muun muassa Pablo Picasso, Joan Miró ja Henri Matisse – jäivät jopa vähän sivurooliin. Muutenkin Ateneumin taidemuseossa on viime vuosina uskallettu panostaa enemmän kulttuurihistorialliseen suuntaan, jolloin taidekin kontekstualisoituu monipuolisemmin.

Aivan mainio näyttely siis, mutta kyllä museoiden taloudellinen ahdinko alkaa olla jo hälyttävän katastrofaalista. Juuri tällaisesta näyttelystä olisi syytä saada aikaan myös mallikas julkaisu – varsinkin kun materiaali on niin monipuolista ja runsasta ja museolla olisi omastakin takaa asiantuntevia tutkijoita ja kirjoittajia. Rahapula sen tässäkin tapauksessa esti.

Jos haluaa tarkastella litografian nykyistä elämää ja elinvoimaa Suomessa, kannattaa matkustaa myös Hanasaaren ruotsalais-suomalaiseen kulttuurikeskukseen, jossa on 15.1.2012 saakka rinnakkaistapahtumana myöskin Anttosen ja Malmen kuratoima näyttely suomalaisesta nykylitografiasta. Yhteistyössä Pro Litografia ry:n kanssa järjestetyssä näyttelyssä on mukana 16 taiteilijaa. 

Keskinkertaisen taiteen erinomaisuudesta

Ilona Harima

Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.11.2011–19.2.2012

Timo K. Mukka

Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.11.2011–12.2.2012

Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattila toi vuonna 2006 museoon tullessaan mukanaan hyvän idean, jota on toteutettu jo siis viiden vuoden ajan. Museossa järjestetään kokoelmanäyttelyn yhteydessä pieniä Fokus-näyttelyitä, joissa syvennytään lähemmin johonkin kokoelmiin liittyvään teokseen, taiteilijaan tai aihepiiriin. Hyvän syyn tällaiseen toimintaan tarjoaa tietenkin tuore lisä kokoelmiin. Nyt tarjolla on peräti kaksi lahjoitusta niihin liittyvine näyttelyineen.

Nuorena kuollut Timo K. Mukka (1944–1973) on kaikkien kulttuurinharrastajien tuntema kirjailija, mutta hänellä oli myös kuvataiteellista koulutusta ja aiheeseen liittyviä ambitioita. Hän viipyi hetken aikaa Suomen Taideakatemian koulussa ollessaan vasta 16-vuotias, mutta surkeat olot ja kirjailijankutsumus veivät voiton. 

Timo K. Mukka: Omakuva, 1971.

Mukka kuitenkin maalasi ja piirsi koko elämänsä ajan, mihin varmaan myös vaikutti kotona asunut ymmärrys – onhan hänen leskensä Tuula Mukka aktiivinen taiteilija edelleenkin.

Mukan perikunta on lahjoittanut Ateneumin taidemuseolle hänen kuvataiteellisen jäämistönsä. Yli sadan taideteoksen kokoelma sisältää lähinnä omakuvia ja kuvia kirjailijan lähipiiristä, muun muassa useita herkkiä tutkielmia vaimosta.

Olisi älyllisesti epärehellistä pitää Mukkaa unohdettuna kuvataiteilijanerona, vaikka hänen huikea kirjallinen uransa sellaiseen houkuttelisikin. Mukan intiimit ja lämminhenkiset teokset saattavat pikemminkin rikastaa – ja ehkä vähän puhdistaakin – kuvaa hänestä kirjailijana ja kulttuurihistoriallisena hahmona. Poikkeuksellinen kirjailijalahjakkuus sai julkisuudessa kuitenkin turhan värittyneen kohumaineen ja seksuaalimystikon leiman – varmaankin osittain tullessaan pohjoisten hullujen maailmasta, jossa tovereina olivat Kalervo Palsa ja Reidar Särestöniemi.

Osa Mukan maalauksista on varsin kömpelöä ja värimaailmaltaan onnahtelevaa jälkeä, mutta varsinkin piirustuksissaan hän tavoittaa hienosti intiimin arjen monine sävyineen.

Onkin kulttuurihistoriallisesti ensiarvoisen tärkeää, että Ateneumin taidemuseo uskaltaa näyttää saleissaan myös vähän keskinkertaisempaa taidetta. Toinen vaihtoehtohan olisi se, että kokoelmasta poimittaisiin tarvittaessa esiin pari parasta teosta, joita näyttämällä pidettäisiin yllä vain mytologiaa. Tällaisesta laajemmasta kokonaisuudesta tulee katsojallekin lämmin olo. Inhimillinen ja tavallinen korostuvat nekin kaikessa tärkeydessään.

***

Melkein samaa voisi sanoa toisesta Fokus-näyttelystä. Ilona Harima (1911–1986) on täysin unohdettu taiteilija, joka piti urallaan vain muutaman yksityisnäyttelyn. Minä en esimerkiksi ollut koskaan törmännyt edes hänen nimeensä.

Harima oli itäisiä vaikutteita imenyt pienten ja herkkien, usein eri tavoin valaistumiskokemusta kuvaavien kuvien tekijä. Hänen buddhalais-hindulainen maailmansa oli ilmeisen eklektinen, kuten myös taiteellisten vaikutteiden kirjo, mutta lopputuloksena syntyneiden pienten maalausten tunnelma on varsin intensiivinen.

Ilona Harima: Kirkastunut, 1939. 

Harimaakaan ei voi hyvällä tahdollakaan pitää erityisen merkittävänä kuvataiteilijana, mutta hänen pieni tuotantonsa valottaa hyvin sitä laajempaa itämaisten vaikutteiden kirjoa, joka suomalaisessa kulttuurissa on eri aikoina ollut toisinaan muodikasta, toisinaan unohdettua, mutta joillain tahoilla kaikkina aikakausina varsin elinvoimaista.

Tätä kaikkea taustoittaa hyvin myös Kuvataiteen keskusarkiston julkaisema pieni kirja, jossa Erkki Anttonen antaa lukuohjeita Hariman esoteeriseen, okkultistiseen, hindulaiseen ja buddhalaiseen kuvakieleen. Maallikkokatsojalle usein ”vain” pelkältä satukuvitukselta näyttävät kuvat saavat näin kunnon taustoituksen, ja kuviin liittyvä, uskontojen lisäksi taas myös laajempi kulttuurihistoriallinen kokonaiskuvio täydentyy mielekkäällä tavalla. Uutuutena on myös se, että kirja on pdf:nä ilmaiseksi tarjolla kaikille kiinnostuneille näyttelyyn liittyvän verkkojulkaisun (www.fng./harima) kautta.

Kolme aitaa on kolme aitaa

Denise Ziegler: Kolme aitaa

Helsingin Konala, Hilapellon puisto

Viime vuoden lokakuussa helsinkiläisessä lähiöpuistossa paljastettiin Denise Zieglerin teos Kolme aitaa (2010). Kyseessä on siinä mielessä poikkeuksellisesti teos, että teoksen sisältö vastaa miltei jäännöksettä nimeään: kyseessä on kolme aitaa, jotka eivät esitä mitään muuta kuin kolmea aitaa.

Jotain aivan erityistä teoksessa silti on. Ziegler on tutkinut erilaisia aitoja ja niiden asettumista kaupunkirakenteeseen, niiden funktioita ja ulkoista olemusta. Hän on valinnut teokseensa kolme erilaista aitaa – Kallion kirjaston edustalta ”vanhanaikainen” kivistä ja ketjusta koostuva aita, vähäeleinen funkisaita Töölön Topeliuksenkadulta sekä Meilahden sairaalan 1960-luvun aita, jossa on myös ajalleen tyypillistä teräsverkkoa – ja siirtänyt ne eräänlaisina replicoina aivan uudenlaisen paikkaan. Voisi siis jopa sanoa, että tietyssä mielessä Kolme aitaa on ankaraa näköistaidetta. 

Tämän vuoden helmikuussa Ympäristötaiteen säätiö nimesi Kolme aitaa Vuoden ympäristötaideteokseksi. Aidanpätkät olivat näin muuttuneet jopa veistotaiteeksi: ”Ilmaisultaan yksinkertaiset, keskenään erilaiset aidat eivät dominoi tilaa, ne voi myös kokea erikseen veistoksellisina elementteinä.” Oleellisempaa kuitenkin oli epäilemättä se, miten ne ”vapaasti tilassa, ilman aidalle kuuluvaa rajaamisen tai estämisen tehtävää myös herättävät kysymyksiä”.

Vailla erityistä symbolisisältöä Zieglerin teos herättääkin yllättävän monenlaisia kysymyksiä: miltä aita näyttää missäkin ympäristössä, miltä aita näyttää ikään kuin sellaisenaan, miten aita synnyttää paikan hengen ja voiko se sen ylipäänsä tehdä, mikä on aidan paikka eli miltä aita näyttää ”väärässä” ympäristössä? 

Mitä kaikkea vaatimaton aidanpätkä voikaan laukaista! Retkikumppanini ryhtyi muistelemaan lapsuuttaan ja yksinäistä keinumista ja tasapainottelua Kallion kirjaston edustan aidan ketjulla ja minä ryhdyin heti kuvittelemaan sitä konalalaislasta, joka aikuisena muuttaa Kallioon ja tunnistaa yllättäen lapsuutensa lähiön pulkkamäen huippua koristaneen aidan keskellä kantakaupunkia. Näin varsin yksinkertainen teos kykenee hauskalla tavalla sitomaan kaupungin henkisen ilmapiirin säikeitä tiiviimmäksi.

Ja mitä minulle tapahtui? Teos muuttui jopa toiminnalliseksi, koska lähdin välittömästi retkelle Töölöön ja Kallioon tutkimaan alkuperäisiä aitoja. Ja arvatkaapa, tulenko tarkastelemaan Helsinkiä vähintäänkin seuraavat pari viikkoa aivan uudella virityksellä. Missä minkäkinlaisia aitoja oikein onkaan? Ja mitä kaikkea ne voivat kertoa?

Näyttelykuvia 535 & 536 & 537: Erilaisia tihentymiä

Forum Boxin kolme tuoretta näyttelyä (2.–30.12.) eivät siis ole ryhmänäyttely vaan yksittäisiä esiintymisiä.

Kuvataideakatemiassa parhaillaan tohtoroituva Maija Närhinen (s. 1967) jatkaa näyttelyssään Tiivistymä jo pitkään kehittelemiään teemoja. Hän itse toteaa tiedotteessa: "Pienistä esineistä on kasautunut, tihentynyt tai tiivistynyt käsittelyssäni kolmiulotteisia teoksia." Näin on esimerkiksi tapahtunut Muistiolle (2011), johon paperit eivät enää tahdo mahtua:

Närhinen on samalla kertaa sekä käsitteellinen ja sellaisena varsin älyllinen että myöskin humoristinen taiteilija. Ja on hän runollinenkin. Hänen ruutupaperia käsittelevät teoksensa, joissa säännöt ja anarkismi käyvät leikkiään, ovat jotenkin häkellyttävän voimakkaita asoosiaatiopintoja, jotka vievät ajatukset yhtä lailla konstruktivisitiseen taiteeseen kuin siihen maailmaan, jossa minäkin 1960-luvulla tutustuin kansakouluun:

Samanaikaisesti pientä ja suurta, leikkisää ja tieteellistä, vapautta ja vankilaa. Ja aina kuitenkin yhtä oivaltavaa.

***

Ranskalaistaustainen mutta Helsingissä nykyään vaikuttava Laurene Bois-Mariage (s. 1981) on ottanut omassa tilassaan käyttöön kolmella työllään seinän, lattian ja katon. Kierrätysmateriaalista valmistettu Rock-Paper-Scissors on komea kokonaisuus:

Bois-Mariage on valokuvataustainen taiteilija, mutta omien sanojensa mukaan hän enää juurikaan kuvaa vaan ainoastaan editoi ja installoi, poimii muualta kuvamateriaalia, koska aina kuvatessaan hän on huomannut kuvan jo aiemmin olevan olemassa jossain. Tämä lienee ekologista ajattelua. Ehkä kuitenkin vähän hätävarjelun liioittelua?

En oikein päässyt kiinni Bois-Mariagen mahdolliseen sanomaan, mutta jotain metkaa tässä esihistoriallisessa luontoaiheisessa installoinnissa oli.

***

Juhana Moisander (s. 1977) on taidokas videoiden installoija. Hän oli jopa löytänyt Forum Boxin parven katosta rakenteen, jota en ollut koskaan aiemmin edes huomannut:

Moisander on hakenut teemansa – kauhua ja outoutta – John Miltonin Menetetystä paratiisista. Vähäeleinen kolmen projisoinnin kokonaisuus on vaikuttava ja huolella toteutettu – vaikkakaan ei nyt aivan niin hirvittävän kauhea.

Kuratoin pari vuotta sitten Mikkelin taidemuseolle Suomen sota -aiheisen nykytaidenäytelyn [!] Tuunattua Tuuvaa (15.5.–20.9.2009), jossa Moisanderkin oli mukana. Käytänkin siis tilaisuutta hyväkseni ja laitan oheen silloin Moisanderista kirjoittamani tekstin, joka ainakin osittain sopii tähänkin kokonaisuuteen:

”Tilanteen jännite kiinnostaa”

Nykyään Helsingissä asuva ja työskentelevä savonlinnalaislähtöinen kuvataitelija Juhana Moisander (s. 1977) käyttää välineenään sekä installaatiota, videota että valokuvaa. Itse hän on todennut: ”Metodeinani on ollut koota yhteen tilaan erilaisia yhdistelmiä audiovisuaalisia ärsykkeitä, esimerkiksi valokuvaa, videota, ääntä ja kolmiulotteisia objekteja.”

Moisanderia kiinnostaa käyttämänsä tilan lisäksi ennen kaikkea tilanne, jonka hän siihen luo. ”Tilanteen jännite kiinnostaa”, hän sanoo, kun yritän kysyä, että onko hän töissään poliittinen, mutta myöntää kuitenkin, että voihan niitä niinkin tarkastella. Syy kysymykseeni on se, että hän Mikkelissä ehtinyt käsitellä sota-aihetta toisen maailmansodan ajoilta jo kahteenkin kertaan.

Moisander nimittää tilanteitansa ”puolifiktiivisiksi”. Hän on kiinnostunut historiasta sekä kansanperinteestä ja folkloresta, joista hän myös hakee innoitustaan. Moisander ei kuitenkaan lähesty aihettaan kuin tutkija tai kuvittaja. Hän on esimerkiksi tietoinen siitä, että ihmiset pelkäävät. Tuo pelon pisteitä Moisander etsii ja haluaa töissään tiivistää.

“Olen kiinnostunut rajoista ja niiden paikoista itsessäni ja ympäröivässä kulttuurissa. Teoksieni pyrkimyksinä on ollut käsitellä rajoja kahdella tavalla: sisällöllisinä ja tilallisina alueina, joita pyrin raottamaan”, Moisander on todennut.

Moisanderin installaatiot ovat emotionaalisesti varsin vaikuttavia ja ne sisältävätkin varsin paljon sitä, mitä Freud nimitti ’kammottavaksi’ (’unheimlich’). Näin Moisander siirtyy tabujen alueelle; hän epäilemättä raottaa myös sitä, mikä on kulttuurisesti vaarallista, kiellettyä ja epäpuhdasta.

Ei pidä kuitenkaan käsittää niin, että Moisander toimisi pelkästään kuin kauhuelokuvan efekteillä tuottaen vain helppoa yllätysvaikutuksia. Näin Moisander itse: ”Kauhun ja outouden tunne on osana teosteni maailmaa. Perinteisesti on selitetty kauhun syntyvän kulttuuristen kategorioiden rikkoutumisesta tai niiden määrittelemättömyydestä. Teosteni kohdalla kyseinen tunne nousee esiin menneen ja nykyisen, pysähtyneen ja liikkuvan, sekä tilan rajojen rikkoutumisen tai määrittelemättömyyden kautta.”

Tällaista rajojen rikkomista voidaan tarkastella myös rajojen tutkimisena – määrittelemättömyys kun kertoo aina osan siitä, mikä ja miten on määriteltävissä. Aivan vastaavasti tutun ja vieraan välinen heiluriliike ja kyseenalaistaminen on ymmärtämisprosessin kannalta varsin merkittävää. Omaansa ymmärtää aina paremmin, kun on ollut poissa, ja omansa itsestäänselvyyksiä oppii myös kyseenalaistamaan poissaolon kautta.

Ja kun Moisander hahmottelee muun muassa määrittelemättömyyttä, sisällyttää hän sen myös omien teostensa määrittely-yrityksiin. Hän on todennut: ”En usko, että tekemisilläni on fiksattuja merkityksiä. Kukin kokee teokset omalla tavallaan. Pyrin luomaan puitteet tai tilanteen jonkin käsittelemäni aiheen kokemiseen. Teos on se piste tai tiivistymä, joka avaa mahdollisuuden kokea jotakin. Silloin teos on onnistunut, jos se tuntuu.”

Luettua 91 & 92 & 93 & 94: 4 x Venäjällä

Joskus täytyy lukea muutakin kuin pelkkiä kuvataidekirjoja, jotta voisi ymmärtää paremmin niitä kuvataidekirjojakin. Olen aina ollut kiinnostunut Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta. Yksi kirja on kuitenkin jäänyt jostain syystä lukematta – sillä kun on pituuttakin yli 800 sivua:

Stéphane Courtois & al.: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. WSOY 2000.

Nyt se tuli vihdoin kahlattua läpi – varmaankin parin kuukauden aikana. On tämä kauheaa luettavaa siitä, miten monet miljoonat ihmiset kuolivat ja kärsivät maailman reaalikommunismin aikakautena. Ja jatkuuhan tuo vielä Pohjois-Koreassa. Kirja käsittelee Neuvostoliiton lisäksi muutkin kommunismin nimissä tehdyt rikokset Aasiaa ja Afrikkaa myöten. Kirjassa limittyvät tehokkaasti suuret luvut ja tilastot yksittäisten ihmisten kokemusten kanssa. 

Vasemmistolaisen ja antikapitalistisen maailmankatsomuksen omaavalle ihmiselle – kuten minä – tämä on varsin hyödyllinen lukupaketti. Vaan ei se minun vakaumustani muuta – vahvistaa vain sitä käsitystä, että vallalla on aina taipumus korruptoida ja että uskoa ihmiseenkin kannataa vähän tarkemmin miettiä. Väliin onneksi uskon myös Vasili Grossmania, joka totesi: "Epäinhimillisyyden täydellisen riemuvoiton aikakautena on käynyt ilmeiseksi, että kaikki väkivallalla luotu on järjetöntä ja hyödytöntä, vailla tulevaisuutta, katoaa jäljettömiin."

Itse asiassa ymmärsin Kommunismin mustan kirjan taustoja aika paljon paremmin luettuani viikon verran erästä toista kirjaa:

Emma Goldman: Vuoteni Venäjällä. Savukeidas 2011.

Emma Goldman oli yhdysvaltalainen anarkisti, joka karkotettiin Venäjälle melkein heti vallankumouksen jälkeen. Hän viihtyi vallankumouksen maassa pari vuotta, kunnes palasi taas länteen. Hän kirjoitti 1920-luvun alussa muistelmansa tuosta vaiheesta, joka hiljalleen romautti hänen uskonsa Leninin luomaan terrorikoneistoon. 

Kirja on hieno silminnäkijätodistus tuosta kuohuvasta ajasta ja alamaisiaan rikollisesti kohdelleen valtion synnystä. Goldman myös pohtii loppusanoissaan sitä, mikä meni pieleen ja toteaa: "Vallankumouksen menetelmien on oltava samalla taajuudella sen päämäärän kanssa." Näin ei Venäjällä tehty – ja näin oli heti alusta alkaen.

Ja kaunokirjallisuudellahan on tapana tuoda arjen absurdius aivan uudelle tasolle:

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia. Savukeidas 2011.

Tämä menikin jo sitten parissa illassa. Morfiini ei ehkä ihan yllä Mihail Bulgakovin mestariteosten tasolle, mutta kiinnostavia novelleita siinä on. On myös avartavaa lukea kaikkia niitä erilaisia tyylillisiä kokeiluja, joita Bulgakov harjoitteli ja hioi. 

Jos haluaa esimerkiksi ymmärtää neuvostoliittolaista erikoisuutta, yhteisasuntolaa (kommunalka),  on Bulgakov oiva opas. Hän on varsin hirtehinen kirjoittaja.

Ja sitten sokerina pohjalla tuore Finlandia-voittaja, jonka hotkaisin laakista eilen:

Rosa Liksom: Hytti nro 6. Kertomus. WSOY 2011.

Aivan fantastinen kirja ja taatusti palkintonsa väärti! Myös kuvataiteilijana tunnettu Rosa Liksom (s. 1958) on hionut runollisen proosakielensä äärimmilleen. Pieni tarina suomalaisesta älykkötytöstä ja väkivaltaisesta venäläistyöläisestä hytissään junamatkalla Moskovasta Ulan Batoriin on samalla kuin outo rakkauskertomus ja jännitystarina. Liksom rytmittää taidokkaasti kieltään kuin junan kolketta ja ohikiitäviä maisemia sanoilla seuraten. Hän osaa käyttää uskomattoman tehokkaasti toistoja ja erilaisia sanarimpsuja, joiden ytimekkäiden sisältöjen kautta hän samalla piirtää kuvaa hajoavasta Neuvostoliitosta. Sen verran pirullinen kirjoittaja hän on, että ainakin minä mieslukijana – baareissa viihtyneenä ja paljon elämässäni viinaa juoneena mutta myös vuosia yliopiston penkkejä kuluttaneena – huomasin yhtäkkiä samastuvani helposti molempiin päähenkilöihin. Tämän toteaminen on ehkä vähän kompromettoivaakin, mutta rehellisyyden nimissä se lienee tunnustettava ja näin tunnistettava itsessään outoja piirteitä. Hyvä kirja voi tehdä tällaistakin. Itse asiassa vain tosi hyvä kirja voi näin tehdä.

PS. Ja onneksi minulla on ilo ilmoittaa näin etukäteen, että Rosa Liksom on ensi vuoden tammikuun taiteilija Galleria Ortonissa. Saan siis piakkoin palata hänen kiehtovaan mielikuvitusmaailmaansa.

Näyttelykuvia 530 & 531 & 532 & 533 & 534: Hyväntahtoisella kierroksella

Näyttelykierrokseni ovat viime aikoina vähän kärsineet, koska olen viihtynyt neljän seinän sisällä kirjoittaessani pariakin isompaa juttua, muun muassa artikkelia Erik Enrothin (1917–1975) yhteiskunnallisesta ajattelusta ja ihmiskuvasta. Enrothin näyttely avautuu Sara Hildénin taidemuseossa ensi helmikuussa.

Tälläkin hetkellä varsin ajankohtaiselta tuntuva Enrothin Poliitikot, 1947–48.

***

Eilen päätin kuitenkin myrskyn innostamana lähteä kadulle ja galleriakierrokselle. Kolme ensimmäistä gallerianäyttelyä katsoin vain ikkunasta, joten ei niistä sen enempää, että en olisi suotta epäkohtelias. Olin sitä paitsi jostain kumman syystä jo etukäteen päättänyt olla vähintäänkin hyväntahtoinen.

Galleria Katariina houkutteli kuitenkin sisään. Tarjolla oli minulle aiemmin tuntemattoman – vaikka hän onkin pitänyt jo seitsemän yksityisnäyttelyä – Antti-Ville Reinikaisen (s. 1980) näyttely Hallittujen muutosten rakennusmies (23.11.–11.12.): pari isoa installaatiota, kolme öljymaalausta ja vesiväritöitä. Rikkoutuneisuutta ja turmeltuneisuutta ja hyvin outoa tunnelmaa. Varsinkin installaatiot olivat vaikuttavia. Onkalossa (2011) mennään seinässä olevan reiän läpi toiseen tilaan, jossa ilmassa leijuu vettä vääristä paikoista valuva kylpyhuone:

Toisessa isossa installaatiossa Sortuja (2011) mentiin myös sisään tilaan, jossa oli taiteilijatarvikkeita ja piirustuskehikko, jonka läpi näkyi filmiä palavasta lähiöstä. Äänenä sateen ropinaa.

Reinikainen itse tarjoaa hauskan tuoteselostuksen: "Nyt nähtävillä olevan näyttelykokonaisuuden temaattisina innoittajina ovat toimineet mm. Juhani Pallasmaan tekstit, lapsuus lähiössä, kiinnostus Franz Mesmeriin ja itsesuggestioon sekä asuntomyynti-ilmoitukset." Hyvä soppa, sanoisin. Fenomenologia rikottuna mesmerismillä ja omilla arkikokemuksilla tuottaa oudon vinksahtaneen elämismaailman, jota Reinikainen osuvasti ja myös taidokkaasti kuvaa. Hän muuten itse esittelee näyttelynsä 11.12. klo 14.00.

Jaa, onhan minun kai vielä sanottava, että hänen maalauksistaan en liiemmin piitannut. Niiden räikeä värimaailma ei oikein toiminut tematiikan kanssa. Mutta tätä taiteilijaa kannattaa seurata – ja käykää ihmeessä tutustumassa hänen kattaviin kotisivuihinsa.

***

Galleria Duetossa oli tarjolla ihan toisenlainen maailma – ja kaukaa: Tuula Moilasen (s. 1959) näyttelyssä (7.–23.12) haettiin vauhtia Japanista. Moilanen on asunut Japanissa jo parinkymmenen vuoden ajan, ja hän tuntuu tietävän ja myös osaavan, mitä tekee. Ihan minun lajiani se ei kuitenkaa ole: klassisen japanilaisen puupirroksen ja mangan humoristinen sekoittaminen tuottaa ehkä vähän turhan pikkupirteää ja miellyttämisenhaluista jälkeä. Sitten kun siihen liitetään vielä kalevalaista tematiikkaa, ollaan jo miltei silkan vitsin puolella:

Olin ensin vain ärtynyt, mutta jotain viehättävää Moilasen lähestymistavassa kuitenkin on. Hänen leikkisyytensä on hyvä vastapaino sille ryppyotsaisuudelle, jolla japanilaiseen vanhempaan kuvakulttuurin on tapana toisinaan suhtautua. Hän ikään kuin riisuu pseudofilosofisuutta tehokkaalla tavalla. 

Ehkä olin lopultakin siis vähintäänkin hyväntahtoisesti näyttelyyn mieltynyt.

***

Valokuvagalleria Hippolytessä on esillä Kimmo Sarjen (s. 1951) Asunto valtakadulla (2.–30.12.), kuvamontaasikokoelma 2003 vuoden Petroskoista, jossa Sarje oli tuolloin stipendimatkalla. Hän asui Lenin prospektilla samassa asunnossa kuin Juri Andropov oli aikoinaan asunut – talossa, joka toimi suomalaisen sotilassairaalan naisasuntolana 1940-luvulla. Näin Sarje on ollut rakastamansa neukkuhistorian, poliittisten pyörteiden ja nationalismin keskipisteessä, eikä olekaan ihme, että hän on lähtenyt kertomaan tarinaa. Mukana on myös aikalaismateriaalia sekä teksteinä että kuvina. 

Varsin sympaattinen ja myös toisaalta aika syvähenkinen näyttely. Eihän Sarje kovin kummoinen valokuvaaja ole (ja millä lie digipokkarilla kuvannutkaan), mutta ei kai sillä niin väliä ole. Hän on kuitenkin enempi sellainen käsitteellinen dekonstruktionisti, joten kuvanlaatu, valotuksen tarkkuus tai esteettissävyiset visuaaliset oivallukset eivät ehkä ole niin tärkeitä. Ehkä minulle tuli myös vähän korostetunkin hyvntahtoinen olo, koska tunnistan Sarjessa sukulaissielun. Olen itsekin aina ollut kiinnostunut neukkuhistoriasta ja niistä paikoista – muun muassa Petroskoista, missä olin aikoinani myös kaksi viikoa stipendimatkalla ja Virosta, missä reissaan koko ajan –, joissa tuo historia elää omituisina historiallisina juonteina nykyhetken kanssa. Ja on siinä vähän raunioromantiikkaakin. Näin uskon olevan myös Sarjen kanssa, vaikka hän lähestyykin aiheitaan varsin älyllisesti.

Sarje muuten täyttää tänään 60 vuotta, joten lämpimät onnittelut!

PS. Ja muistinpa juuri, että ostin omalta stipendimatkaltani (joskus 1980-luvulla) Petroskoista paikallisesta kirjakaupasta Andropovin virallisen valokuvamuotokuvankin. Missähän sekin nyt on?

***

Muu Galleriassa oli esillä Jussi Koitelan (s. 1981) näyttely Ei kenenkään tila (25.11.–18.12.). Tilassa oli kaksi teosta. Seksiä kadulla oli banderollimainen projisointipinta, jossa vaihtuvat tekstit ovat kotoisin netistä poimituista seksikeskusteluista:

Toivoisin Koitelalta vähän enemmän provokatiivisuutta, mitä hän on aiemmin osoittanut, sillä tämä tekstivyöry ei lopulta herättänyt kovinkaan kummoisia tunteita. Ei varsinkaan tällaisessa galleriakontekstissa, jossa siihen törmäävät vain vannoutuneet asianharrastajat, joiden on helppo nähdä teos nykytaiteellisesti tarkastellen polittiisesti korrektina. Kokemuksessa kyse on pahimmillaan vain affirmatiivisesta muminasta. 

Toinen teos olikin sitten itse muminaa: videoteos Ei kenenkään tila, josta tiedote toteaa: "Lähtökohta on nettivideo tutkija Henry Laasasen kirjan Naisen sekuaalinen valta -julkistamistilaisuudesta. Teos rakentuu videolle tallenetuista eleistä,  puheesta ja muminasta, joilla yritän reagoida videolla käytyyn väittelyyn ja asettua tukemaan kumpaakin keskustelun osapuolta."

Tähän ei sitten hyväntahtoisuutenikaan riittänyt. Suttuinen kuva ja ääninauha, jonka edes yksittäisistä sanoista en saanut selvää. Ymmärrän pointin mutta en vain jaksanut.

***

Galleriakierrokseni loppui Kuvataideakatemian Galleria Fafaan, jossa oli esillä ensimmäisessä suomalaisessa yksityisnäyttelyssään Lotta Hänninen (s. 1984) ja Tight Blue Jeans (2.–18.12.):

Ja tämähän se hauska näyttely oli! Ei tarvinnut edes teeskennellä hyväntahtoisuutta. Hänninen sanoo käyttävänsä värejä "tv:n sisustusohjelmien tapaan". Hän maalaa asioita, joita näkee, mutta tekee sen pelkistäen, hillitysti ja hallitusti. Näin hänen jälkensä on kuin modernismia tai minimalismia, joita se ei siis kuitenkaan ole. En ole aivan varma, että onko Hännisellä tässä tietty leikkisyys mielessään, mutta ainakin minä sen koin niin. Ja tulin tavattoman hyvälle päälle. 

Tässä vielä Hännisen Täydellinen pimennys (2011), öljy mdf-levylle:

  

Ja niinpä oli hyvä lähteä valmistamaan tom yum -keittoa.