Mesenaattien luonteesta
Ovatko kaikki taiteen rakastajat taiteen rakastajia?
Lontoolainen The
Inpendent raportoi tällä viikolla maailman uudesta huippubiennaalista.
Santorinin biennaali Kreikassa aloitti kesällä komeasti rahan voimalla:
taiteilijaksi ja taloustieteilijäksi itseään tituleeraava kreikkalainen
miljardööri Kikos Papadopoulos
lupasi jokaiselle 14 kuraattorille 10.000 punnan palkkiot ja täyden
ylöspidon Egeanmeren idyllissä.
Santorinin biennaali oli yleisömenestys, mutta kuraattorit ja 300 taiteilijaa jäivät nuolemaan näppejään. Rahojaan ei ole saanut kukaan. Suurin osa teoksistakin on tällä hetkellä teillä tietymättömillä – ja Papadopoulos ei tietenkään vastaa puhelimeen.
Papadopouloksen tavoitteena oli kuulemma näyttää tapoja, miten Kreikka pääsee muun muassa taiteen avulla pois lamasta. Taisi osua asian ytimeen.
Helppohan se on kreikkalaisia haukkua. Vaan onko Suomessa toisin? Olen kuullut taiteilijaystäviltäni lukuisia tarinoita Suomessa tehdyistä ohareista, epäluotettavista galleristeista ja penniä ahnaasti venyttävistä suurkeräilijöistä, jotka tinkivät kohtuuttoman aggressiivisesti. Ja useimmiten taiteilijat vain nöyrtyvät hiljaisesti, koska he odottavat edes jonain päivänä saavansa rahansa tai koska teos merkittävässä kokoelmassa näyttää ansioluettelossa hyvältä.
Näitä tarinoita ei kukaan kirjaa mihinkään, eivätkä ne tule osaksi kulttuurihistoriaa. Ne muuntuvat kapakoiden kulkutarinoiksi ja kuolevat sitten pois. Suurten mesenaattien nimet jäävät kuitenkin historiaan.
Kikos Papadopoulos blogissaan, jota on viimeksi päivitetty vuonna 2010.
Santorinin biennaali oli yleisömenestys, mutta kuraattorit ja 300 taiteilijaa jäivät nuolemaan näppejään. Rahojaan ei ole saanut kukaan. Suurin osa teoksistakin on tällä hetkellä teillä tietymättömillä – ja Papadopoulos ei tietenkään vastaa puhelimeen.
Papadopouloksen tavoitteena oli kuulemma näyttää tapoja, miten Kreikka pääsee muun muassa taiteen avulla pois lamasta. Taisi osua asian ytimeen.
Helppohan se on kreikkalaisia haukkua. Vaan onko Suomessa toisin? Olen kuullut taiteilijaystäviltäni lukuisia tarinoita Suomessa tehdyistä ohareista, epäluotettavista galleristeista ja penniä ahnaasti venyttävistä suurkeräilijöistä, jotka tinkivät kohtuuttoman aggressiivisesti. Ja useimmiten taiteilijat vain nöyrtyvät hiljaisesti, koska he odottavat edes jonain päivänä saavansa rahansa tai koska teos merkittävässä kokoelmassa näyttää ansioluettelossa hyvältä.
Näitä tarinoita ei kukaan kirjaa mihinkään, eivätkä ne tule osaksi kulttuurihistoriaa. Ne muuntuvat kapakoiden kulkutarinoiksi ja kuolevat sitten pois. Suurten mesenaattien nimet jäävät kuitenkin historiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti