Julkaistua 504 & Guggenheim Helsinki 54: Guggenheim, elitismi ja taide

Eilen ilmestyi pääkaupunkiseudun Vasen-lehti, johon minulta oli pyydetty Guggenheim-aiheinen kolumni. Olen ollut vuodesta 2011 saakka aktiivinen Guggenheimin vastustaja – ensimmäinen kolumnini aiheesta ilmestyi Ilkassa 26.1.2011. Turismin, arkkitehtuurin ja kävijämäärien sijaan olisi ehkä jo aika puhua muun muassa siitä, minkälaista taidemaailmaa Suomeen haluamme – siitä miten tietty rahavetoinen elitisimi on koko 2000-luvun ajan lisääntynyt taiteen kyljessä. Guggenheim on ollut voimakas osa tätä trendiä, ja se on toinen niistä keskeisistä syistä, joiden takia Guggenheimia vastustan. Toinen painava syy on se, että Guggenheimin rahoittaminen suomalaisilla verorahoilla olisi taide-elämällämme kestämätöntä tilantessa, jossa sekä Valtion taidemuseo että Helsingin taidemuseo ovat resurssiensa kanssa suurissa ongelmissa. Niiden resurssien kehittäminen on mielestäni verorahoilla kustannetun taidepolitiikan ensisijainen tehtävä. Kolmas syy on se, että Guggenheim ei lainkaan edusta niitä kehityskulkuja, jotka tukevat sisällöllisesti kiinnostavimman, tulevaan kurkottavan taiteen edistämistä.

Tässä yhteydessä muistan myös kaikki ne nettijuttujen keskusteluketjut, joissa vastustajien motiiveja on arvailtu – tai siis ikään kuin tiedetty. On puhuttu muun muassa sisäänpäin käpertymisestä, nationalismista ja impivaaralaisuudesta. Minä esimerkiksi olen aina ollut kansainväliseti orientoitunut. Olen kirjoittanut taidejuttuja Tallinnasta, Pietarista, Berliinistä ja Lontoosta. Olisin kirjoittanut enemmänkin, mutta ei free lancerille oikein kukaan tahdo maksaa ulkomaanmatkoja eikä hänellä itsellään ole välttämättä freelanceriudesta johtuen niihin varaa. Olen aina ollut innostunut siitä, kun Suomessa on näytetty hyvää ulkomaista taidetta – ja siis sellaista, joka ei välttämättä ole silkkaa hypetystä ja bonanzaa, viimeksi esimerkiksi Ellen Gallagherin (s. 1965) näyttely (28.9.2013–26.1.2014) Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella. Itse asiassa jaan kollegani Heikki Kastemaan useampaankin kertaan esittämän nostalgisen huolen siitä, että ulkomaisen taiteen esittely oli Suomessa paljon aktiivisempaa 1980-luvulla kuin nykyään.

Sitten vastustajia on syytetty siitä, että varsinkin vasemmistolaisten mielestä kaikki Yhdysvalloista tuleva on pahasta. Minä olen koko ikäni ollut yhdysvaltalalisen kulttuurin indoktrinoima: varsinkin nuoruuteni on vahvasti muotoutunut yhdysvaltalaisen rockmusiikin, elokuvan ja kirjallisuuden avulla. Myöhemmin mukaan tuli vielä kuvataide. Olen siis aina rakastanut osaa yhdysvaltalaista kulttuuria, eikä se mihinkään tule häviämään. En siis vastusta Guggenheimia siksi, että se tulee Yhdysvalloista. Vastustan sitä voimakkaimmin juuri sen vastenmielisen elitistisyyden takia, ja siksi kirjoitin näin:

Guggenheim, elitismi ja taide

Guggenheimin yhteydessä on puhuttu lähinnä turismista ja arkkitehtuurista – ja kunnallispoliittista lehmänkaupoista. Taiteesta ja kulttuuripolitiikasta ei ole puhuttu, vaikka kyse on taidemuseosta.

New Yorkin Guggenheim kuuluu taidemuseoiden kermaan. Siellä järjestetään merkittäviä ja laadukkaita näyttelyitä. Ihan huippu se ei ole: viime vuoden kävijämäärissä se oli 1,18 miljoonalla kävijällä maailman museoista sijalla 47. 

Suomalaisen kulttuurielämän kannalta oleellisempaa on kuitenkin se, minkälaista henkeä me kaipaamme, mitä viestejä tulevaisuuden toiveista haluamme antaa. Juuri Guggenheim edustaa sellaista elitismiä taide-elämässä, jota minun on mahdoton kaivata. 

Ei tarvitse kuin katsoa Solomon R. Guggenheimin säätiön hallitusta: joukko miljonäärejä, joiden lahjoitusvaroin toiminta mahdollistuu. Osa valinnoista on ollut varsin kyseenalaisia, ja ne ovat johtaneet hiljaiseen eroon: esimerkkeinä Venäjän mafiakuvioihin sotkeutunut kiinteistömoguli Janna Bullock ja FBI:n kanssa hakauksissa ollut, konkurssin tehnyt hedgerahastosijoittaja David Ganek. 

Hallitustyypit tuppaavat olemaan taiteenkeräilijöitä. Kiitos lahjoituksista on iso näyttely, joka mogulin kokoelmista järjestetään. Näin kävi esimerkiksi kreikkalaiselle bisnesmiljonääri Dimitri Daskalopoulosille, joka istuu Guggenheimin säätiön hallituksessa ja jonka kokoelmista järjestettiin laaja näyttely Bilbaossa vuonna 2011. Ihan varmasti sielläkin oli hyvää taidetta, mutta en haluaisi nähdä näyttelyitä sillä perusteella, että teokset omistaa joku henkilö. Mieluummin haluaisin nähdä ammattitaidolla kuratoituja näyttelyitä haastavista ja innovatiivisista teemoista. 

On tätä menoa Suomessakin nähty – tai pateettisia yrityksiä sellaiseen suuntaan. Mitä muuta edusti Kiasman entisen johtajan Berndt Arellin aikaansaannos, vuoden ”päänäyttely” Cream, jossa vuonna 2010 esiteltiin jälkijättöisesti 1990-luvulla rikkaiden keräilijöiden suosioon noussutta nuorta brittitaidetta niistä etelähelsinkiläisten rikkaiden kokoelmista, jotka olivat tästä hypestä joitain rippeitä hankkineet? Näyttely ei jättänyt mitään jälkiä Suomen taide-elämään. 

Damien Hirst (s. 1965) Kiasman Cream-näyttelyssä. 

Rahan valta taiteessa on lisääntynyt koko 2000-luvun ajan. Juuri tämän takia Art Reviewin viime vuoden Power 100 -listan ykkössijaa pitää Qatarin kuningashuoneen taidehankinnoista vastaava Shaykha Al-Mayassa Al-Thani. Juuri tämän takia Guggenheim rakentaa museota Abu Dhabiin – siis sen takia, että Dubai ja Qatar käyvät epätoivoista kilpajuoksua siitä, kumpi ostaa itsensä maailmankartalle taiteen avulla, urheilulla kun se ei oikein ole onnistunut. 

Kun ollaan turvallisesti Yhdysvaltain ulkopuolella, meno on myös aika kyynistä: The Guardian raportoi viimeksi joulukuussa Abu Dhabin rakennustyömaiden ongelmista: pakkotyöstä, riistosta ja kelvottomista oloista. 

Tämän takia Guggenheim haluaa Helsinkiin. He tajuavat, että samalla kun osa suomalaista haluaa oman palansa elitismin kakusta, ovat he sen verran naiiveja, että ovat myös valmiita maksamaan, tai sen verran ovelia, että se voi onnistua jopa veronmaksajien rahoilla. 

Venäjälle Guggenheim ei uskalla mennä – pelkästään lainsäädännöllisten ongelmien takia. Lähelle he pääsevät Helsingin kautta. Lähelle oligarkkien rahoja, joita he hamuavat. Muiltakin kuin Vladimir Potaninilta (arvo 14,3 miljardia dollaria), joka jo istuu Guggenheimin hallituksessa – ja omistaa muuten Harjavallan nikkelitehtaan. On meillä tarjota myös Gennadi Timtšenko (arvo 14,1 miljardia), jolla on Suomen passi ja kulttuuriharrastuksia. 

Tämänkaltaista kulttuuripoliittista tulevaisuuttako me haluamme? Sitä, että meidän pikkurikkaille tarjotaan hallituspaikkoja, verkostoitumiskeinoja gaalailtoineen ja kivoine Venetsian matkoineen ja näyttelyitä kivoista pikku kokoelmista, jotka muistuttavat etäisesti oikein rikkaiden keskenään identtisiä isoja kokoelmia? 

Josko kuitenkin satsaisimme resurssimme laadukkaaseen taiteeseen ilman rahan, vallan ja turhamaisuuden kuorrutusta – siihen että taide kuuluu kaikille, myös sille 99 prosentille muutenkin kuin vain höynäytetyn veronmaksajan roolissa?