maanantai 7. lokakuuta 2013

[Julkaistua 454 & Guggenheim Helsinki 40:] Mitä jos vallattaisiin museo?

Tätä ei nyt sitten varsinaisesti julkaistu, mutta julkaisen sen nyt tässä. Kirjoitin toissa sunnuntaina Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen, ja maanantaina siitä pyydettiin kolmanneksen lyhyempi versio, joka mahdollisesti julkaistaisiin. Eivätpä nuo sitten näköjään halunneet julkaista sitä lyhyempääkään, joten laitan alkuperäisen pitkän tähän: 


Mitä jos vallattaisiin museo? 

Helsingin kuvataidemaailma elää jännittäviä aikoja. Guggenheim haluaa tänne miltei epätoivoisesti, Amos Andersonin taidemuseo laajentaa kaupunkitilaan, taiteilijavetoinen Checkpoint Helsinki hamuaa isoa roolia kaupungin taide-elämässä…  
Helsingin taidemuseo on ollut kuin Ruususen unessa. Viime vuosi kului Guggenheim-suunnitelmien kupeessa melkoisessa ahdingossa, tämä vuosi uuden johtajan valinnassa ja ensi vuonna Tennispalatsi menee pitkäksi aikaa kiinni, kun Kulttuurien museolta vapautuvia tiloja aletaan remontoida. Laajemmat tilatkaan eivät poista sitä tosiseikkaa, että museo jää Tennispalatsin toisessa kerroksessa kuin piiloon sivuparvelleen. 
Helsingin taidemuseon tilaongelmat ovat muutenkin – museo ei ole pelkkää näyttelytilaa – Meilahden museotilasta luopumisen jälkeen käyneet melkoisiksi. Uhkana on huonojen väliaikaisratkaisujen kierre. 
Kaikki ongelmat – myös ilmeinen imago-ongelma ja oman profiilin löytäminen – olisivat itse asiassa helposti ratkaistavissa tavalla, joka antaisi vielä mahdollisuuden nousta suoraan pohjoismaisen ja balttilaisen museomaailman huipulle. Mitäpä jos kaupunki antaisi museolle kunnon resurssit – ja epäilemättä myös suhteellisen edullisesti? Ratkaisu olisi yksinkertainen: Annetaan koko Tennispalatsi Helsingin taidemuseon käyttöön! 
Tennispalatsi on tavattoman hieno rakennus, ja se sijaitsee aivan keskeisellä paikalla – myös keskeisellä taidepaikalla Kiasman, Amos Andersonin taidemuseon ja Helsingin Taidehallin välittömässä läheisyydessä. Rakennuksesta ja sen sisällöstä luulisi olevan helppoa tehdä myös merkittävä matkailukohde, jopa Pohjoismaiden ja Baltian hienoin taidemuseo. 
Olen juuri vieraillut Tallinnassa uudessa merimuseossa, ja siellä mahtavan holvi- ja kaaritilan uusiokäytön mahdollisuuksia oli käytetty taidokkaasti tuottamaan sellaista elämyksellisyyttä, jota nykymuseoilta tunnutaan odotettavan. Tennispalatsi tarjoaisi nyt hyödyntämättömät mahdollisuudet aivan samaan.
Nykyisistä rakenteista voisi säilyttää osan ja tehdä museosta myös merkittävän videotaiteen Mekan. Joissain saleissa voisi pyörittää nonstopina suomalaista videotaidetta – yhteistyökumppaneita varmaan löytyisi: AV-arkki, Muu ry., Kuvataideakatemia… Jossain salissa voisi pyörittää kattavaa kuvataidedokumenttien ja alaan liittyvien elokuvien jatkuvaa sarjaa.
Museon ohjelma voisi monipuolisten tilojen ansiosta olla henkeäsalpaavan runsas, galleriatoimintaakin voisi Kluuvin gallerian lisäksi lisätä useammallakin tilalla. 
Katutason liiketilat voitaisiin vuokrata erilaisille kulttuuriyrityksille. Mukana voisi olla hyvä taidekirjakauppa, hyvä taidelainaamo, vaihtoehtoisia pikkupuoteja ja tietenkin ravintola, josta kehittyisi kuvataidealan kohtaamispaikka. Ideoita varmaan syntyisi.
Mitä jos tehtäisiin Tennispalatsista leffapalatsin sijaan taidepalatsi vailla vertaa? 

Otso Kantokorpi
Taidekriitikko, Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtaja (vas.), Helsinki

***

Kuten kollegani Kirsikka Moring totesi osuvasti viimeviikkoisessa joutavanpäiväisessä Taiken järjestämässä Guggenheim-keskustelutilaisuudessa, johon saatan palata jos viitsin tai jaksan: "Meilläkin on unelmia!" 

Näyttelykuvia 866 & 867 & Virossa 102 & Katutaidetta 108: Ja taas joukolla Tallinnaan

Olin juuri toipunut Helsingin taidemuseon johtokunnan Tallinnan matkasta, kun taas piti lähteä reissuun. Espoon Taiteilijakilta oli värvännyt minut järjestämään heille syysseminaarin ja toimimaan matkaoppaana. Matka aloitettiin laivan kokoustilassa, missä minun piti tehdä kuvallinen esitys vieraaseen kulttuuriin – tässä tapauksessa siis Viro – tutustumisen projektista historiatietoisuuden ja taiteen kautta. Jouduin näyttämään kaikki kuvat yhdellä kertaa nostamalla nämä tikut ilmaan – vasemmassa tikussa on vähän runollisempia kuvia ja oikeassa proosallisempia:


M/S Starissa on nimittäin niin hienot konferenssifasiliteetit, että tykin VGA ei keskustellut minun Macini kanssa, ja välipala ei ilmeisesti kuulu asianmukaisiin fasiliteetteihin. Tallink on aina ollut paskafirma.
No, minähän sitten puhuin toista tuntia ilman kuvia ja vaihdoin aihettakin: yritin antaa hyvät taustat virolaisesta taide-elämästä ja sen institutionaalisesta rakenteesta.
Ja kun syysseminaarin teemana oli historiatietoisuus, ensimmäinen kohteemme oli Kadriorgin taidemuseo, missä oli parhaillaan näyttely Taiteilija ja Kleio – kuvia Baltian historiasta ja historiatietoisuudesta (7.9.2013–9.3.2014). 1800-luvun balttitaiteesta kootussa näyttelyssä kohtaavat "historian tapahtumat ja paikat, sankarit ja esikuvat".

Nykyajan sankari Ilppo Alho (s. 1954) kohtaa Artūrs Baumaniksen (1867–1904) kuurinmaalaiset soturit polttamassa kuolleita taistelijoita.

Tällainen 1800-luvun historiamaalaus ei ole ihan minun lajiani, joten ei asiasta enempää. Ihan kiinnostava pieni näyttely kuitenkin oli.
Osa porukasta juoksi viereisen Kumun salamannopeasti läpi ennen seuraavaa kohdettamme, joka oli ratikkamatkan päässä F-hooneessa odottava Leonhard Lapin (s. 1947), jolle olin antanut tehtäväksi kertoa virolaisen neuvostoajan taiteen ja nykytaiteen historiatietoisuudesta:


Jutustelimme siellä liki pari tuntia. Matkalla ratikkapysäkille törmäsimme katutaideduuniin jonka täytyy olla suomalaista tekoa:

Eiköhän tämä ole EGS (s. ?)?

Sitten Viron Nykytaiteen Museoon (Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum, EKKM), missä yksi paikan puuhamiehistä, taidehistorioitsija, kriitikko ja kuraattori Anders Härm kertoi meille paikan toiminnasta sekä Viron taide-elämästä ja sen institutionaalisista rakenteista:


Siihen loppui virallinen ohjelma, mutta osa porukasta lähti vielä kanssani ratikalla Koplinniemen kärkeen käymään baarissa. Koplin rapistuneessa työläisympäristössä odotti hauska yllätysnäyttely:

Ilppo Alho ja Mildred Lehtinen (s. 1956) tutustuvat yllätysnäyttelyyn luonnon helmassa.


Myöhemmin sain selville, että Koplin vanhoja kuvia ympäriinsä installoinut taho on Professorite Küla Selts (aluetta nimitettiin aikoinaan Professoreiden kyläksi, koska Tallinnan teknillisen korkeakoulun proffat asuivat vanhan telakan toimihenkilörakennuksissa silloin, kun telakan pääkonttori oli korkeakouun käytössä). Tämä lienee osa tuhoutuvan työläismiljöön puolesta käytävää epätoivoista taistelua. Luksusta sinne kuitenkin joskus nousee.
Hieno näyttelyidea, mutta vähän haikea olo tuli, koska vanhoja työläisparakkeja oli poltettu taas lisää.

***

Hyvä matka jälleen ja korkea työmoraali kaikilla – me emme suinkaan käyttäneet tätä telinettä tyhjäksi paluumatkalla:

torstai 3. lokakuuta 2013

Helsingin taidemuseon johtokunta 7 & Näyttelykuvia 863 & 864 & 865 & Virossa 101 & Guggenheim Helsinki 39: Joukolla Tallinnaan, osa 2

Junassa matkalla Tampereelle.
Palaan vielä viime viikon perjantaihin, Helsingin taidemuseon johtokunnan syysseminaariin.
Vaikka olimmekin seminaarimatkalla, ei se tarkoittanut rankkaa yöbiletystä ja pitkiä aamu-unia. Kello 8.30 istuimme jo Viru-hotellin seminaarihuoneessa jatkamassa laivalla aloitettuja pohdintoja museon tulevaisuudennäkymistä:


Sitten matkasimme Tallinnan uuteen merimuseoon – nimeltään Lennusadam – tutustuaksemme tsaarinaikaisen vesitasojen hangaarin huikean betonirakenteen uusiokäyttöön museona. Ja kyllä se olikin komea paikka:


Itse perusnäyttely oli makuuni vähän turhan mililtaristinen, mutta kyllä se laivoista tykkäävä pikkupoika herää taidekriitikossakin. Oli sitä paitsi hauska katsella sitä, millä innolla Tuomas Rantanenkin, kaupunginhallituksen edustaja johtokunnassa, syöksyi tilaisuuden tullen varsin ripeästi sukellusveneen sisään. 
Georgialaisern lounaan jälkeen siirryimme Talinnan Taidehalliin – Tallinna Kunstihoone, missä johtaja Karin Hallas-Murula otti meidät vastaan ja kertoi Taidehallin toiminnasta ja profiilista. Itse asiassa kokoonnuimme Taidehallin alakerran galleriassa, Kunstihoone galeriissa, koska itse halliin rakennettiin seuraava näyttelyä. Kävimme kuitenkin myös hallin tilat läpi:

Nina Sillantaka ja Valentina Ahlavuo katsovat Karin Hallas-Murulan osoittamaa Taidehallin kattoa.

Taidehallin galleriassa oli hauska liikkuvien veistosten yhteisnäyttely – nimeä en valitettavasti muista, ja Taidehallin kotisivut ovat tätä kirjoitettaessa kumma kyllä päivittämättä:

Valentina Ahlavuo taiteen kuivapesussa.

Sitten kävimme vielä nurkan takana Taidehallin toisessa galleriassa, Linnagaleriissa, missä oli Anna-Stina Treumundin (s. 1982) näyttely (12.9.–6.10). Treumund on lesboproblematiikkaa käsittelevän taiteen uranuurtajia Viron nykytaide-elämässä. Kokemuksellisesti näyttely oli kyllä vähän viileä ja ohut.   

Taidemuseon johtaja Erja Pusa ja Treumundin piiskaavaa taidetta.

Sitten piipahdimme vielä vanhan ystäväni Leonhard Lapinin (s. 1947) työhuoneella, koska se sattuu olemaan juuri Taidehallin yläkerrassa:

***

Siinä se.
Ja mitä me sitten opimme? Aika paljon Viron taide-elämästä, mutta palaan mieliaiheeseeni G:hen, johon olen todellisuudessa perin juurin kyllästynyt: Guggenheimin sijaan meidän tulisi verorahoillamme tukea omien instituutiottemme mahdollisuuksia luoda aidosti kansainvälistä brändiä – jos sellaista nyt kerran sitten pitää olla. Miksi ihmeessä me emme siinä onnistuisi, kun paljon pikkaraisempi ja myös köyhempi Viro on tehnyt sen museomaailmassa 2000-luvulla jo kahteen kertaan? European Museum Forum valitsi Kumun Vuoden eurooppalaiseksi museoksi vuonna 2008. Lennusadam sai Europa Nostra grand prix'n tänä vuonna. Taidealan ammattilaisena voin vielä todeta, että Kumu on laadukkaalla näyttelypolitiikallaan esimerkiksi pakottanut minut käymään siellä säännöllisesti – jo useamman vuoden ajan. Vähän samalla tavalla kuin monet taiteilijat tunsivat aikoinaan – ja osin vieläkin – olevansa miltei pakotettuja käymään Tukholman Moderna Museetissa. Tämänkin me voimme naapureitamme ajatellen saada aikaiseksi ja ihan itse.
Onhan se nyt piru, ettemme me muka pystyisi samaan! Jos vaikka annettaisiin Helsingin taidemuseolle rohkeasti koko Tennispalatsi käyttöön ja edes osa Guggenheimin haluamista lisäresursseista ja unohdettaisiin koko Guggenheim välittömästi. 
Mitä jos vallattaisiin museo? Mitä jos ryhdyttäisiin heti hommiin? 

***

No hyvä on, oli meillä työn lisäksi ihan hauskaakin, ja lopussa jäi peräti tunti omaa aikaa. Lähdin Kauppakeskus Solariksen Biomarketiin katsomaan, että löytäisinkö esimerkiksi jotan vähän erikoisempaa luomulihaa. Eipä löytynyt mitään ihmeellistä, mutta kassalla näin tutun miehen erilaisista levynkansista. Oli pakko mennä sanomaan päivää ja antamaan tunnustus niistä musiikkinautinnoista, joita olen häneltä vuosien mittaan saanut. Ja sitten vielä kehtasin ottaa valokuvankin tästä heebosta:

 

Kyseessä on virolaisen rockin legenda, maailmanluokan kitaristi Riho Sibul. Vähän minua hävettikin tällainen teinityttömäinen fanittaminen, mutta tiedän kokemuksesta, että tuntemattomilta ihmisiltä saatu palaute tuntuu joskus aivan hirvittävän hyvältä.
Kuunelkaapa vaikka tästä linkistä Ultima Thulen ja Riho Sibulin Kassitapp livenä vuodelta 2007.
Niin että aika onnistunut reissu kaikkineen.

Helsingin taidemuseon johtokunta 6 & Näyttelykuvia 860 & 861 & 862 & Virossa 100: Joukolla Tallinnaan

Palaan vielä viikon takaisiin asioihin. Viime viikon torstain ja perjantain vietimme Helsingin taidemuseon johtokunnan ja museon johdon kanssa syysseminaarissa Tallinnassa.
Aloitetaan torstaista.
Menomatkan istuimme kokoustiloissa ja kävimme intensiivistä keskustelua museon tulevaisuuden suunnasta ja kohdattavista ongelmista – muun muassa tilaongelmista ja Tennispalatsin tulevaisuudesta. Kävimme myös läpi museon missioon ja visioihin liittyviä ajatuksia, mihin palaamme varmaan tarkemmin, kun uusi johtaja on toivottavasti pian valittu.
Laivalta ryntäsimme suoraan Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseumiin (EKKM, = Viron nykytaiteen museo), jossa yksi museon puuhamiehistä, Anders Härm esitteli meille tämän valtaamalla syntyneen anarkistisen instituution toimintaa ja sen ovelaa tapaa käyttää perinteisiä institutionaalisia rakenteita – muun muassa arvostettua taidepalkintoa – oman toimintansa vakiinnuttamiseksi:


Tutustuimme myös museossa käynnissä olevaan näyttelyyn, & So On & So Forth (14.9.–20.10). Kolme kerrosta täyttävässä isossa kansainvälisessä näyttelyssä oli Fluxus-henkisesti – Robert Fillioun (1926–1987) ekvivalenssiteoriaa: "hyvin tehty", "huonosti tehty" "ei tehty" – paljon töitä, jotka jopa naurun lisäksi koskettivat aika vakavia taiteen asioita.


Yllä David Horvitzin (s. 1982) Ajattelen sinua (2010-). Horvitz ajattelee katsojaa, jos tämä laittaa dollarin purkkiin ja lähettää Horvitzille sähköpostin. Horvitzilta tulee joskus takaisin kaksi sähköpostia: toinen kun ajattelu alkaa ja toinen kun se loppuu.


Tämä sataman lähellä sijaitseva käyttämättömäksi jääneeltä energialaitokselta vallattu museo on jokaisen taiteenharrastajan ehdoton käyntikohde nyky-Tallinnassa.


***

Sitten suoraan Viron taide-elämän lippulaivaan Kumuun, jossa museon johtaja Anu Liivak esitteli meille museon toimintaa – saimme myös kiertomatkan takahuoneisiin, varastoihin ja konservoinnin tiloihin. Vähän kateeksikin kävi, kun katsoi museon hienoja tilaratkaisuja.

 Anu Liivak ja Lepo Mikon (1911–1978) tulevaa näyttelyä varten restauroitavana oleva työ.

Sitten oli aikaa tutustua ison salin hienoon näyttelyyn Kriitika ja kriisid – Kunst Euroopas alates 1945 (28.6.–3.11). Berliinistä Tallinnaan ja sieltä Milanoon jatkava näyttely on tehty Euroopan neuvoston kanssa yhteistyössä. Varsin yhteiskuntakriittisessä ja suuren suurilla tähdillä – oli Gormley (s. 1950), oli Richter (s. 1932), oli Kounellis (s. 1936), oli Nam June Paik (1932–2006)... you name it... – varustetussa näyttelyssä oli hauska nähdä yksi suomalainenkin, Aurora Reinhard (s. 1975). Ja oli siellä yksi virolainenkin, Raul Meel (s. 1941), jonka tapasimme itse teossa:

Museonjohtaja Erja Pusa keskustelemassa Raul Meelin kanssa. Hallintopäällikkö Pia Uljas tutkii Meelin taidetta.

(Melkein sanoisin, että aidon taiteenharrastajan on syytä harkita Tallinnan matkaa jo pelkästään tämän näyttelyn perusteella.)
Sitten siirryimme yläkertaan, jossa pääsimme nauttimaan tallinnalaisesta avajaistunnelmasta. Nykytaiteen tiloissa avattiin äänitaidenäyttely Sünkroonist väljas (27.9.–12.1.2014; "Pois synkasta"). Sekä historiallisesti että nykyaikaan rakennettu näyttely oli massiivinen äänitaiteen pläjäys, jonne kaikki menivät sukkasillaan:


Ihan sikahieno ja monipuolinen näyttely.

Raul Keller (s. 1973) ennen avajaisia äänittämässä Hello Upanin (s. 1977) kanssa ääniteostaan, joka soi looppina näyttelyn ajan. 

(Ja taas: Melkein sanoisin, että aidon taiteenharrastajan on syytä harkita Tallinnan matkaa jo pelkästään tämän näyttelyn perusteella.)

***

Sitten pikaisesti hotelliin majoittumaan ja illalliselle sesonkituotteisiin ja lähiruokaan keskittyvään Leibiin. Toinen suunniteltu vieraamme oli flunssassa, mutta kuvataiteilija Leonhard Lapin (s. 1947) kertoi meille näkemyksiään Viron taide-elämästä:


Sain myös paikalle kuvanveistäjä Jüri Ojaverin (s. 1955). Niinpä johtokunta sai aika tuhdin annoksen virolaisen taide-elämän lähihistoriaa.
Uskallan vähän kehuakin, että ahkeria olimme – kaikilla (mutta aika vähillä) tuhlatuilla verorahoilla.
Palaan vielä perjantain antiin.

***

Nyt tämä jätkä lähtee Tampereelle. Puhun siellä näistä asioista.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Vieraana radiossa

Tänään kävin Yle Puheessa Riku ja Tunna – Docventures -ohjelman vieraana. Keskustelimme Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin kanssa taiteesta:


Tästä linkistä voitte kuunnella tuon suoran ohjelman. Väliin olin vähän fiksu, väliin vähän vähemmän. Mutta kai minun on seistävä sanojeni takana. Sain minä aikaan miltei lentävän lauseenkin: "Paska taide on se hinta, mikä maksetaan hyvästä taiteesta."
Ohjelman Facebook-sivu oli myös linkittänyt vanhan Kultakuumeen kolumnini taiteen ymmärtämisestä, joka on herättänyt uutta keskustelua sekä Facebook-sivulla että Kultakuumeen sivuilla. Aika hauskaa.

Riku Rantala on aikamoinen höyrypää, joka seisoi ja heilui koko lähetyksen ajan.

Maailma kuuluu meille kaikille!

Greenpeace-aktivisti Sini Saarela, jota uhkaa jopa 15 vuoden vankeustuomio, tarvitsee kaikkien suomalaisten tukea. Tästä linkistä voit kirjoittaa s-postilla vaatimuksen Venäjän lähetystöön.

 
Lauantaina 5.10.2013 Greenpeace järjestää Helsingissä mielenosoituksen: "Kokoontuminen on kello 13 Kiasman edessä. Marssimme Venäjän suurlähetystölle, jonka edessä kello 14–15 vaadimme Arktiksen suojelua öljy-yhtiöiltä sekä Sini Saarelan ja muiden Gazpromin arktista öljynporausta vastustaneiden aktivistien vapauttamista tutkintavankeudesta."
Kaikki kynnelle kykenevät mukaan!

Guggenheim Helsinki 38: Guggenheimin talouslaskelmista

Hyvät ystävät,
lukekaa tästä linkistä Osku Pajamäen tämänpäiväinen kolumni Demarista. Kiihkottomasti silkkaa faktaa ja numeroa. Tätäkö me haluaisimme?

Julkaistua 453 & Näyttelykuvia 859: "Voimakkaita liikkeitä, elämää..."

Maanantaina oli riemukas päivä ja ilta. Ulla Rantanen (s. 1938) hyppäsi jo 1990-luvun lopulla pois taidemaailman oravanpyörästä eikä ole liiemmin harrastanut uranhoitoa ja esilläoloa sen jälkeen. Olinkin varsin onnellinen, kun sain houkuteltua hänet pitämään näyttelyn (30.9.–25.10) Galleria Ortonissa. Tämä taitaa laskujeni mukaan olla hänen kolmas helsinkiläinen yksityisnäyttelynsä 17 vuoteen.
Sunnuntaina ripustettiin:


Maanantaina juhlittiin avajaisia, ja onneksi Ulla tarttui myös mikrofoniin ja kertoi työstään:



Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille lyhyen taiteilijaesittelyn:

”Voimakkaita liikkeitä, elämää…”

Taidemaalarina, graafikkona ja piirtäjänä tunnettu Ulla Rantanen (s. 1938) muistetaan 1960-luvun Maaliskuulaisista, taiteilijaryhmästä, joka liitetään usein informalismiin, mutta kovin yhtenäisestä ryhmästä tai mistään varsinaisesta ismistä ei ehkä kuitenkaan ollut kyse. Yksilöllistä vapautta korostanut ryhmä kävi pikemminkin esitaistelua spontaanin ja vapaan muodon puolesta. Vapaus on tietenkin suhteellinen käsite, eikä se maaliskuulaisten kohdalla tarkoita ryöppyävän ja hallitsemattoman ylivaltaa vaan melko ankaraa suhtautumista sisältöihin ja luomiseen, kriittistä ja kiteytynyttä asennetta ilmaisuun.
 Rantasella kriittinen asenne tuli mukaan myös aihepiireihin. Hän kuvasi 1960–70-luvuilla ympäröivää yhteiskuntaa ja urbaania elämänmenoa. Rantasen viiva oli usein varsin vauhdikas ja ilmaisuvoimainen, mutta hänellä oli myös vaihe, jolloin pikkutarkka ja terävä viiva tuottivat häkellyttäviä piirustuksia. Piirtäminenhän mielletään usein luonnostelemiseksi, sormiharjoituksiksi, mutta Rantanen oli yksi niistä suomalaistaiteilijoista, jotka nostivat piirtämisen aidosti ilmaisuvoimaisena välineenä ikään kuin arvokkaamman taiteen joukkoon. Sallittakoon pieni kasku. Muistan kuinka nuorena opiskelijapoikana vähän harmittelinkin sitä, että maaseudulla asuva taiteilija-isäni ei ollut kovin kuuluisa. Aina kun jouduin uusille tuttavuuksilleni selittelemään hänen taiteilijanlaatuaan, totesin että isäni on itse asiassa huikea piirtäjä – ehkä jopa ”Suomen toiseksi paras”. Se paras oli tietenkin Ulla Rantanen. 
1980-luvulla Rantanen palasi luonnon pariin. Mitään maisemakuvaajaa hänestä ei kuitenkaan tullut – kohteena oli havainnon välittämisen sijaan pikemminkin subjektiivisesti suodattunut tunne. Rantanen itse kirjoitti vuonna 1980: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi, rauhallisen pinnan alla on kuitenkin voimakkaita liikkeitä, elämää, joka on dramaattisia tapahtumia täynnä. Voin sieltä löytää omalle ja jokaisen ihmisen olemukselle täydellisen vastineen: toivon, yksinäisyyden, kauneuden, kuoleman.” 
Galleria Ortonissa nyt esillä olevat 2000-luvun litografiat ovat monet saaneet ilmiasunsa kenialaisesta luonnosta (Rantanen on viihtynyt siellä vuodesta 1996 saakka), mutta tätä ei ehkä ole syytä ylikorostaa: ”Aiheimpulssit ovat tulleet viime vuosikymmenen elämysmaailmasta. Siitä huolimatta teoksen lopullinen muoto saattaa viitata mihin tahansa”, totesi Rantanen vuonna 2006 pitäessään edellistä yksityisnäyttelyään Helsingissä. 
Uudemmissa töissään hän kuin palannut vanhan informalismin pariin, mutta mukana on paljon eletyn ja koetun tuomaa kerroksellisuutta. Se ei kuitenkaan ryöppyä ja rönsyä, sillä Rantanen on mestari kiteyttämään, löytämään ne olennaiset jännitteet, joiden kautta taide elää ja hengittää.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Guggenheim Helsinki 37 & Helsingin taidemuseon johtokunta 5: Thomas Wallgren vieraskynänä

Nyt jotain poikkeuksellista! Vietin kaksi päivää Tallinnassa Helsingin taidemuseon johtokunnan ja museon johdon kanssa syyssemimaarissa, jossa sekä keskustelimme museon merkittävistä tulevaisuudennäkymistä että myös tutustuimme tallinnalaisiin taideinstituutioihin muutaman avainhenkilön kanssa. Palaa tämän asian raportoiniin varmaankin huomenna. Matkaamme leimasi myös pieni kohu, jonka puheenjohtajamme Thomas Wallgrenin keskiviikkoinen lausunto Ylen aamu-tv:ssä aiheutti (lukekaa myös jutun herättämät 338 kommenttia, jos jaksatte). Thomas esitti sitten myös eilisessä Ylen kommentissaan anteeksipyyntönsä kiivaista sanoistaan. Tällaisissa lyhyissä haastattelukommenteissahan ei asioita aina pysty kunnolla artikuloimaan ja argumentoimaan jo pelkästään ajanpuutteen takia, joten asia on ilmeisesti muhinut sen jälkeen Thomaksen päässä aika paljon. Niinpä hyvässä yhteistyöhengessä päätimmekin, että annan blogissani hänelle tilaa esitellä asiaa vielä kerran vähän tarkemmin reflektoidusti. Sitä paitsi tuntui aika raikkaalta uutuudelta esitellä blogissaan ns. vieraskynä. En myöskään ole olematta Thomaksen kanssa varsin voimakkaasti samaa mieltä, joten yhteistyö tuntuu luonnolliselta. Tässä Thomaksen teksti:

Yksi virolaisen taiteen legendoista, Raul Meel (s. 1941), kertoi Thomas Wallgrenille urastaan toissailtana Kumun avajaisissa.

Korruptio, anteeksipyyntö, sekoilu: Guggenheim ja mitä sitten?

Syytin viime keskiviikkona Ylen aamu-tv:n suorassa lähetyksessä Helsingin kaupunginjohtajistoa ja kaupunginhallitusta moraalisesti korruptoituneeksi. Kadun sanomisiani, sillä henkilöt, joihin kollektiivisesti esittämäni syytös kohdistui, ovat tehneet enemmän hyvää kuin useimmat muut suomalaiset hyvän hallinnon ja demokratian puolesta. Olin epäreilu heitä kohtaan henkilöinä ja olen saattanut loukata heitä. Olen tästä pahoillani. 
Syytökseni voi myös viedä keskustelua Guggenheimista harhapoluille ja antaa lisää pontta yleiselle politiikan vastaisuudella. Sekin harmittaa. Yritänhän itsekin amatöörinä osallistua politiikkaan. Ei se aina ole kivaa ja helppoa. Toivon usein, että kun minä ja muut epäonnistumme tai teemme väärin, meidän yrittämisiämme arvioitaisiin ankaran kriittisesti mutta samalla myös myötätunnon ja säälin näkökulmasta. Juuri tässä suhteessa minä epäonnistuin tuossa aamu-tv:n lähetyksessä. Annoin turhautumiseni ja suuttumukseni ohjata sanavalintojani, ja myötätunto sekä perustava solidaarisuus unohtuivat.
Radikaalisti huonossa tilanteessa politiikka on täynnä itsekkyyttä, röyhkeyttä, korruptiota ja valheita ja se voi johtaa äärimmäiseen väkivaltaan. Silloin myötätuntoa ei tarvita. (Ainakin myötätunnon merkitys on silloin aivan toinen kuin terveissä oloissa.) Mutta tilanteemme Suomessa ei ole radikaalisti huono. Meillä on politiikan perinteessä ja tavoissa paljon parannettavaa, mutta myös paljon puolustettavaa. 
Intialaisilta ystäviltäni olen oppinut, että jos me pohjoismaalaiset nyt unohdamme tarpeen esittää ankaraakin kritiikkiä solidaarisuuden hengessä, meille voi kohta tulla ikävä niitä johtajia ja käytäntöjä kohtaan, jotka meillä nyt on. Politiikkaa ei saisi jättää vain sellaisten todella kovanahkaisten ihmisten harteille, joita mikään kritiikki ei loukkaa eikä lannista.


***


Kriittisyydestä meidän ei silti tarvitse luopua, edes kuvataidepolitiikassa. Minusta Guggenheim on saanut koko taidepolitiikan kentän meillä melko lailla sekaisin. Tunne edellä mennään, prosessissa on omalaatuisia piirteitä ja rauhallinen kokonaishallinta on muuttunut vaikeaksi.


***


Yritin viime keskiviikkona esittää Ylen aamu-tv:n suorassa lähetyksessä seuraavia ajatuksia.
1. Jos hankkeita, joissa liikkuu tai saattaa jatkossa liikkua paljon veronmaksajien rahaa, valmistellaan kabineteissa ja käytävillä julkisuudelta salaa, korruptio on paljon helpommin mahdollista kuin jos samoja hankkeita valmistellaan avoimesti.
2. Jos hanke on hyvä, ei ole mitään syytä miksi sen valmistelu ei olisi avointa.
3. Mielestäni sekä Guggenheimin Helsingin projektia että Amos Andersonin taidemuseon ja sen omistajan Konstsamfundetin Lasipalatsi-hanketta on valmisteltu kabineteissa läpinäkymättömästi.
4. Valmistelun salamyhkäisyys herättää minussa monia epäilyksiä. Pitävätkö hankkeiden ajajat itse projektejaan niin huonoina, etteivät usko niiden mahdollisuuksiin menestyä, jos valmistelu on avointa? Avoimuuden puute on siis saanut minua epäilemään itse hankkeita jo ennen kuin olen saanut kunnon mahdollisuuden tutustua niihin. Toisaalta, voisi käydä niinkin, että minä tai muut päättäjät alamme muodostaa myönteisen kannan Guggenhemin ja Konstsamfundetin hankkeisiin ennen aikojamme julkisen keskustelun herättämien mielikuvien valossa. Jos hankkeet saadaan julkisuudessa näyttämään hienoilta ennen kuin tiedetään, mitä paketit oikein pitävät sisällään päättäjälle, voi syntyä houkutus ilmoittaa kannatuksensa niille, jotta välttäisi leimautumisen ihmiseksi joka ”vastustaa” panostamista taiteeseen. 
5. Avoimuuden puute saattaa myös herättää epäilyn, että hankkeisiin liittyy ”kovaa” korruptiota eli lahjontaa. Minulla ei ole lahjonnasta mitään tietoa enkä epäile, että sitä on tapahtunut. Mutta tapahtumien kulku on laadultaan mielestäni sellainen, joka melkein väistämättä ruokkii epäilyjä korruptiosta.
6. Sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle ja politiikan maineelle on haitallista jos julkista päätöksentekoa epäillään korruptoituneeksi.
7. Helsingin virkamiesjohto ja ylimmät luottamushenkilöt eivät ole onnistuneet toimimaan siten, että voisimme pitää Guggenheimin ja Konstsamfundetin hankkeiden valmistelua ja kaupungin osuutta niissä kovin avoimena. (Ylen aamu-tv:n lähetyksessä, jossa olin mukana mainitsin vastuullisina tästä vain kaupunginjohtajiston ja kaupunginhallituksen. Myös valtuustoryhmät, tai ainakin niiden puheenjohtajat, olisi pitänyt mainita tässä yhteydessä.)
8. Koska kuitenkin pidän, mainituista syistä, valmistelun avoimuutta tärkeänä katson, että kaupungin johto on toiminut huonosti, tai ainakin taitamattomasti, Guggenhemim ja Konstsamfundetin hankkeiden kohdalla.
9. Huono toiminta ei synny tyhjästä. Guggenheim-sekoilu on mahdollista vain kahden edellytyksen vallitessa. Poliittinen kulttuurimme, ”maan tapa”, ei arvosta avoimuutta riittävästi vaan jättää paljon turhaa tilaa salailulle. Toiseksi: huono poliittinen kulttuuri jatkuu niin kauan kuin me, jotka olemme mukana, viihdymme ”kabineteissa” liian hyvin. Toisin sanoen, se jatkuu niin kauan kuin pidämme siitä, että saamme kuulua niiden valittujen joukkoon, jotka tietävät enemmän kuin muut ja ovat mukana niiden pöytien ääressä, joissa päätökset ”oikeasti” syntyvät, julkisen arvostelun ja läpivalaisun ulottumattomissa.
10. Kuvaamaani ”viihtymistä kabineteissa” voisi kenties sanoa moraalisen korruption lajiksi. Mutta sillä onko oikea sana kyseiselle ilmiölle moraalinen korruptio vai onko eksaktimpi ilmaisu esimerkiksi henkinen laiskuus tai velttous ei ole niinkään väliä. Tärkeää on vain tiedostaa ilmiö ja sen haitat ja se, että yritämme taistella sitä vastaan – itsessämme ja muissa.


***


Taidepoliittista keskustelua Helsingissä voisi nyt auttaa panostaminen avoimuuteen. Checkpoint Helsinki, Museokeskus, Guggenheim, Tennispalatsin laajennus, Amos Andersonin taidemuseon Lasipalatsi- suunnitelmat… harvoin Helsingissä on yhtä aikaa ollut esillä näin paljon mielenkiintoisia ideoita taidepolitiikan kentällä.
Tarvitsemme kokonaisvaltaisen haltuunoton, mutta juuri se meiltä nyt puuttuu. On esimerkiksi kuvaavaa, että monet tutkijakollegani ottavat tänään Helsingin Sanomien ns. raadissa aika reippaasti kantaa Guggenheimiin ja että HS ei tuo esille minkälaiseen laajempaan arvioon heidän kantansa perustuu. Näin HS-raatikin on vedetty mukaan puhetapaan, jossa yhteiskuntapolitiikka uhkaa redusoitua huutoäänestykseksi yksittäisistä hankkeista. Guggenheim pistää meidät sekaisin. Siitä ei sovi moittia Guggenheimia, vaan kyllä ongelmien juuret ovat lähempänä.
Parempia lähestymistapoja on ehdotettu. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mari Puoskarin ja apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasen elokuussa järjestämässä keskustelussa joku ehdotti, että kaupungille asetetaan työryhmä laatimaan yleiskatsaus Helsingin mahdollisuuksista kuvataidekaupunkina. (On oireellista että en voi varmistaa kuka idean esitti ja mikä se tarkkaan ottaen oli, sillä ko. keskustelusta ei ole pöytäkirjaa.)
Idea työryhmästä voi kuulostaa vanhanaikaiselta. Se on vanhanaikainen. Minusta se on myös loistava ja se esitetään kreivin aikaan. Ellei parempia ideoita ole, tähän pitäisi nopeasti tarttua. On minusta selvää, ettei esimerkiksi Guggenheimin ehdottamaan arkkitehtuurikilpailuun voi ottaa kovin järkevästi kantaa, ellei meillä ole ensin julkisesti ja asiallisesti arvioitu Guggenheimin ehdotusten suhdetta muihin vaihtoehtoihin tai niiden merkitystä laajemmassa kontekstissa.


***

Ylin valta ja vastuu Helsingissä kuuluu valtuustolle. Valtuuston kannalta Guggenheim ja taidepolitiikka saattavat edelleen näyttää pikkuasioilta, joiden käsittely kannattaa jättää ”operatiiviselle” johdolle. Minusta valtuusto voisi kuitenkin aktivoitua. Annan kaksi esimerkkiä siitä mitä valtuusto voisi tehdä.
Valtuusto voisi edellyttää, ettei taidepolitiikan yksittäisiin hankkeisiin oteta lähiaikoina kantaa operatiivisella tasolla tapauskohtaisesti ennen kuin jonkinlainen kokonaiskuva on saanut valtuuston hyväksynnän.
Valtuusto voisi myös selvittää miten kuvataidepolitiikan ajankohtaiset hankkeet ovat Helsingissä viime vuosina edenneet ja arvioida antaako tapahtumien kulku meille syyn korjata Helsingin päätöksenteon valmistelua ohjaavia sääntöjä ja tapoja entistä avoimemmiksi.

Helsingissä 28.9.2013 

Thomas Wallgren 
Helsingin Taidemuseon johtokunnan puheenjohtaja
Valtuutettu (sd)
Dosentti, yliopistonlehtori, HY

***


Ja avoimuuden nimissä: maistoimme mekin pitkän työpäivän jälkeen alkoholia – tosin ihan omalla rahalla. Kuultuamme neuvostoajan virolaisesta taide-elämästä sekä Kumun johtajalta Anu Liivakilta että kuvataiteilija, arkkitehti ja kirjailija Leonhard Lapinilta (s. 1947), sain osan porukasta houkuteltua maistamaan muinaista Kirves-nimistä ryyppyä, jonka Leo minulle aikoinaan opetti ja jota neuvostoajan taide-elämässä aikoinaan paljon viljeltiin. Vana Tallinnia pohjalle ja päälle Sovetskoje šampanskojea. Kuvan halusin mukaan siksi, että tämä oli varmaan paras matkalla ottamani valokuva. Lasin läpi näkyy mietteliäs Thomas Wallgren.

torstai 26. syyskuuta 2013

Guggenheim Helsinki 36 & Helsingin taidemuseon johtokunta 4: Juristit kehiin?

En ole vieläkään ehtinyt lukea Guggenheimin uutta ehdotusta kuin pintapuolisesti. Tämän perusteella olen ainakin toistaiseksi varsin samaa mieltä Osku Pajamäen (SDP) ja Paavo Arhinmäen (Vas.) Facebook-kommenttien kanssa. Olen myös erittäin samaa mieltä Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtajan Thomas Wallgrenin kanssa (SDP). Nyt kaupunginhallituksen puheenjohtaja Tatu Rauhamäki (Kok.) uhkailee häntä jo juristeilla. Helsingin taidemuseon johtokuntaa – siis sitä elintä, jonka johtosäännön mukaan pitäisi vastata Helsingin kuvataidepolitiikasta – on selkeästi yritetty pitää sivussa asioiden ytimestä, ja Wallgrenin näkemykset moraalisesta korruptiosta tässä uudessa lobbailukulttuurissa vastaavat minun näkemyksiäni ja myös kaikkea sitä, mitä kulissien takaa olen onnistunut kuulemaan. 
Mutta olipa hauska kerrankin olla yhtä mieltä edes yhden kokoomuslaisen kunnallispoliitikon kanssa. Tässä linkki Terhi Koulumiehen blogiin.


Ja nyt lähden Tallinnaan Helsingin taidemuseon johtokunnan kanssa. Tutustumme neljään kohteeseen ja niiden toimintaan sekä tilaratkaisuihin ja puhumme ainakin seuraavista asioista:
– Taidemuseon visio ja missio, arvot ja eettiset periaatteet 
– Taidemuseon tilahanke 
– Taidemuseon operatiivisen johtamisen välineitä ja mittareita 
Raportoin asiasta lisää. 
Sen verran voisin kuitenkin ikään kuin "virkani puolesta" kommentoida, että
TILANTEESSA, JOSSA HELSINGIN TAIDEMUSEON TILAONGELMAT OVAT PAHASTI LEVÄLLÄÄN, OLISI HELSINGIN KAUPUNGILTA TÄYSIN VASTUUTONTA SITOUTUA JONKUN ULKOMAISEN SÄÄTIÖN HAVITTELEMAN MUSEON TILAONGELMIIN! 
Helsingin kaupungin olisi pikemminkin syytä keskittyä oman taidemuseon ja oman brändin rakentamiseen. On se onnistunut Tukholmassa ja Tallinnassakin.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Julkaistua 452 & Guggenheim Helsinki 35: Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

Tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Herättyäni päätin heti, että Guggenheimista en ainakaan kirjoita – sitähän minulta kliseisesti kuitenkin odotettaisiin. No, onhan tämä Berliinin kokemusten pohdiskeluni todellisuudessa silkkaa mutta verhottua Guggenheim-kritiikkiä, sillä Guggenheim edustaa ehkä pahimmillaan sitä suorituskeskeistä tuotteistettua kulttuuriturismia, jonka osa en halua olla:

Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen

Olen juuri viettänyt viikon Berliinissä lomaillen. Loma tarkoittaa yleensä sitä, että pyritään eroon työstä ja sen aiheuttamasta stressistä. Olen ammatiltani taidekriitikko, joten siis ainakaan taidetta minun ei pitäisi lomallani harrastaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Ehdin viikon aikana käydä 11 taidenäyttelyssä, joista puolet oli vielä häkellyttävän laajoja, suorastaan uuvuttavia. Jättimäisiä museoita kertyi kaksi – Hamburger Bahnhof ja Martin-Gropius-Bau –, joissa kummassakin tutustuin yhdellä käynnillä kolmeen isoon ja myös varsin merkittävään näyttelyyn. Kumpikaan näistä laitoksista ei muuten kuulu sadan vieraillumman taidemuseon joukkoon The Art Newspaperin keväällä julkaisemien vuoden 2012 kävijätilastojen listauksissa. Ja nyt kun Guggenheim-keskustelu alkaa taas käydä kuumana, niin mainittakoon tässä yhteydessä vielä Guggenheimin sijoitukset: New Yorkin Guggenheim oli sijalla 47 ja Bilbaon Guggenheim sijalla 60.
Mutta määristä viis. Laatuahan sitä jokainen ainakin kuvittelee etsivänsä. Niin minäkin. Ja luulen sitä toissa viikolla löytäneenikin. Näin muun muassa ruotsalaisen taidemaalari Hilma af Klintin (1862–1944) näyttelyn. Kokemus oli suorastaan pakahduttava, ja joudun miettimään abstraktin taiteen syntyä näyttelyn tuottaman materiaalin avulla vielä moneen kertaan. Näyttely kuului selvästi sarjaan ”näyttelyt, jotka muistan koko loppuelämäni”. Sellaisia näyttelyitä ei muuten elämän aikana kerry monta: muistan kuinka istuin kerran oluella jo edesmenneen kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) kanssa listaten tällaisia kokemuksia. Hän pääsi omalta osaltaan noin kymmeneen näyttelyyn. 
Monelle taidemuseossa kävijälle käynti on vain suoritus ja museo on ikään kuin vain kohde. Ja mistä minä sen tiedän? En mistään, koska tutkimustuloksia on niin kovin vähän. Museokäyntien laadullisten mittareiden kehittäminen on vieläkin lastenkengissä, vaikka nykyaikaisen museon juuret voidaan jäljittää vähintäänkin renessanssin Italiaan. Yli 500 vuodessa emme ole oppineet paljoakaan museokokemuksen laadullisista ulottuvuuksista – emmekä katsojinakaan ole ehkä muuttuneet kovin paljon. 
Minä siis vain oletan, että museo on usein pelkkä suoritettava kohde. Osa museoista on tätä niin voimakkaasti, että niitä nimitetään ns. must see -nähtävyyksiksi eli täytyy-nähdä-nähtävyyksiksi. Tällaista kieltä voi opiskella muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriön tänä vuonna julkaisemasta raportista Matkailu ja kulttuurin syke, jossa käsiteltiin Kulttuurin matkailullinen tuotteistaminen -toimintaohjelmaa. Raportin mukaan ”Suomelta puuttuvat ns. must see -nähtävyydet”. Tosin raportin SWOT-analyysissä tuodaan esiin ainakin yksi must see: ”Suomalainen luonto revontulineen ja muine ainutlaatuisine elementteineen houkuttaa kulttuurimatkailijoita.” Hoh hoijaa, niin kuin sanotaan. 

Brandenburger Tor, 1871. En käynyt kertaakaan.

Toisin kuin Helsingissä, Berliinissä on runsaasti must see -nähtävyyksiä. Kun päiväni kuluivat museoissa ja gallerioissa sekä hyvissä etnisissä ruokapaikoissa, huomasin että aika alkaa loppua. Oli jo vähän paineitakin. Minulla oli nimittäin paha aukko yleissivistyksessäni: en ole koskaan aikaisemmin edes käynyt Berliinissä. Pitäisihän sitä nyt nähdä edes Brandenburgin portti – yksi Berliinin legendaarisimmista nähtävyyksistä. Sitten minuun iski joku piru: päätin, etten käy katsomassa kyseistä kohdetta lainkaan. Olenhan minä nähnyt siitä satoja valokuvia. Ja mitä tuo tunnistamisen hetki ja väistämätön valokuvan ottaminen sitten lopulta voisi minulle tehdä? Eipä juuri mitään. Tajuttuani tämän päätin viedä asian vieläkin pidemmälle. Ihastuin Berliiniin, sen vapaaseen ja helppoon ilmapiiriin sekä erittäin laadukkaaseen taide-elämään aika voimallisesti, ja aion käydä siellä jatkossa vielä useasti. Siitä tuli ikään kuin minun kaupunkini. Kaikesta tästä huolimatta päätin tehdä testin: en aio mennä koskaan varta vasten katsomaan Brandenburgin porttia. Sen sijaan aion esimerkiksi palata asuinkatuni Bülowstrassen sympaattiseen olutbaariin, jonka henkilökuntaan ehdin jo viikon aikana tutustua. 

Bülow-Kneipe. Kävin n. 10 kertaa.

Olenkohan minä siis kulturelli individualistimatkailija sen sijaan että olisin matkailijana moderni humanisti? Tällaisia termejä opin myös tuosta opetus- ja kulttuuriministeriön raportista. 
Tätä ne miettivät, kun yrittävät laittaa minut johonkin segmenttiin, jotta kulttuuria voitaisiin helpommin tuotteistaa matkailullisesti. Jos laadullisten mittareiden kehittäminen jää tällaisten segmenttien ja SWOT-analyysien varaan, alankin yhtäkkiä epäröidä. Ehkä sittenkin haluaisin kaikessa rauhassa sulautua lukuihin – olla vain anonyymi yksikkö Maailman matkailujärjestön (UNWTO) arviomassa matkailijoiden vuosittaisessa lukumäärässä, joka muuten viime vuonna oli 1,035 miljardia. Etsiä kaiken ihan itse, käsikopelolla, yrityksen ja erehdyksen kautta, olla suorittamatta mitään…

tiistai 24. syyskuuta 2013

Guggenheim Helsinki 34: Nysse tuli!

Näkyi tuo uusi Guggenheim-ehdotuskin saaneen jo päivänvalon verkossa. Tässä linkki.
Mutta ei kaikkeen tarvitse reagoida heti, jos ei huvita. Lähdenpä siis baariin pelaamaan tikkiä poliittisen sihteerini Hanskin kanssa. Ehtiihän tuohon vielä palata, jos tarpeen on.