Nyt jotain poikkeuksellista! Vietin kaksi päivää Tallinnassa Helsingin taidemuseon johtokunnan ja museon johdon kanssa syyssemimaarissa, jossa sekä keskustelimme museon merkittävistä tulevaisuudennäkymistä että myös tutustuimme tallinnalaisiin taideinstituutioihin muutaman avainhenkilön kanssa. Palaa tämän asian raportoiniin varmaankin huomenna. Matkaamme leimasi myös pieni kohu, jonka puheenjohtajamme Thomas Wallgrenin keskiviikkoinen lausunto Ylen aamu-tv:ssä aiheutti (lukekaa myös jutun herättämät 338 kommenttia, jos jaksatte). Thomas esitti sitten myös eilisessä Ylen kommentissaan anteeksipyyntönsä kiivaista sanoistaan. Tällaisissa lyhyissä haastattelukommenteissahan ei asioita aina pysty kunnolla artikuloimaan ja argumentoimaan jo pelkästään ajanpuutteen takia, joten asia on ilmeisesti muhinut sen jälkeen Thomaksen päässä aika paljon. Niinpä hyvässä yhteistyöhengessä päätimmekin, että annan blogissani hänelle tilaa esitellä asiaa vielä kerran vähän tarkemmin reflektoidusti. Sitä paitsi tuntui aika raikkaalta uutuudelta esitellä blogissaan ns. vieraskynä. En myöskään ole olematta Thomaksen kanssa varsin voimakkaasti samaa mieltä, joten yhteistyö tuntuu luonnolliselta. Tässä Thomaksen teksti:

Yksi virolaisen taiteen legendoista, Raul Meel (s. 1941), kertoi Thomas Wallgrenille urastaan toissailtana Kumun avajaisissa.
Korruptio,
anteeksipyyntö, sekoilu: Guggenheim ja mitä sitten?
Syytin viime keskiviikkona Ylen
aamu-tv:n suorassa lähetyksessä Helsingin kaupunginjohtajistoa ja
kaupunginhallitusta moraalisesti korruptoituneeksi. Kadun sanomisiani, sillä
henkilöt, joihin kollektiivisesti esittämäni syytös kohdistui, ovat tehneet
enemmän hyvää kuin useimmat muut suomalaiset hyvän hallinnon ja demokratian
puolesta. Olin epäreilu heitä kohtaan henkilöinä ja olen saattanut loukata
heitä. Olen tästä pahoillani.
Syytökseni voi myös viedä keskustelua
Guggenheimista harhapoluille ja antaa lisää pontta yleiselle politiikan
vastaisuudella. Sekin harmittaa. Yritänhän itsekin amatöörinä osallistua
politiikkaan. Ei se aina ole kivaa ja helppoa. Toivon usein, että kun minä ja
muut epäonnistumme tai teemme väärin, meidän yrittämisiämme arvioitaisiin
ankaran kriittisesti mutta samalla myös myötätunnon ja säälin
näkökulmasta. Juuri tässä suhteessa minä epäonnistuin tuossa aamu-tv:n
lähetyksessä. Annoin turhautumiseni ja suuttumukseni ohjata sanavalintojani, ja
myötätunto sekä perustava solidaarisuus unohtuivat.
Radikaalisti huonossa tilanteessa
politiikka on täynnä itsekkyyttä, röyhkeyttä, korruptiota ja valheita ja se voi
johtaa äärimmäiseen väkivaltaan. Silloin myötätuntoa ei tarvita. (Ainakin
myötätunnon merkitys on silloin aivan toinen kuin terveissä oloissa.) Mutta
tilanteemme Suomessa ei ole radikaalisti huono. Meillä on politiikan
perinteessä ja tavoissa paljon parannettavaa, mutta myös paljon puolustettavaa.
Intialaisilta ystäviltäni olen oppinut,
että jos me pohjoismaalaiset nyt unohdamme tarpeen esittää ankaraakin
kritiikkiä solidaarisuuden hengessä, meille voi kohta tulla ikävä niitä
johtajia ja käytäntöjä kohtaan, jotka meillä nyt on. Politiikkaa ei saisi
jättää vain sellaisten todella kovanahkaisten ihmisten harteille, joita mikään
kritiikki ei loukkaa eikä lannista.
***
Kriittisyydestä meidän ei silti tarvitse
luopua, edes kuvataidepolitiikassa. Minusta Guggenheim on saanut koko
taidepolitiikan kentän meillä melko lailla sekaisin. Tunne edellä mennään,
prosessissa on omalaatuisia piirteitä ja rauhallinen kokonaishallinta on
muuttunut vaikeaksi.
***
Yritin viime keskiviikkona esittää Ylen
aamu-tv:n suorassa lähetyksessä seuraavia ajatuksia.
1. Jos hankkeita, joissa liikkuu tai saattaa
jatkossa liikkua paljon veronmaksajien rahaa, valmistellaan kabineteissa ja
käytävillä julkisuudelta salaa, korruptio on paljon helpommin mahdollista kuin
jos samoja hankkeita valmistellaan avoimesti.
2. Jos hanke on hyvä, ei ole mitään
syytä miksi sen valmistelu ei olisi avointa.
3. Mielestäni sekä Guggenheimin Helsingin
projektia että Amos Andersonin taidemuseon ja sen omistajan Konstsamfundetin
Lasipalatsi-hanketta on valmisteltu kabineteissa läpinäkymättömästi.
4. Valmistelun salamyhkäisyys herättää
minussa monia epäilyksiä. Pitävätkö hankkeiden ajajat itse projektejaan niin
huonoina, etteivät usko niiden mahdollisuuksiin menestyä, jos valmistelu on
avointa? Avoimuuden puute on siis saanut minua epäilemään itse hankkeita jo
ennen kuin olen saanut kunnon mahdollisuuden tutustua niihin. Toisaalta, voisi
käydä niinkin, että minä tai muut päättäjät alamme muodostaa myönteisen kannan
Guggenhemin ja Konstsamfundetin hankkeisiin ennen aikojamme julkisen
keskustelun herättämien mielikuvien valossa. Jos hankkeet saadaan julkisuudessa
näyttämään hienoilta ennen kuin tiedetään, mitä paketit oikein pitävät
sisällään päättäjälle, voi syntyä houkutus ilmoittaa kannatuksensa niille,
jotta välttäisi leimautumisen ihmiseksi joka ”vastustaa” panostamista taiteeseen.
5. Avoimuuden puute saattaa myös
herättää epäilyn, että hankkeisiin liittyy ”kovaa” korruptiota eli lahjontaa.
Minulla ei ole lahjonnasta mitään tietoa enkä epäile, että sitä on tapahtunut.
Mutta tapahtumien kulku on laadultaan mielestäni sellainen, joka melkein
väistämättä ruokkii epäilyjä korruptiosta.
6. Sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle ja
politiikan maineelle on haitallista jos julkista päätöksentekoa epäillään
korruptoituneeksi.
7. Helsingin virkamiesjohto ja ylimmät
luottamushenkilöt eivät ole onnistuneet toimimaan siten, että voisimme pitää
Guggenheimin ja Konstsamfundetin hankkeiden valmistelua ja kaupungin osuutta
niissä kovin avoimena. (Ylen aamu-tv:n lähetyksessä, jossa olin mukana mainitsin
vastuullisina tästä vain kaupunginjohtajiston ja kaupunginhallituksen. Myös
valtuustoryhmät, tai ainakin niiden puheenjohtajat, olisi pitänyt mainita tässä
yhteydessä.)
8. Koska kuitenkin pidän, mainituista
syistä, valmistelun avoimuutta tärkeänä katson, että kaupungin johto on
toiminut huonosti, tai ainakin taitamattomasti, Guggenhemim ja Konstsamfundetin
hankkeiden kohdalla.
9. Huono toiminta ei synny tyhjästä.
Guggenheim-sekoilu on mahdollista vain kahden edellytyksen vallitessa. Poliittinen
kulttuurimme, ”maan tapa”, ei arvosta avoimuutta riittävästi vaan jättää paljon
turhaa tilaa salailulle. Toiseksi: huono poliittinen kulttuuri jatkuu niin
kauan kuin me, jotka olemme mukana, viihdymme ”kabineteissa” liian hyvin.
Toisin sanoen, se jatkuu niin kauan kuin pidämme siitä, että saamme kuulua
niiden valittujen joukkoon, jotka tietävät enemmän kuin muut ja ovat mukana
niiden pöytien ääressä, joissa päätökset ”oikeasti” syntyvät, julkisen
arvostelun ja läpivalaisun ulottumattomissa.
10. Kuvaamaani ”viihtymistä
kabineteissa” voisi kenties sanoa moraalisen korruption lajiksi. Mutta sillä
onko oikea sana kyseiselle ilmiölle moraalinen korruptio vai onko eksaktimpi
ilmaisu esimerkiksi henkinen laiskuus tai velttous ei ole niinkään väliä.
Tärkeää on vain tiedostaa ilmiö ja sen haitat ja se, että yritämme taistella sitä
vastaan – itsessämme ja muissa.
***
Taidepoliittista keskustelua Helsingissä
voisi nyt auttaa panostaminen avoimuuteen. Checkpoint Helsinki, Museokeskus,
Guggenheim, Tennispalatsin laajennus, Amos Andersonin taidemuseon Lasipalatsi-
suunnitelmat… harvoin Helsingissä on yhtä aikaa ollut esillä näin paljon
mielenkiintoisia ideoita taidepolitiikan kentällä.
Tarvitsemme kokonaisvaltaisen
haltuunoton, mutta juuri se meiltä nyt puuttuu. On esimerkiksi kuvaavaa, että
monet tutkijakollegani ottavat tänään Helsingin
Sanomien ns. raadissa aika reippaasti kantaa Guggenheimiin ja että HS ei tuo esille minkälaiseen laajempaan
arvioon heidän kantansa perustuu. Näin HS-raatikin
on vedetty mukaan puhetapaan, jossa yhteiskuntapolitiikka uhkaa redusoitua
huutoäänestykseksi yksittäisistä hankkeista. Guggenheim pistää meidät sekaisin.
Siitä ei sovi moittia Guggenheimia, vaan kyllä ongelmien juuret ovat lähempänä.
Parempia lähestymistapoja on ehdotettu.
Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mari Puoskarin ja apulaiskaupunginjohtaja
Ritva Viljasen elokuussa järjestämässä keskustelussa joku ehdotti, että
kaupungille asetetaan työryhmä laatimaan yleiskatsaus Helsingin
mahdollisuuksista kuvataidekaupunkina. (On oireellista että en voi varmistaa
kuka idean esitti ja mikä se tarkkaan ottaen oli, sillä ko. keskustelusta ei
ole pöytäkirjaa.)
Idea työryhmästä voi kuulostaa
vanhanaikaiselta. Se on vanhanaikainen. Minusta se on myös loistava ja se
esitetään kreivin aikaan. Ellei parempia ideoita ole, tähän pitäisi nopeasti
tarttua. On minusta selvää, ettei esimerkiksi Guggenheimin ehdottamaan
arkkitehtuurikilpailuun voi ottaa kovin järkevästi kantaa, ellei meillä ole
ensin julkisesti ja asiallisesti arvioitu Guggenheimin ehdotusten suhdetta
muihin vaihtoehtoihin tai niiden merkitystä laajemmassa kontekstissa.
***
Ylin valta ja vastuu Helsingissä kuuluu
valtuustolle. Valtuuston kannalta Guggenheim ja taidepolitiikka saattavat
edelleen näyttää pikkuasioilta, joiden käsittely kannattaa jättää
”operatiiviselle” johdolle. Minusta valtuusto voisi kuitenkin aktivoitua. Annan
kaksi esimerkkiä siitä mitä valtuusto voisi tehdä.
Valtuusto voisi edellyttää, ettei
taidepolitiikan yksittäisiin hankkeisiin oteta lähiaikoina kantaa
operatiivisella tasolla tapauskohtaisesti ennen kuin jonkinlainen kokonaiskuva
on saanut valtuuston hyväksynnän.
Valtuusto voisi myös selvittää miten
kuvataidepolitiikan ajankohtaiset hankkeet ovat Helsingissä viime vuosina
edenneet ja arvioida antaako tapahtumien kulku meille syyn korjata Helsingin
päätöksenteon valmistelua ohjaavia sääntöjä ja tapoja entistä avoimemmiksi.
Helsingissä 28.9.2013
Thomas Wallgren
Helsingin Taidemuseon johtokunnan
puheenjohtaja
Valtuutettu (sd)
Dosentti, yliopistonlehtori, HY
***
Ja avoimuuden nimissä: maistoimme mekin pitkän työpäivän jälkeen alkoholia – tosin ihan omalla rahalla. Kuultuamme neuvostoajan virolaisesta taide-elämästä sekä Kumun johtajalta Anu Liivakilta että kuvataiteilija, arkkitehti ja kirjailija Leonhard Lapinilta (s. 1947), sain osan porukasta houkuteltua maistamaan muinaista Kirves-nimistä ryyppyä, jonka Leo minulle aikoinaan opetti ja jota neuvostoajan taide-elämässä aikoinaan paljon viljeltiin. Vana Tallinnia pohjalle ja päälle Sovetskoje šampanskojea. Kuvan halusin mukaan siksi, että tämä oli varmaan paras matkalla ottamani valokuva. Lasin läpi näkyy mietteliäs Thomas Wallgren.