Jarmon muistolle

Eilen tuli uutinen Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen (1968–2012) äkillisestä kuolemasta. Emme olleet läheisiä ystäviä, mutta olemme säännöllisesti törmäilleet toisiimme 1990-luvulta alkaen, muun muassa kirjamessuilla Turussa ja Helsingissä, ja olleet jonkinlaisia toistensa kanssa satunnaisesti hyvin viihtyviä kamuja. 

Tuli tosi haikea olo. Viimeksi olen ollut Jarmon kanssa enemmän tekemisissä neljän päivän ajan vuoden 2010 toukokuussa, jolloin joukko taidelehtiä (tässä linkki matkamme yhteistuotokseen) teki matkan Pietariin etsimään sikäläistä nykytaidetta. Juuri matkoillahan ihmisen luonto koetellaan. Jos ihmisen kanssa viihtyy reissussa, viihtyy taatusti muutenkin. Jarmo oli juuri sellainen tosi reissumies, jonka kanssa oli hyvä matkustaa: loputtoman positiivinen, sovitteleva, joustava, kekseliäs, huumorinsa säilyttävä ja tietenkin tavattoman utelias sekä innokas keskustelemaan kaikesta näkemästään ja kokemastaan. Siis aivan loistava seuramies.

Niinpä katselin läpi kaikki Pietarin matkan kuvani ja olin hetken aivan toisissa maailmoissa. Muistin senkin hauskan keskustelurupeaman, kun olimme Jarmon, pietarilaisen monitaiteilija Sami Hyrskylahden ja sattumalta paikalle osuneen toimittaja Arvo Tuomisen kanssa ravintolassa, jonka nimi taisi olla Viipuri. Tässä Jarmo ja Sami:

 

Jarmon kaltainen ahkera kulttuurityöläinen elää aina – muistojenkin haalennuttua. Hänen tekstinsä ovat olemassa jälkipolvien lukea. Tästä linkistä voitte lukea Jarmon Pietarin jutun, niin ymmärrätte mitä tarkoitan hänen ahkeralla uteliaisuudellaan.

Jarmo oli aidosti lämmin ja sydämellinen, kanssaihmisiään rakastava kulttuurihenkilö.

Julkaistua 340: Mitä haluaisimme Syyriasta?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt kolumnini, jossa käsittelin varsin ajankohtaista asiaa, josta tullaan keskustelemaan vielä vuosia – ehkä hamaan tappiin:

Mitä haluaisimme Syyriasta?

Miten maailman taideaarteet ovat kautta aikain päätyneet museoihin?

British Museumissa sijaitsevat ns. Elginin marmorit ovat varsin tuttu asia. Lordi Elgin vei vuonna 1806 Britanniaan ison joukon Parthenon-temppelin marmoriveistoksia, ja myi ne sitten rahapulassaan British Museumille vuonna 1816. Kreikan hallitus on vaatinut veistosten palauttamista useita kertoja, ja kiista on edelleenkin kesken.

Paljon vähemmän tuttua on kuitenkin se, että tällaiset kiistat vain lisääntyvät koko ajan, ja on aivan selvä, että ryöstelyä tukevat rauhattomat olot tulevat pitämään ongelman kulttuurikartalla vielä pitkään. Irakin sota on hyvä esimerkki lähihistoriasta – museoaineistoa lähti markkinoille runsaasti.

Lähihistoriamme on täynnä maailmanperinnön sirottelua pitkin länsimaista museoverkostoa. Esimerkiksi Kambodžaa 1975–79 hallinneiden punaisten khmerien tuottaman sekasorron aikana maasta katosi runsaasti taideaarteita. Sothebyn huutokauppahuoneella yritettiin viime vuonna myydä yhtä arviohinnaltaan 2–3 miljoonan dollarin arvoista, temppelistä varastettua 900-luvun hiekkakivistä soturiveistosta, mutta se vedettiin viime hetkellä pois. Nyt siitä kiistellään. Kalifornialaisessa Norton Simon Museumissa on 1980-luvulta asti ollut esillä samantyyppinen veistos, ja viime viikolla Kambodžan hallitus alkoi vaatia sitä takaisin. Runnellun veistoksen jalatkin ovat vielä paikoillaan odottamassa Koh Kerin temppelissä.

Syyriastakin on varmaan kohta liikkeellä heettiläisiä, assyrialaisia ja foinikialaisia kiistojen kohteita.

 Tämä veistos vedettiin pois huutokaupasta ja lienee nyt FBI:n hallussa.

Julkaistua 339 & Luettua 114: Kritiikki ahdingossa ja akatemiassa

Joskus viikolla ilmestyi tuorein Tieteessä tapahtuu (5/12). Minulta oli tilattu kritiikki Martta Heikkilän toimittamasta akateemisesta oppikirjasta Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus 2012). Tässä pohdintojani:  

Kritiikki ahdingossa ja akatemiassa

Olen viimeiset viisitoista vuotta toiminut likipitäen kokopäivätoimisena taidekriitikkona, ja olen koko kyseisen ajan ollut hyvin tietoinen siitä, että olen ollut sangen etuoikeutettu saatuani siihen mahdollisuuden – ei meitä Suomessa niin kovin montaa nimittäin ole. Kokopäivätoimisuuden mahdollistava keskeinen hinta on realiteettien tunnistaminen ja kriitikonkin työtä leimaavan markkinatalouden lakien ymmärtäminen ja soveltaminen: kysyntä ja tarjonta eivät ole kriitikon työssä mikään klisee.

Hyllyissäni on myös parin tuhannen niteen taideteoreettinen kirjasto, ja nyt siihen pitää löytää reikä T-kirjaimen kohdalle, jotta saisin Gaudeamuksen julkaiseman Taidekritiikin perusteet omalle paikalleen. Kirjastoni ja arkisen kirjoittamiseni välisessä maastossa elän teorian ja käytännön heiluriliikkeessä vähintäänkin viikoittaisissa mielenkuohuissa. Tiedän työhöni liittyvät asiat usein sekä teoriassa että käytännössä ja tunnen siten myös molemmat retoriikat heikkouksineen. Ymmärrän hyvin, miksi Taidekritiikin perusteet toimittanut Martta Heikkilä kirjoittaa johdantoesseessään: ”Kriittisyys on ennen kaikkea valintojen tekoa, sillä kriitikko valitsee aiheensa ja yleisön, jolle osoittaa kirjoituksensa.” Samalla kuitenkin tiedän, että suurin osa kriitikoista olisi valmis kirjoittamaan miltei mille tahansa lehdelle, kunhan vain saisi edes jonkun julkaisukanavan ajatuksilleen. Tai että aika usein ne lehdet – siis päätoimittajat tai tuottajat –, jotka juttujani julkaisevat, esittävät myös toivomuksiaan ja toisinaan jopa vaatimuksiaan asioista, joista he haluavat minun kirjoittavan. Kirjoitan vuosittain lähemmäs sata perinteistä kritiikkiä, ja niistä omia valintojani on vain pieni osa. Manipulaatiota pomojani kohtaan olen tietysti oppinut harjoittamaan.

En silti ole valmis toteamaan, että Heikkilä puhuu vastoin parempaa tietoaan. Jostain syystä sympatiseeraan hänen ajatuksiaan, vaikka ne eivät kovin tiukasti ankkuroidukaan siihen kritiikin arkitodellisuuteen, jonka omakohtaisesti tunnen. Sama koskee itse asiassa koko Taidekritiikin perusteet -kirjaa ja sen kaikkia kirjoittajia. Voisin poimia kirjasta kymmeniä väitelauseita, joiden paikkansapitävyyden voisin joko kumota tai ainakin kyseenalaistaa. Sitä en kuitenkaan aio tehdä.

Yksi perusongelma suomalaisen kritiikin tilassa on epäilemättä se, että kunkin taiteenalan akateemista tutkimusta harjoittavat opiskelijat pitävät kritiikin kirjoittamista kuin määritelmällisesti heidän osaamisalueenaan. Suurin osa akateemisen taustan omaavista kriitikoista on akateemisissa pätkätyöhelveteissä eläviä sivutoimisia senttareita, joiden todelliset ambitiotkin ovat jossain ihan muualla. Suomessa ei ole koskaan muodostunut oikeaa kriitikon professiota, eikä tämäkään kirja toimi siltä pohjalta.

Taidekritiikin perusteet on empiirisesti tarkastellen jopa melko heikkolaatuinen, mutta tämäkään ei vähennä sen merkitystä tai kiinnostavuutta. Tässä suhteessa puhun taas käytännöstä. On nimittäin hedelmällistä harrastaa kriitikon työssä menestystä mahdollistavaa, suorastaan alituiseen edellytettävää itsereflektiota tällaisen materiaalin kanssa. Käytäntöä on hyvä sparrata teorian kanssa.

Taidekritiikin perusteet on kuitenkin hyvin tietoinen nykyisestä kritiikin kriisistä, jossa on pitkälle kyse päivälehtien kriisin heijastumisesta perinteiseen kritiikkiin, mutta siitä huolimatta Heikkilä toteaa, että ”taidekriitikkojen määrä on viime vuosikymmenien aikana moninkertaistunut”. En usko tätäkään Heikkilän väittämää, vaikka ymmärrän että netin ja bloggaajien vaikutus kritiikkiin on kasvava. Pelkillä määrällisillä muuttujilla tässä ei kuitenkaan ole mielekästä argumentoida, vaan on syytä miettiä vähän sosiologisemmin institutionaalisia ulottuvuuksia: kuka ja mikä on kriitikko ja kenen kirjoituksilla on esimerkiksi institutionaalisen taideteorian kehyksessä tarkastellen oikeasti edes jonkinlaista merkitystä? Ja myös ihan empiirisesti: istun paljon Kuvataiteen keskusarkistossa ja tutkin kuvataiteemme lähihistoriaa. Aika usein törmään tilanteeseen, jossa melko tavanomaisesta 1970-luvun näyttelystä on ilmestynyt vaikkapa 15 päivälehtikritiikkiä, kun taas nykyisessä taiteilijatuttavapiirissäni on useita taiteilijoita, jotka ovat onnistuneet pitämään uraansa nähden merkittävänkin näyttelyn ilman yhtäkään päivälehtimainintaa. Se, että joku satunnainen bloggaaja kehaisee kahdella adjektiivilla näyttelyä, ei usein merkitse yhtään mitään sen paremmin yleisölle – esimerkiksi 83 klikkausta – kuin taiteilijallekaan. Tai tulevalle taidehistorialle kaanonia muodostavine valintoineen.

Kritiikin tutkiminen ilman siihen liittyvää väistämätöntä hierarkkisuutta on älyllisesti epärehellistä. Se, että suurten makutuomarien ja portinvartijoiden aika kritiikissä on ohitse, ei tarkoita sitä, etteivätkö kulloisetkin vallan rakenteet olisi edelleenkin jäsenneltävissä ja kuvailtavissa. Tähän ulottuvuuteen Taidekritiikin perusteet ei tuo mitään uutta. Myös kirjan instituutiokriittinen ulottuvuus on melko vaatimaton, vaikka on täysin selvää, että kritiikin, taideinstituutioiden ja markkinatalouden keskinäiset kytkökset olisivat aivan oleellista materiaalia, eikä niiden tutkimuksessa tarvitsisi olla edes marxilainen – vaikka ei siitäkään haittaa olisi.

Edelleenkin ja silti: Taidekritiikin perusteet on hyvä kirja. Mutta näinkin voi aidossa kirjoittamistilanteessa käydä: kriitikko ahdistuu, kun tilaajatahon antamat 6.000 merkkiä alkavat jo olla liki saturaatiopistettä, eikä kirjan seitsemästä varsinaisesta artikkelista tai kirjoittajasta ole sanottu vielä sanaakaan – ahdistuu, koska käsillä oleva kirjakritiikki alkaa olla jo tietyllä tavalla epäonnistunut.

Kaikki kirjoittajat, kuusi tohtoria ja yksi lisensiaatti, ovat onnistuneet tehtävässään kunniakkaasti. Martta Heikkilä, Kuisma Korhonen, Outi Lahtinen, Juha-Heikki Tihinen, Veijo Hietala, Susanna Välimäki ja Irmeli Hautamäki ovat kirjoittaneet monipuolisia ja pohdittuja tekstejä, jotka avaavat kritiikin ongelmia moneen suuntaan. Journalistisesti orientoituneena ammattikriitikkona olen viettänyt monta iltaa heidän kanssaan mielessäni väitellen, väliin varsin intohimoisestikin, ja olen taatusti parempi kriitikko tämän lukukokemuksen jälkeen.

Näyttelykuvia 746 & Julkaistua 338: Arjen kokeellisuutta

Eilen oli taas Galleria Ortonin avajaiset. Lokakuun taiteilija on Seppo Renvall (s. 1963), joka oli laittanut esille mustavalkoisia neulanreikävalokuvia ja kaksi videoteosta. Pidin puheen ja tänä aamuna yritin sitten muistella sitä, kun kirjoitin lyhyen esittelyn Renvallista gallerian verkkosivuille:  

Arjen kokeellisuutta

Elokuvia, videoita ja valokuvaa tekevä Seppo Renvall (s. 1963) on yksi Suomen kansainvälisimpiä nykytaiteilijoita. Hänen teoksiaan on nähty lukuisilla festivaaleilla ja merkittävissä kansainvälisissä näyttelyissä – aina Venetsian ja São Paulon biennaaleja myöten. 

Sain kunnian parkkeerata rämäni taiteilijan auton viereen. Taiteellista oli hänenkin parkkeerauksensa.

Renvall ei kuitenkaan ole spektaakkeleiden mies vaan viihtyy pikemminkin marginaalissa. Hänen katseensa kiinnittyy arkiseen ja tavalliseen. Eikä sekään ole aina niin yksiselitteistä. ”Jos näen jotain kiinnostavaa, kuvaan todennäköisesti vastakkaiseen suuntaan”, hän on todennut.

Renvall on tottunut myös työskentelemään ryhmissä eikä ole pitäytynyt pelkkään kuvaan – oli se sitten liikkuvaa tai pysähtynyttä. Hänen teoksissaan on usein mukana ääni tai musiikki. Hän tehnyt yhteistyötä muun muassa rocklegenda Zape Leppäsen ja runoilija Jouni Tommolan kanssa. 

Renvall poistaa kaikua avajaisten äänentoistosta.

Renvallin työskentelyssä on jotain nostalgisen retrohenkistä, ja niinpä hänen tapahtumallisia töitään onkin helppo kutsua performanssien sijaan hieman 1960-luvulta kalskahtavasti ”happeningeiksi”. Eikä kyse olekaan erityisistä ”esityksistä” – muistan senkin tapahtuman, jossa hän joulun alla ystävineen teki halukkaalle yleisölle erilaisia taiteellisia paketteja kaikesta mahdollisesta löytömateriaalista.

Renvallia on tapana kutsua ”kokeellisen elokuvan” tekijäksi, ja tietty kokeellisuus leimaa muutenkin hänen työskentelyään. Galleria Ortonin näyttelyssä hän esittää mustavalkoisia valokuvia, jotka on tehty tavallisesta viinilaatikosta rakennetulla neulanreikäkameralla. Tuloksena on monikerroksisia muotokuvia, jotka ovat myös muunnettavissa animaation kielelle. 

Maija Saksman (s. 1971) esitti huikean laulusikermän avajaisissa – aina Kantelettaresta nyky-Helsinkiin saakka.
  

Vaikka Renvallin yksittäiset kuvatkin ovat usein kuin elokuvan still-kuvia, hän ei ole varsinainen tarinankertoja. Renvallin tematiikkaa keskittyy pikemminkin kuviksi muuttuviin sanoihin kuin juonellisiin tarinoihin. Teokset ovat usein kuin unen ja valveen rajatilan tuottamia runollisia kohtauksia, joissa muistot ja aika sekoittuvat logiikaltaan. Kuten ranskalainen filosofi Maurice Blanchot on todennut: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.”

Sentimentaalinen Renvall ei kuitenkaan ole. On itse asiassa vaikea määritellä hänen taiteilijanlaatuaan – onhan hänen filmografiassaan jopa kaksi teosta, joissa pääosaa näyttelee nikotiinipurukumi. 

Kukitettu taiteilija saapuu jatkoille ravintola Salveen.

Voiko nykytaidetta harrastaa?

Muistinpa yhtäkkiä vähän hauskan jutun. Joskus elokuussa minuun iski piru, kun näin Framen haun ideoiksi Venetsian biennaalia varten. Viimeisenä aamuna sitten naputtelin seuraavan paperin ja lähetin sen eteenpäin liikoja miettimättä. Ja joskus syyskuun alussa sain viestin, että ehdotukseni ei valitettavasti päässyt kolmen joukkoon jatkoneuvotteluita varten. Enpä tuota juurikaan ihmetellyt – en minäkään olisi moista ideaa ihan vakavasti ottanut. Mutta on siinä jotain vähän kiinnostavaakin, joten laitan sen tähän muidenkin mietittäväksi. Jos idea kiinnostaa, on se ihan vapaasti käytettävissä – minulla kun tuota työtä tuntuu piisaavan liiankin kanssa, niin että en pääse toteuttamaan läheskään kaikkea mitä haluaisin. Ehkä kuitenkin joskus vielä ryhdyn harrastelijanykytaiteilijaksi.

Otso Kantokorpi / Ehdotus Venetsian biennaalin Aalto-paviljongin ja Pohjoismaisen paviljongin näyttelyiksi 2013

Voiko nykytaidetta harrastaa?

Kirjoitin jo vuosia sitten Taide-lehteen pääkirjoituksen, jossa ihmettelin sitä, että harrastelijanykytaidetta ei ole olemassa, ja ilmoitin, että aion nyt itse ryhtyä harrastelijanykytaiteilijaksi. Tätä en kuitenkaan tehnyt. Kyse ei silti ollut vitsistä, vaan siitä ristiriitaisia tuntemuksia herättäneestä huomiosta, että vaikka nykytaide on ikään kuin retoriikan tasolla demokraattisempaa kuin taide koskaan, se ei todellisuudessa näy lainkaan taiteen demokratiaan liittyvissä käytännöissä. Taideleirit toimivat edelleenkin niin kuin ovat toimineet koko 1900-luvun, esimerkiksi luonnonhavainnon ja sievän akvarellimaalauksen tasolla. Oppilaille opetetaan jotain ”kivaa”, ja taideleirien pääfunktio taiteilijoille on tuottaa heille palkkaa mahdollistamaan heidän oikeaa työtään. Miksi harrastajille ei opeteta nykytaidetta? Esimerkiksi visuaalisen muodon saavaa käsitteellistä ajattelua, yhteisöllisiä projekteja, dokumentin ja taiteen rajalla liikkuvia merkittävien asioiden tallentamista.
 

Joseph Beuysin (”Jeder Mensch ist ein Künstler”) henki on kuitenkin ollut varsin voimakasta suomalaisessakin taide-elämässä. Minulle on siis herännyt voimakas ja ilmeisen perusteltu kysymys: ”Miksi nykytaidetta ei voi harrastaa?” Tai: ”Voisiko nykytaidetta harrastaa?” Tai: ”Miten harrastetaan nykytaidetta?”

Lisäksi minua on epäilyttänyt nykytaiteen demokraattisuuden eleenomaisuus ja retorisuus laajemminkin. On kuin vanha myyttinen nerokultti olisi vain korvattu nykytaiteen tähtikultilla niin, ettei taiteen kentän rakenteissa ja hierarkioissa ole tapahtunut todellisuudessa juuri mitään muutoksia.

Aivan vastaavasti antinationalistista retoriikkaa pursuava nykytaidekenttäkin toimii todellisuudessa jatkuvasti nationalistisin vivahtein. Esimerkiksi Venetsian biennaalin osallistujat ovat aina – halusivat taiteilijat sitä tai ei – osa kansallista projektia, mitä esimerkiksi joukkotiedotusvälineet tukevat niin voimakkaasti, ettei ulospääsyä tästä ole kovinkaan helppoa nähdä.

Kaikkea edellä mainittua haluaisin haastaa ideallani, joka on lyhykäisyydessään seuraava:

Kerätään pieni pohjoismainen – esimerkiksi taideakatemioihin kytkeytyvistä taiteilijoista (tai myös mahdollisesti pitkälle ehtineistä opiskelijoista) koostuva opettajaryhmä. Järjestetään esimerkiksi HIAP:in kanssa yhteistyössä yhteispohjoismainen nykytaiteen harrastelijaleiri Suomenlinnassa. Mukaan oppilaiksi otetaan sopivan hakumenettelyn avulla joukko innokkaita harrastelijoita, jotka tulevat eri elämänalueilta ja joilla olisi – tai joiden keskuudessa olisi helppo herättää – mahdollisia nykytaiteen harrastamisen liittyviä ambitioita. Leirin tulokset esitetään näyttelynä Venetsiassa Pohjoismaisessa paviljongissa. Suomen paviljongin varaisin omaan projektiini, jossa noudattaisin samoja periaatteita mutta jota voisin kehitellä eteenpäin ja ehkä myös syvemmällekin hieman kevyemmällä rakenteella ja muutaman käsinpoimitun harrastelijanykytaiteilijan voimin. Mukana voisi olla esimerkiksi sosiologi, joka toteuttaa tutkimusprojektiinsa liittyvän dokumentaarissävyisen videotaideteoksen, työpajaohjaaja joka käyttää työssään dokumentaarista mutta samalla taiteellista valokuvaa lisäten omaan projektiinsa näin taiteen avulla oman panoksensa – tai yhtä hyvin lääkäri, arkkitehti tai urheilija. Tai rekkamies, joka toteuttaa road movien – miksei taksikuskikin, joka tutkii kaupungin yötä omasta näkökulmastaan.

Idean instituutiokriittisen luonteen vuoksi tavoitteena on luonnollisesti se, että teokset toimivat taiteen kentän konventioissa, eivätkä yritäkään näyttää harrastelijataiteelta. Tarkoituksena olisi saada aikaan sellaisia taideteoksia, jotka ikään kuin kilpailevat samalla viivalla maailman ”huipputaiteen” kanssa ja pystyvät todellisuudessa taiteellisen laatunsa voimin haastamaan ne tasavertaisina. Projektin kriittisyys suuntautuisi siis toki myös itse biennaaliin, jonka asema nykytaiteen kentällä on ylikorostunut, mitä voisi hieman rapauttaa näyttämällä instituutioiden ulkopuolelta tulevaa häkellyttävän onnistunutta taidetta. Ja myös sellaista taidetta, joka olemassaolollaan vastustaisi nykytaiteeseen niin voimakkaasti liittyviä virallisia vienninedistämisulottuvuuksia, jotka koen vastenmielisinä ja suoraan taiteen sisältöjen kehitystä vastaan toimimisena.

Osa prosessia olisi tietenkin se inho ja kateus, jota projekti herättäisi. Miksi Suomi ”tuhlaa” näin tilaisuutensa, miksi kuraattori pilkkaa ja halventaa ammattitaiteilijoita ja vähentää heidän mahdollisuuksiaan kansainvälisillä markkinoilla? Projektin herättämien reaktioiden dokumentointi olisi siis myös osa projektia. Näin tutkimusongelmaan liittyvät kipupisteet saataisiin kunnolla esiin.

Ja sitten tietysti – ilman mitään abstrakteja metatasoja tai instituutiokriittisiä ulottuvuuksia – olisi tarkoitus lopulta myös ihan aidosti tutkia ja edistää nykytaiteen harrastamisen mahdollisuuksia ja tehdä Venetsian biennaalin avulla järkyttävän iso teko näiden asioiden eteen. Josko ihmiset siis kuitenkin ihan oikeasti voisivatkin harrastaa nykytaidetta? Josko jokamies voisikin olla taiteilija?

Näyttelykuvia 745 & Julkaistua 337: Takapihan taidetta

Maanantaina kävin suljettujen ovien läpi Galerie Anhavassa Anne Koskisen (s. 1969) näyttelyssä No Time for Lover (6.–30.9.). Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi sitten lyhyen lyhyt juttuni: 

Takapihan taidetta

Monet taiteilijat ovat kopioineet toisten taiteilijoiden teoksia. Jotkut jopa väärentävät taidetta. Jotkut taiteilijat miettivät tarkkaan sitä, mitä aitous tai kopio mahtavat tarkoittaa. Anne Koskinen, joka piirtää, maalaa ja veistää, kuuluu jälkimmäisiin. Aitouden miettiminen tarkoittaa joskus kopioimista, ja niinpä Koskinen onkin esimerkiksi kopioinut toisen taiteilijan tekemän maalauksen tarkaksi puuveistokseksi.

Jotkut taiteilijat teettävät teoksensa käsityöläisillä, joillekin taiteilijoille, kuten Anne Koskiselle, on kiinalainen firma tarjonnut palveluksiaan, jotta taiteilija voisi keskittyä hauskempaan elämään. Koskinen kuitenkin tekee teoksensa itse: hakkaa kiveä, muovaa, väkertää puuta ja piirtää häkellyttävän tarkkaa viivaa. 

Jotkut taiteilijat tuntevat tai ainakin luulevat tuntevansa itsensä, jotkut taiteilijat joutuvat miettimään sitäkin, että keitä he oikein ovat ja mikä ylipäänsä on taiteilija – tai ihminen, jos niikseen tulee. Anne Koskinen kuuluu viimemainittuihin.

Nyt Koskinen on jättänyt alkuperäisen ja kopion ongelman taakseen ja ryhtynyt työskentelemään omasta päästään. Hän on myös pysytellyt takapihallaan, ja niinpä osa hänen veistoksistaan koostuukin materiaalista, jonka nimi on ”takapihan kivi”. Ja kuinka yhtä aikaa arkaainen ja jalon monumentaalinen voikaan olla takapihan kiveen veistetty muotokuva. Olisikohan Koskinen nyt ryhtynyt tutkimaan ylevän ja arkisen välistä jännitettä? 

 Black Ines from Udden. Ja siis takapihan kiveä.

***

PS. On tämä vähän rankkaa, kun on töitä päällä liikaa. Olen koko syyskuun aikana käynyt vain viidessä näyttelyssä, kun normaalisti saatan katsoa viikossa toistakymmentä näyttelyä. Ja minä saan sentään tehdä tätä kokopäivätoimekseni. Nyt on oikein huono omatunto, kun moni kiinnostava ja tärkeäkin näyttely jäi näkemättä.

Näyttelykuvia 744: Paljon onnea vaan

Ja niin tuli rästit purettua – vielä yksi: 21.9. lähdin taas retkelle. Nyt oli kohteena Hämeenlinna, jossa yksi merkittävimmistä nykytaiteen keräilijöistämme, Vexi Salmi juhli 70-vuotisjuhliaan:

Aloitimme nostamalla maljoja Hämeenlinnan taidemuseossa, missä oli samalla tilaisuus tarkastella kokoelmanäyttelyä Kokoelmakavalkadi – Edelfeltistä Kasitonniin (7.6. alkaen):

Tämä se on aika hauska tapa esitellä taidetta – ei mitään turhia aikarajoja ja lokeroita esimerkiksi moderniin ja nykytaiteeseen. Näin on tehty esimerkiksi Kumussa koko ajan ja Tikanojan taidekodin kesänäyttelyissä jo vuosia. On varsin hedelmällistä tarkastella samaa tematiikkaa satojen vuosien ajalta.

Ja sitten musikaaliin. Villit vuodet kertoi Vexin laulujen kautta Vexin elämästä:

 
Niin että paljoan onnea vaan!

Taiteen synty

Ja vielä vähän rästejä. 20.9. syyskuuta kävin Herttoniemen taidevalimolla, jossa Tapio Junno (1940–2006) valoi töitään ja jossa Pirkko Nukari (s. 1943) tekee sitä edelleen. Kävimme hakemassa hänen kolme uutta lintuaan:

Aika hurja paikka, missä voi kylmänäkin vähän aistia sitä hetkeä, kun taide pronssisen esineen tasolla syntyy:

Tämä nuori mies ja valaja toisessa polvessa, Juho Pitkänen pitää omalta osaltaan yllä tätä Suomessa jo melko harvinaista perinnettä:

Hieno kokemus.

Näyttelykuvia 743: Kortti kuivamaan

Rästien purku jatkuu. Syyskuun ajan olen tehnyt kahta kirjaa, mutta olen myös joutunut autoilemaan aika paljon. 26.8. kävin Joutsenossa tapaamassa Leena Luostarista (s. 1949). Kävimme läpi hänen tuotantoaan. 9.9. tein saman reissun uudestaan, ja kävimme läpi hänen hienoja luonnoskirjojaan. Kesääkin vielä vähän riitti, joten saimme olla ulkonakin:

Ja enköhän takaisin tullessa ajanut automaattiseen tutkaan ylinopeutta!

Sitten matkasin 15.9. Iihin tapaamaan Petri Yrjölää (s. 1972). Matka tapahtui Vaasan kautta, ja enköhän Hämeenkyrössä ajanut ylinopeutta oikeiden poliisien pitämään ratsiaan! Matkalla pysähdyimme yöksi Vaasaan, missä sattui olemaan juuri avajaiset. Vaasan taidehallissa oli Jani Järvisen (s. 1973) ja Juha Tammenpään (s. 1959) näyttely (15.9.–7.10.):

Osaavat ne vanhemmatkin äijät kokeilla ja etsiä. Molemmat olivat tehneet töitä varsin erilaisilla tekniikoilla: maalanneet, piirtäneet ja tehneet kollaaseja sekä grafiikkaa. Ensin ihmettelin, että oliko tämä joku ryhmänäyttely, kun töiden tyylit olivat niin poikkeavia. Minua vähän ärsyttikin näyttelyn epäyhtenäisyys, mutta sitten oli kuitenkin hauska tarkastella sitä, miten erilaiset teemat vaativat erilaisia tekniikkoja.

Aamulla varhain kohti Iitä, ja eiköhän Pedersören peltipoliisi väläyttänyt salamansa! Näin onnistuin ajamaan kolme ylinopeutta viikon sisällä, joten kriitikon kortti taitaa mennä vähäksi aikaa hyllylle. 

Iissä istuskelin Petri Yrjölän työhuoneella ja kävin läpi hänen tuotantoaan:

Sitten nopeusrajoitusten mukaan Alavudelle vanhempieni luo yöpymään. Seuraavana päivänä edelleen rajoitusten mukaan kohti Helsinkiä. Matkalla kävimme kahvilla Aarne (s. 1956) ja Arja Jämsän (s. 1957) luona, jossa sain taas ihailla suorastaan veistosmaista "Oriveden parasta pizzauunia", jota emme nyt kuitenkaan ehtineet lämmittämään:

Hyvin kulkee vuoden 1992 Mazda 626, joka on kotoisin kuvanveistäjän pojalta, siis melkein kuvanveistäjä itsekin. Tässä se muistelee kesäistä Itä-Virumaassa huristeluaan:

Näyttelykuvia 742 & Julkista taidetta 63 & Katutaidetta 91: Retki Kankaanpäähän

Ja rästien purku jatkuu. Kuun vaihteessa (31.8.–1.9.) tein retken Kankaanpäähän. Minut oli jostain syystä kutsuttu Satakunta-päivään puhumaan, ja aiheeni oli: "Taiteen paikka tänään". Joku muu oli keksinyt otsikon. Tein työtä käskettyä ja matkasin sinne ja puhuin jotain, jota en enää oikein muista. Juhlavaa oli, liput ja kaikki ja yksi ministerikin puhujana:

Asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru puhuu.

Vähän absurdilta koko homma tuntui, koska en oikein ymmärtänyt koko päivän funktiota, paitsi että kaikki puhujat halusivat tuntea ylpeyttä satakuntalaisuudestaan tai kytköksistään Satakuntaan. Selllaista aasinsiltaa minä en keksinyt lainkaan, joten yritin vain puhua taiteen merkityksestä yleisellä tasolla. Alan kuitenkin tuntea itseni jo varsinaiseksi puhuvaksi pääksi, mikä ei aina ole hauskaa.

Sitten mentiin kaupungintalolle lounaalle, ja taisin olla ainoa mies ilman pukua. Haahuilin talossa ja tutkin seinien taidetta. Yhden oikein kiinnostavan uuden tuttavuuden löysin, Ensio Lambergin (1922–1986), jolta oli komea maalaus aulassa:

Valtuustosalissa minua vähän nauratti, kun kylän suuri poika oli jo aktiiviaikanaan saanut pystin – ja vähän isomman sellaisen – salin nurkkaan. Tässä Pertti Mäkisen (s. 1952) näkemys Kauko Juhantalosta:

Kaupunginhallituksen kokoushuoneen seinää koristi Kauko Räikkeen (1923–2005) tiilireliefi (1967):

Kokouspaikkamme eli Koulukeskuksen edustaa koristi puolestaan Lauri Räikkeen (s. 1953) betoniveistos Kaverukset (1976):

Tätä se nepotismi teettää. Kyseessä on siis Kauko Räikkeen poika. Kyllä tuo betoniveisto on vaikea laji. Tekisi joskus mieli järjestää yleisökilpailu aiheesta "Montako hyvännäköistä betoniveistosta Suomesta löytyy?".

Onneksi vieressä oli pyöräteline:

Ja sitten Kankaanpään taidekoululle avajaisiin. Neljännen vuosikurssin grafiikanopiskelijoilla oli yhteisnäyttely Kuuden Kupla (1.–21.9.), jossa nuoret taiteilijat esittelivät monipuolisesti osaamistaan. Melko perinteistä jälki kuitenkin oli, enkä kovin suuria yllätyksiä löytänyt:

Mutta ehkä outo päivä oli vienyt jo vähän mehutkin. Siksi tyydyinkin vetäytymään keskustan ulkopuolelle Kankaanpään kuntoutuskeskukseen, mistä minulle oli varattu huone. Vaan enhän sielläkään päässyt taidetta karkuun. Aulassa oli Juhani Tarnan (s. 1937) jättikkoinen maalaus – varsin hieno itse asiassa, ottaen varsinkin huomioon paikan laadun:

Ja pitkällä käytävällä huoneeseen tuli oikein hyvä olo, kun näin yksinäisen taideteoksen:

Tarkempi tutkimus nimittäin osoitti, että kyseessä oli virolaisen taidegraafikon Virge Jõekaldan (s. 1963) vedos, ja minähän olin juuri ollut avaamassa Virgen näyttelyä Galleria Ortonissa. Maailma oli siis taas pieni. Sitten nukahdin iloisesti.

Seuraavana päivänä olin taas puhuvana päänä, kun kävin taidekoululla puhumassa oppilaiden kanssa. Kun yritin saada ohjeistusta, minulle sanottiin, että "puhu mistä vain". Ja minähän puhuin mistä vain – lähinnä taiteesta ja sen opiskelusta – ja tunnelma oli oikein hyvä. Oppilaat olivat aktiivisia, ja saimme puhuttua ihan oikeaa asiaa paljon. Taidekouluissa on muutenkin aina hauska käydä nuuhkimassa tunnelmia:

 

Sitten katselin vähän ympärilleni kylillä. Siellä törmäsin taas Juhani Tarnaan, joka on vähän Bauhausiin viittaavan taustansa mukaisesti laajentanut työtään myös staflia-maalauksesta:

Ei huono.

Ja oli kylillä katutaidettakin. Vierekkäin oli Mikko Myöhäsen (s. 1975) luvan takaa tehty...

... ja sitten ihan aito anonyymi:

Varsin hauska retki siis.

Ovenripapaljastuspuhe

Ja rästien purku jatkuu. 22.8. pidin elämäni ensimmäisen ovenripapaljastuspuheen (kyllä suomi on hieno kieli). Taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivi Pirkko Pasanen nimittäin hankki itselleen hienon ovenkahvan Reijo Hukkaselta (s. 1946), jolta samoihin aikoihin paljastettiin vähän isompikin hauki. Tässä kuitenkin hauki lähempänä luonnollista kokoa:

Ja tässä itse taiteilija ovella:

Pidin virallisen puheen, mutta hauskaa oli. Söimme hauen sijaan silakkaa eri muodoissa. Pirkon parvekkeella tuli sangen nostalginen olo, sillä hän osti kuvanveistäjä Villu Jaanisoon (s. 1961) kanssa kuratoimani, parin vuoden takaisen Julkisen veistotaiteen museo -näyttelyn päättäneestä huutokaupasta sen rekvisiittaan kuuluneet jalat (Essi Renvallin (1911–1979) Rauhanpatsas), jotka hän oli kiinnittänyt parvekkeensa kattoon:

Ei taiteen aina tarvitse olla niin hemmetin vakavaa.

Näyttelykuvia 740 & 741: Tallaamattomia polkuja

Jatkan rästien purkua. 19.8. päätin käydä galleriassa, missä en ollut koskaan aiemmin käynyt. Niinpä suuntasin Kallioon, jossa sijaitsee Kalleria. Siellä oli tarjolla KekeTopin (oik. Keijo Sundvall. s. 1954) näyttely Tilapäinen blondi – Madonnan ilmestys Kalliossa (17.–30.8.). Aika hauska idea: Keke oli pukenut varsin erilaisia ihmisiä Madonna-naamioon ja ottanut kuvia:

Ei tällä maailma varmaan muutu, mutta luulisin, että kaikilla on ollut hauskaa. Niin että on tämä silti ainakin yhteisöllistä. KekeTop on muutenkin tehnyt mainion anarkistisia tempauksia (tutkikaa taiteilijan kotivisuja).

***

21.8. jatkoin samalla linjalla. Kävi nimittäin pitämässä avajaispuheen galleriassa, missä en myöskään ollut koskaan aiemmin käynyt. Kyseessä oli Kamera-galleria, missä avattiin Leena Ikkalan (s. ?) retrospektiivinen Polaroid-kuvia (22.8.–28.9. – HUOM., näyttely on siis vielä päällä, vaikka olenkin näin myöhässä). Ikkala on suomalaisen Polaroidin varsinainen grand old lady, sillä hän on kuvannut aktiivisesti 1980–luvun alusta näihin päiviin, jolloin kuvaaminen loppui aidon Polaroid-filmin loppumisen myötä. Hän on kokeillut kaikkia mahdollisia Polaroidin temppuja, myös transfer-kuvia. Oli siis varsin hauska nähdä vuosien varrelta erilaisia kuvia ja tavata itse lady:

Näyttelykuvia 739: Posttraumaattinen stressi

Rästien purku jatkuu. Meinasi aivan unohtua yksi näkemäni näyttely: Suomen valokuvataiteen museon Polaroid (18.8.–2.12.). Avajaisia vietettiin lauantaina 18.8.:

Mukana oli näyttelyn Polaroid-kuvaajista muiden muassa Antti Nylén (s. 1973), jonka blogista – joka on kylläkin nyt tauolla – kannattaa lukea juttuja hänen Polaroid- ja muista valokuvakokeiluistaan:

Pidin avajaisissa myös puheen, jonka sisällöstä en muista mitään. Puheen jälkeen sain Antilta lahjaksi pikakuvan itsestäni puhumassa, ja sopivasti juuri tuo kuva näytti, mitä voi tapahtua pikakuvan kanssa. Jostain syystä siihen tuli kehitysvika, ja lopputulos on tässä:

Sattuipa niin, että eräs ystäväni lillui veneellään Kaapelitehtaan takana ja tarjosi kyydin vesiteitse suoraan ravintola Salven eteen:

Alkoi ilmeisesti posttraumaattinen stressihäiriö, jonka oireita Wikipediassa kuvataan muun muassa näin: "Seuraavaan luokkaan kuuluu välttämiskäyttäytyminen: henkilö välttää traumasta muistuttavia esineitä, paikkoja ja ihmisiä, saattaa eristäytyä ja kokea emotionaalista turtumusta." On se kummallista: näyttelyn rakentaminen sujui hienosti, avajaisissa oli hyvä tunnelma, mutta suuri innostus hävisi sen siliän tien. Tulipahan vain oltua mukana tekemässä tällaistakin näyttelyä. Yritän kuitenkin vielä pakottaa itseni katsomaan ko. näyttelyä kunnolla. Nuoruuteni idoli Dave Lindholm: "Silitän sitä, mitä pelkään niin, / siitä ne lähtee sielulukot pois."

Julkista taidetta 62 & Katutaidetta 90: Kiirettä riitti

Rästien purku jatkuu. Elokuun puolivälissä piti kiirettä, ja samana päivänä saattoi olla useita taideasioita käynnissä. Esimerkiksi 15.8. Polaroid-näyttelyä (18.8.–2.12.) ripustettiin kiivaasti. Tässä Heikki Rapo (s. 1963) ja Jouni Kujansuu (s. 1962) – molemmat taiteilijoita mutta myös Suomen valokuvataiteen museon osaavia huippuripustajia – työn touhussa:

Kesken päivää piti käydä tarkastamassa, että Ilomiehet ova ahkerina valmistelemassa Galleria Ortonin tulevaa näyttelyä. Ja siellähän se Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) työskenteli:

Ja vastapäätä pohjia seitsemän miehen yhteistyölle valmisteli Antti Arkoma (s. 1961):

Sitten pitikin jo rynnistää Raha-automaattiyhdistykseen neuvottelemaan, että josko ensi kesän vaivaisukkonäyttely voisi saada jotain tukea. RAY:n aulassa hätkähdytti julkinen teos, jonka tekijää en kyennyt edes arvaamaan:

Ja oikea vastaus on Mauri Favén (1920–2006). Aika raikas ja ehkä jopa vähän epäkonventionaalinen auladuuni. Kyseessä on Nouseva päivä vuodelta 1978.

Ja pitihän kaduillakin pitää silmiä auki:

Näyttelykuvia 738 & Virossa 88: Voiko taide vanhentua?

Olen viimeisen puolentoista kuukauden ajan ollut pahasti ylityöllistetty enkä ole pitänyt yllä blogiani haluamallani tavalla. Olen tekemässä sekä näyttelyä että kirjaa kahdesta merkittävästä mestarista – Tapio Junnosta (1940–2006) ja Leena Luostarisesta (s. 1949) –, eikä elämään ole mahtunut paljoa muuta. Paitsi vielä yksi nuorempi taiteilija, jonka näyttelyjulkaisuun teen myös tekstiä: Iissä asuva Petri Yrjölä (s. 1972). On tullut käytyä siis työhuoneillakin:

 Junnon maailmaa.

 Luostarisen maailmaa.

Yrjölän maailmaa.

***

Vaan on tämä uskonnotontakin vaivaava protestanttisen etiikan henki vahva. Minua on kaikki päivät vaivannut se, että en ole raportoinut edes niistä vähistä näyttelyistä, joissa olen ehtinyt käydä. Niinpä palaan vielä elokuun alkuun, jolloin paniikkini alkoi. Eikä taiteella voi kai viimeistä käyttöpäivää olla, vaikka näyttelyt tulisivat ja menisivät. Joitain dokumentteja aina jää, kuten Estomania-näyttelyn (3.–19.8.) fb-sivut. Tämä virolaisten ja suomalaisten nuorten taiteilijoiden minifestivaali levittäytyi kolmeen galleriaan (Myymälä2, Oksasenkatu 11 ja Galleri Bergman) ja pariin muuhun tapahtumapaikkaan. 

Kävin 4.8. ja 10.8. katsomassa kaikki kolme näyttelyä:

Myymälä2.

Galleri Bergman.

Oksasenkatu 11:ssä tunsin lapsellista riemua, kun Jussi Kivelle (s. 1959) lahjoittamani Narvan palokunnan urheiluviiri oli päässyt osaksi hänen installaatiotaan.

Näyttelyt olivat aika rosoisia ja epätasaisia ja osin tosi kökösti ripustettuja, vaan eipä tuo kauheasti haitannut. Tämä uudempi taiteilijavetoinen kulttuurivaihto ja taiteilijavetoinen galleriatoiminta tuntuvat olevan sitä merkittävintä kansainvälistä kulttuurityötä, mitä nykyaikana tehdään. Ja aina näistä kuvioista onnistuu löytämään jotain uutta ja kiinnostavaa, kuten vaikkapa kahden virolaisen taiteilijan – Triinu Jürves (s. ?) ja Villem Jahu (s. ?) – Noolegrupp, jonka interaktiivinen vodka-installaatio Seuraava aalto täytti Oksasenkadun yläkerran. Viinamereksihän tuota ystävyyden Suomenlahtea on joskus sanottukin:

PS. Vähän myöhemmin. Meinasi koko projektin lempityöni unohtua. Villu Plinkin (s. 1977) ja Silja Saarepuun (s. 1973) videoteos Kivi südamelt (2008) oli huikean hauska kulttuuriyhteistyövideo. Taiteilijat palauttivat jääkauden aikana Suomesta Viroon kulkeutuneen parisataakiloisen kiven takaisin lähtömaahan kaikennäköisin kommelluksin: