maanantai 14. lokakuuta 2013

Näyttelykuvia 872: Uutta tilaa taiteelle

Viime torstaina kävin Kuvataideakatemian uuden näyttelytilan avajaispressissä. KuvaXTila [näin ne kysyttyäni käskivät sen kirjoittaa, vaikka kaikessa tiedotemateriaalissa on Kuva/Tila] sijaitsee Punavuoren Merikorttelissa – se on siis uusi lähigalleriani. Liki 600 neliön tila on tosi komea ja huonekorkeuksiltaan sopivan vaihteleva. Kaikkineen vallan mainion tuntuinen paikka.

 Kuvataideakatemian dekaani, taidemaalari Markus Konttinen (s. 1957) avaamassa tilaisuutta.

Avajaisnäyttely oli kolmen (!) kuraattorin kokoama. Leevi Haapala, Villu Jaanisoo (s. 1963) ja Maaretta Jaukkuri olivat koonneet nykyisistä opiskelijoista ja vähän aikaa sitten valmistuneista kokonaisuuden Kesken kaiken (11.10.–10.11.), mukana viitisentoista taiteilijaa. Tiedotteen mukaan "näyttelyn nimi viittaa hetkeen, jolloin jokin asia vie kaiken huomion ja johtaa taideteoksen tekemiseen". Mutta eiköhän iso osa taiteesta tapahdu juuri näin? Minäkin sanoitin eilen yhden biisin kesken kaiken parvekkeella röökillä käymisen ja nukkumaan menon välissä.
No, ihan sama. Vaikkei katsojalle avautuvaa teemaa ei nyt niin helposti löytyisikään, niin vallan kelpo näyttely on kyseessä. Ja monipuolinen sekä tekniikoiltaan että tyyleiltään. Mitään yhtä muottia ei koulussa siis käytetä. Ja on hyvä idea, että Jaukkurin Praxis-ohjelman opiskelijat ovat kirjoittaneet näyttelyluettelon teksteistä suurimman osan. Näin opiskelijat saavat kunnolla tuntumaa siihen kummalliseen praxikseen. Se on kyllä mainittava, että olisin minä mieluusti taidenäyttelyluettelossa nähnyt jonkun taideteoksen kuvankin.
Ja sitäkin jäin ihmettelemään – ja kysyinkin vailla kunnon vastausta –, että miten uusi tila aikoo luoda uudenlaisia avauksia kaupunkitilaan ja ympäröivään Punavuoreen niin kuin he lupasivat. Maalattu jalkakäytävä ei vielä tuo ihmisiä sisään:


Mutta näyttäköön aika ja tulevat teot. Tilat ovat kuitenkin hienot.
Yksi tuleva teko olisi epäilemättä se, että Kuvataideakatemia liittoutuisi heti ympäröivän Punavuoren kanssa vastustamaan vieläkin hengissä olevaa 16-kerroksista Cloud City -hanketta, joka tuhoaisi tämän ainutlaatuisen kantakaupungin teollisuusmiljöön:

Näyttelyn nimi viittaa hetkeen, jolloin jokin asia vie kaiken huomion ja johtaa taideteoksen tekemiseen.
Näyttelyn nimi viittaa hetkeen, jolloin jokin asia vie kaiken huomion ja johtaa taideteoksen tekemiseen.
Näyttelyn nimi viittaa hetkeen, jolloin jokin asia vie kaiken huomion ja johtaa taideteoksen tekemiseen.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Näyttelykuvia 871 & Luettua 123: Joillakin on lihavat vuodet

Kaukaisia rästejä...
18.9. kävin Designmuseossa julkistamistilaisuudessa, jossa lanseeratiin uusi suomalainen taidelehti: FAT [kunnianhimoinen kaksoismerkitys: Finnish Art Today – Famous Art Tomorrow].
Lehden kunniaksi oli museossa järjestetty myös lyhytaikainen samanniminen näyttely (12.–22.9.), joka lehden yhden puuhahenkilön Laura Köönikän mukaan heijasteli lehden mielenmaisemaa.   


No, vähän oli pliisu. Designmuseon antiikkisten videotykkien teho ei oikein riittänyt tilaan, eivätkä nämä seitsemän taiteilijan työtkään oikein riittäneet. Hupaisana yksityiskohtana kerrottakoon, että yhteinen nimittäjä kaikilla taiteilijoilla oli Tampere, joten voisi tietenkin arvailla Köönikän henkilöhistoriaakin miettien, että onko tämä uusi suomalaista taidetta maailmalla esittelevä englanninkielinen lehti mielenmaisemaltaan jotenkin erityisen tamperelainen. 
Lehden luin illalla, eikä siinä valitettavasti ollut oikein paljoa luettavaa. Tyhjiä mutta näyttäviä sivuja oli paljon, mutta tekstimassaa ei yli 200 sivusta huolimatta varmaankaan edes yhden Taide-lehden vertaa. Timo Valjakka totesi Helsingin Sanomien arviossaan (26.9.) osuvasti: "Design-maailmassa FAT on varmasti oiva työnäyte, mutta lehden muut kohderyhmät jäävät arvoitukseksi."
Taustalta löytyy Köönikän lisäksi kolme tyyppiä Kasino Createvie Publishingista. Hybris julkistamistilaisuudessa oli käsinkosketeltava, mutta lukukokemus ei oikein vastannut sitä. Paljon nokkelia sloganeita ja sitaatteja sekä runsaasti sellaista teinihuumoria, joka oli kuorrutettu älyllisen tuntuiseksi.
Jutut keskittyivät henkilöihin, lehden kuratoimiin staroihin, eikä esimerkiksi nykytaiteen sosiaalisia ja yhteiskunnallisia kytkentöjä valotettu juuri lainkaan. Kun lehti itse on sitä mieltä, että se "summaa kaiken olennaisen suomalaisen taiteen nykyhetkestä", se epäonnistuu tässä suhteessa surullisesti. Mutta ymmärränhän minä, että tällaisia lauseita pitää vain sanoa. Ei kai niihin niin vakavasti pidä suhtautua.
Siihen pitää kuitenkin suhtautua aika vakavasti, että lehden rahoitus tulee opetus- ja kulttuuriministeriöltä. Kyliltä kuulin, että sitä on tuettu peräti 80 000 eurolla. Kerran vuodessa – aivan liian harvoin ollakseen oikea lehti – ilmestyvän muotikatalogin tukeminen taidelehtenä tällaisella summalla on nykyisinä aikoina mielestäni aika paljon. Tai siis aivan liian paljon.


"FAT IS TO ART WHAT VOGUE IS TO FASHION."
Ihan oikeesti. Pitääkö tällaista teinihuumoria tukea?
Veikkaan aika vakavissani, että FAT tulee ilmestymään tasan kahden numeron verran. Ja sitten FRAME on varmaan jo rakentanut lehtimallin, jota OKM ryhtyy tukemaan. Jos eivät sitten FAT ja FRAME lyö hynttyitään yhteen. Ja silloin FATin pitää muuttua.

Näyttelykuvia 870 & Julkaistua 456: Katoavan kuvan jälkimaku

Viime tiistaina kävin Galerie Anhavassa katsomassa Ida Palojärven (s. 1981) näyttelyn (3.–27.10.) – tai itse asiassa yhden teoksen projektitilassa – kirjoittaakseni siitä On Displayhin. Eilen se sitten ilmestyi:

Katoavan kuvan jälkimaku

 
Ida Palojärvi: From within the Mountain (2013) 
Valo- ja veistosinstallaatio, suola, sametti

Teos esillä: 
3.10.–27.10.2013 
Galerie Anhava (Mannerheiminaukio 3, Helsinki)

Kuvataiteen teoksesta kirjoittaessaan joutuu harvoin miettimään sitä, mitä elokuvakriitikot joutuvat miettimään koko ajan: kuinka paljon juonesta voi kertoa, pitääkö juonipaljastuksia varoa ammattietiikan nimissä? Piakkoin Kuvataideakatemiasta valmistuvan Ida Palojärven (s. 1981) teos From within the Mountain herätti yllättäen tämän kysymyksen. Itse asiassa kaikki tähän asti näkemäni Palojärven teokset ovat herättäneet saman tunteen. Ne perustuvat lyhyeen näkemistapahtumaan ja yllätykseen, joka jättää katsojan hämilleen. 

Juonipaljastuksia
 
Palojärven teokset ovat itse asiassa aika väkivaltaisia katsomistapahtumaa kohtaan. Yleensähän katsoja saa vapaasti valita taideteoksen edessä tavan katsoa: hän voi antaa katseensa lipua välinpitämättömästi ohi, hän voi uppoutua teknisiin yksityiskohtiin, ihailla vaikka siveltimenvetoja tai viivan sujuvuutta, hän voi uppoutua kontemplaation tilaan, hän voi etsiä optimaalista katsomisetäisyyttä… Palojärvi estää tämän rajusti. 
Ja paljastan minä juonen: From within the Mountain sijaitsee pienessä huoneessa, jossa on valo. Kun katsoja saapuu nurkan taakse, jossa teos – tai mikä tässä nyt sitten on varsinainen teos? – sijaitsee, hän ehtii katsoa seinällä olevaa kimaltelevaa, reliefimäistä objektia hyvin vähän aikaa ennen kuin valo sammuu. Niin vähän aikaa, ettei objektin luonne edes hahmotu kunnolla. Sen verran ehdin miettiä, että suolaa ja samettia sisältävä reliefi vaikutti vähän kitschahtavalta mutta samalla aika kauniilta.

Kuvataiteen umamia
 
Kun olin galleriassa, ei siellä ollut muita kävijöitä, joten päätin sitten mennä useammankin kerran tilaan, johon taiteilija pyytää vain yhden ihmisen kerrallaan. Kävin siellä kaikkineen kolmesti. Minulle jäi kolmenkin kerran jälkeen vielä tunne, että voisin tehdä samaa vaikka viisitoista kertaa – niin koukuttavalta se tuntui. Ja samalla kaikki luettu alkoi vilistä mielessä – alkaen Platonin luolavertauksesta ja päätyen vanhaan kiinalaiseen arvoitukseen, jota on filosofian piirissä mietitty: ”Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni?” 
Entä Palojärven kimaltava reliefipinta ja hänen käyttämänsä materiaalit? Harald Arnkil on todennut: ”Värin kosketuspinta ruumiillisuutemme ja emootioidemme kanssa tuntuu valtavalta suhteessa väriaistimuksen aikaansaavaan, usein hyvin pieneen ärsykkeeseen muutaman neliömillimetrin alueella silmän verkkokalvossa.” Palojärvi vielä pienentää tuota ärsykettä tuomalla mukaan ajan – tai pikemminkin sen puutteen. Sametista ja suolasta syntyy outo hapanimelä vaikutelma, joka viekoittelee makujen puolelle: olisiko tämä nyt peräti kuvataiteen tai näkemisaktin umamia, vaikeasti määriteltävää ’makuisuutta’, joka vie katsojan jopa synestesian, aistien sekoittumisen, puolelle? Ainakin sellainen illuusio syntyy.

Linkit: 

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Näyttelykuvia 869 & Julkaistua 455: Kuva ja muistin kerrokset

Viikko sitten tiistaina kävin Galerie Anhavassa katsomassa Jorma Purasen (s. 1951) näyttelyn (3.–27.10) – tai itse asiassa sitä, miten näyttely nousee:


Taiteilijatkin tekevät fyysistä työtä – vaikkakin usein puuvillahanskoilla kuten museoväki.


Tämä oli taas niitä kriitikon arki -tilanteita: juttu piti saada iltapäivällä sisään, eivätkä läheskään kaikki duunit olleet vielä seinällä. Vaan eipä tuo niin vaikea ole katsoa duuneja lattianrajastakin ja kuvitella tuleva näyttely. Näin minä sen sitten kuvittelin tänään ilmestyneessa Kirkko ja kaupunki -lehdessä:

Kuva ja muistin kerrokset

Valokuvaa pidettiin pitkään lahjomattomana todistusaineistona. Nykytaide on moneen kertaan kiistänyt valokuvan totuusarvon, mutta parhaimmillaan valokuva voi kuitenkin todistaa sen, miten sillä on aina valehdeltu.
Valokuvataiteilija Jorma Puranen on purkanut työssään kuvallisen esittämisen perinnettä jo pitkään. Hän on intohimoinen vanhojen kuvien keräilijä ja rakastaja, mutta hän ei kohtele niitä aina niin armollisesti. Hän kysyy usein kysymyksiä, jotka yltävät itsestään selviin totuuksiin. Puranen pohtii kuvien kautta tapahtuvaa menneen ja nykyisen suhdetta tarkalla silmällä – joskus niin tarkalla, ettei katsoja edes oikein ymmärrä, mitä näkee. 
Jokainen osaa jollain tavalla määritellä maiseman. Muistin tuottamat kuvat muuttuvat mielikuviksi, joissa saattaa esiintyä joku klassikkomaalaus tai vaikkapa näkymä Kolilta. Syntyy historiallisia kerrostumia, joihin Puranen kohdistaa katseensa. Kun hän ottaa huumaavan tarkan valokuvan klassikkokuvaaja Daniel Nyblinin (1856–1923) lasinegatiivista, joka kuvaa Werner Holmbergin (1830–1860) maisemamaalausta, näyttää hän meille kuvan menneestä ja nykyisestä ja samalla kaikesta siitä, mitä tuohon väliin mahtuu. Purasen kuva on osin tarkka dokumentti, joka näyttää lasinegatiivin sellaisena, kuin se on ollut studiossa ja vieläkin on levätessään nyt arkistojen kontrolloiduissa olosuhteissa. Hän näyttää meille retusoinnin ja epäpuhtaudet.
Holmbergin kuvaamilla Torisevan rotkojärvillä on oma historiansa, paikkansa myös monen suomalaisen sielunmaisemassa, mutta Puranen näyttää myös sen, miten lasinegatiivillakin on oma historiansa. Kyseessä on materiaalinen esine, jolla on oma elämäkertansa.
Puranen ei kuitenkaan tyydy pelkkään dokumentointiin. Kysyessään sitä mitä me näemme kun esimerkiksi näemme vanhan maisema-albumin ja valokuvatessaan muun muassa albumin kuvien välissä olevan silkkipaperin – sen joka ei ikään kuin kuulu asiaan mutta joka on kuitenkin kiistatta olemassa – Puranen suorittaa oudon poeettisen silmänkääntötempun.
  
Landscapes in Full Colour 2 (Birmann), 2012.

Maisema on mielestämme usein kaunis, mutta kyseenalaistamalla tämän kauneuden, tuomalla esiin kaiken normaalisti huomaamatta jäävän välitteisyyden, Puranen onnistuu luomaan uudenlaista kauneutta. Hänen tavallaan raa’at kuvansa ovatkin yllättäen kuin runoa. Hän näkee kauneutta retusointijäljissä, heijastuksissa, väliin suorastaan pieleen menneissä yrityksissä kuvata silloista nykyhetkeä. Samalla kun hän näyttää meille enemmän ja tarkemmin, hän kuitenkin hämärtää tai peittää meidän pääsyämme tuohon menneisyyteen. Hän näyttää meille, että suora kokemus ei ole koskaan suora, mutta samalla hän nostaa esiin tuon epäsuoruuden runollisen kauneuden. Sillä sellaisena Puraselle ominaista kädenjälkeä on kuitenkin pidettävä. Tuntuu jopa oudolta puhua kauneudesta näiden kuvien äärellä, niin raadollisia ne toisinaan ovat. Minun ei kuitenkaan ole vaikea nähdä Purasen kuvia osana jopa raunioromantiikan perinnettä. Vaikka Puranen onkin tietyssä mielessä objektiivinen, on hän samalla aito romantiikan edustaja. Yksi hänen kuviensa vahva ulottuvuus on melankolia – niin tietoinen kuin hän siitäkin tuntuu olevan.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Näyttelykuvia 868 & Luettua 122: Vilkkuva retki Keravalle

Rästejä, rästejä...
Toissa viikon maanantaina kävin Keravan taidemuseossa neuvottelemassa eräästä näyttelyprojektista, johon vielä ajan tullen palaan. Samalla katsoin suomalaisen sähköisen taiteen historiaa kartoittavan näyttelyn Vilkettä ja tajunnanvirtaa (18.9.–13.10). 

Maria Duncker (s. 1963), Tienvirsi, 2008.

Todella hieno näyttely. Kyseessä on VILKE-kokoelman ensiesittely. Ja mikä on VILKE-kokoelma? Tässä tiedot FixC-osuuskunnan kokoelman omilta sivuilta: "VILKE-kokoelma keskittyy suomalaiseen media- ja videotaiteeseen, kokeelliseen elokuvaan ja verkkotaiteeseen. Kokoelman tehtävä on tuoda yhteen useita syntyhetkellään ajankohtaisia teoksia, joiden idea, struktuuri tai toiminta liittyy olennaisesti niissä harjoitettuun teknologiaan. Elektroninen taide ja mediataide on luonteeltaan vaikeasti tallennettavaa, eivätkä merkittävät teokset useinkaan saa osakseen taidemaailman laajaa huomiota. Vilke-kokoelma nostaa uudelleen esiin monia museokokoelmien sekä suomalaisen taidehistorian virallisen kaanonin ulkopuolelle jääneitä taideteoksia."

Seppo Renvall (s. 1963), Wallpaper, 2000.

Kokoelma on vielä pieni, mutta toivottavasti sen onnistuu kasvaa kunnolla. Vanhin duuni oli Philip von Knorringin (s. 1948) rekonstruoitu Bevakat (1977) – edelleenkin ihan kurantti valvontakamerainstallaatio. VILKE-kokoelman duunit tallennetaan digitoituun muotoon, mutta ne pyritään esittämään alkuperäisessä formaatissaan silloin, kun se on mahdollista. Ja eiväthän nuo C- ja VHS-kasetit mihinkään kuole, jos nykynuorison retroinnostus vain pitää formaatit yllä.
Itse asiassa tuli vähän surullinen olo siitä, että näyttely on Helsingistä katsoen pöpelikössä – anteeksi, Kerava! – ja että se kestää vain alta kuukauden. Tuli nimittäin mieleen, että jos tämä näyttely olisi ollut Kiasmassa, se olisi epäilemättä ollut yksi vuoden hypetetyistä päänäyttelyistä ja olisi kestänyt vähintään kolme kuukautta – ja olisi ollut kaiken sen väärti.
Mutta aikaahan on vielä kuusi päivää. Raahatkaa itsenne Keravalle! Tämä näyttely on yksi syksyn tärkeistä yhteisnäyttelyistä.

***

Ja sama koskee kyllä VILKE-kokoelman pientä julkaisua:


 VILKE. Toimituskunta: Juha van Ingen & al. FixC Cooperative 2013. 57 s. 

Tutkija-taiteilija Kari Yli-Annala (s. 1965) on kirjoittanut luetteloon hyvän ja kattavan johdannon ja kriitikko Leena Kuumola oivaltavat teosesittelyt. Tästä on hyvä jatkaa.

maanantai 7. lokakuuta 2013

[Julkaistua 454 & Guggenheim Helsinki 40:] Mitä jos vallattaisiin museo?

Tätä ei nyt sitten varsinaisesti julkaistu, mutta julkaisen sen nyt tässä. Kirjoitin toissa sunnuntaina Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen, ja maanantaina siitä pyydettiin kolmanneksen lyhyempi versio, joka mahdollisesti julkaistaisiin. Eivätpä nuo sitten näköjään halunneet julkaista sitä lyhyempääkään, joten laitan alkuperäisen pitkän tähän: 


Mitä jos vallattaisiin museo? 

Helsingin kuvataidemaailma elää jännittäviä aikoja. Guggenheim haluaa tänne miltei epätoivoisesti, Amos Andersonin taidemuseo laajentaa kaupunkitilaan, taiteilijavetoinen Checkpoint Helsinki hamuaa isoa roolia kaupungin taide-elämässä…  
Helsingin taidemuseo on ollut kuin Ruususen unessa. Viime vuosi kului Guggenheim-suunnitelmien kupeessa melkoisessa ahdingossa, tämä vuosi uuden johtajan valinnassa ja ensi vuonna Tennispalatsi menee pitkäksi aikaa kiinni, kun Kulttuurien museolta vapautuvia tiloja aletaan remontoida. Laajemmat tilatkaan eivät poista sitä tosiseikkaa, että museo jää Tennispalatsin toisessa kerroksessa kuin piiloon sivuparvelleen. 
Helsingin taidemuseon tilaongelmat ovat muutenkin – museo ei ole pelkkää näyttelytilaa – Meilahden museotilasta luopumisen jälkeen käyneet melkoisiksi. Uhkana on huonojen väliaikaisratkaisujen kierre. 
Kaikki ongelmat – myös ilmeinen imago-ongelma ja oman profiilin löytäminen – olisivat itse asiassa helposti ratkaistavissa tavalla, joka antaisi vielä mahdollisuuden nousta suoraan pohjoismaisen ja balttilaisen museomaailman huipulle. Mitäpä jos kaupunki antaisi museolle kunnon resurssit – ja epäilemättä myös suhteellisen edullisesti? Ratkaisu olisi yksinkertainen: Annetaan koko Tennispalatsi Helsingin taidemuseon käyttöön! 
Tennispalatsi on tavattoman hieno rakennus, ja se sijaitsee aivan keskeisellä paikalla – myös keskeisellä taidepaikalla Kiasman, Amos Andersonin taidemuseon ja Helsingin Taidehallin välittömässä läheisyydessä. Rakennuksesta ja sen sisällöstä luulisi olevan helppoa tehdä myös merkittävä matkailukohde, jopa Pohjoismaiden ja Baltian hienoin taidemuseo. 
Olen juuri vieraillut Tallinnassa uudessa merimuseossa, ja siellä mahtavan holvi- ja kaaritilan uusiokäytön mahdollisuuksia oli käytetty taidokkaasti tuottamaan sellaista elämyksellisyyttä, jota nykymuseoilta tunnutaan odotettavan. Tennispalatsi tarjoaisi nyt hyödyntämättömät mahdollisuudet aivan samaan.
Nykyisistä rakenteista voisi säilyttää osan ja tehdä museosta myös merkittävän videotaiteen Mekan. Joissain saleissa voisi pyörittää nonstopina suomalaista videotaidetta – yhteistyökumppaneita varmaan löytyisi: AV-arkki, Muu ry., Kuvataideakatemia… Jossain salissa voisi pyörittää kattavaa kuvataidedokumenttien ja alaan liittyvien elokuvien jatkuvaa sarjaa.
Museon ohjelma voisi monipuolisten tilojen ansiosta olla henkeäsalpaavan runsas, galleriatoimintaakin voisi Kluuvin gallerian lisäksi lisätä useammallakin tilalla. 
Katutason liiketilat voitaisiin vuokrata erilaisille kulttuuriyrityksille. Mukana voisi olla hyvä taidekirjakauppa, hyvä taidelainaamo, vaihtoehtoisia pikkupuoteja ja tietenkin ravintola, josta kehittyisi kuvataidealan kohtaamispaikka. Ideoita varmaan syntyisi.
Mitä jos tehtäisiin Tennispalatsista leffapalatsin sijaan taidepalatsi vailla vertaa? 

Otso Kantokorpi
Taidekriitikko, Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtaja (vas.), Helsinki

***

Kuten kollegani Kirsikka Moring totesi osuvasti viimeviikkoisessa joutavanpäiväisessä Taiken järjestämässä Guggenheim-keskustelutilaisuudessa, johon saatan palata jos viitsin tai jaksan: "Meilläkin on unelmia!" 

Näyttelykuvia 866 & 867 & Virossa 102 & Katutaidetta 108: Ja taas joukolla Tallinnaan

Olin juuri toipunut Helsingin taidemuseon johtokunnan Tallinnan matkasta, kun taas piti lähteä reissuun. Espoon Taiteilijakilta oli värvännyt minut järjestämään heille syysseminaarin ja toimimaan matkaoppaana. Matka aloitettiin laivan kokoustilassa, missä minun piti tehdä kuvallinen esitys vieraaseen kulttuuriin – tässä tapauksessa siis Viro – tutustumisen projektista historiatietoisuuden ja taiteen kautta. Jouduin näyttämään kaikki kuvat yhdellä kertaa nostamalla nämä tikut ilmaan – vasemmassa tikussa on vähän runollisempia kuvia ja oikeassa proosallisempia:


M/S Starissa on nimittäin niin hienot konferenssifasiliteetit, että tykin VGA ei keskustellut minun Macini kanssa, ja välipala ei ilmeisesti kuulu asianmukaisiin fasiliteetteihin. Tallink on aina ollut paskafirma.
No, minähän sitten puhuin toista tuntia ilman kuvia ja vaihdoin aihettakin: yritin antaa hyvät taustat virolaisesta taide-elämästä ja sen institutionaalisesta rakenteesta.
Ja kun syysseminaarin teemana oli historiatietoisuus, ensimmäinen kohteemme oli Kadriorgin taidemuseo, missä oli parhaillaan näyttely Taiteilija ja Kleio – kuvia Baltian historiasta ja historiatietoisuudesta (7.9.2013–9.3.2014). 1800-luvun balttitaiteesta kootussa näyttelyssä kohtaavat "historian tapahtumat ja paikat, sankarit ja esikuvat".

Nykyajan sankari Ilppo Alho (s. 1954) kohtaa Artūrs Baumaniksen (1867–1904) kuurinmaalaiset soturit polttamassa kuolleita taistelijoita.

Tällainen 1800-luvun historiamaalaus ei ole ihan minun lajiani, joten ei asiasta enempää. Ihan kiinnostava pieni näyttely kuitenkin oli.
Osa porukasta juoksi viereisen Kumun salamannopeasti läpi ennen seuraavaa kohdettamme, joka oli ratikkamatkan päässä F-hooneessa odottava Leonhard Lapin (s. 1947), jolle olin antanut tehtäväksi kertoa virolaisen neuvostoajan taiteen ja nykytaiteen historiatietoisuudesta:


Jutustelimme siellä liki pari tuntia. Matkalla ratikkapysäkille törmäsimme katutaideduuniin jonka täytyy olla suomalaista tekoa:

Eiköhän tämä ole EGS (s. ?)?

Sitten Viron Nykytaiteen Museoon (Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum, EKKM), missä yksi paikan puuhamiehistä, taidehistorioitsija, kriitikko ja kuraattori Anders Härm kertoi meille paikan toiminnasta sekä Viron taide-elämästä ja sen institutionaalisista rakenteista:


Siihen loppui virallinen ohjelma, mutta osa porukasta lähti vielä kanssani ratikalla Koplinniemen kärkeen käymään baarissa. Koplin rapistuneessa työläisympäristössä odotti hauska yllätysnäyttely:

Ilppo Alho ja Mildred Lehtinen (s. 1956) tutustuvat yllätysnäyttelyyn luonnon helmassa.


Myöhemmin sain selville, että Koplin vanhoja kuvia ympäriinsä installoinut taho on Professorite Küla Selts (aluetta nimitettiin aikoinaan Professoreiden kyläksi, koska Tallinnan teknillisen korkeakoulun proffat asuivat vanhan telakan toimihenkilörakennuksissa silloin, kun telakan pääkonttori oli korkeakouun käytössä). Tämä lienee osa tuhoutuvan työläismiljöön puolesta käytävää epätoivoista taistelua. Luksusta sinne kuitenkin joskus nousee.
Hieno näyttelyidea, mutta vähän haikea olo tuli, koska vanhoja työläisparakkeja oli poltettu taas lisää.

***

Hyvä matka jälleen ja korkea työmoraali kaikilla – me emme suinkaan käyttäneet tätä telinettä tyhjäksi paluumatkalla:

torstai 3. lokakuuta 2013

Helsingin taidemuseon johtokunta 7 & Näyttelykuvia 863 & 864 & 865 & Virossa 101 & Guggenheim Helsinki 39: Joukolla Tallinnaan, osa 2

Junassa matkalla Tampereelle.
Palaan vielä viime viikon perjantaihin, Helsingin taidemuseon johtokunnan syysseminaariin.
Vaikka olimmekin seminaarimatkalla, ei se tarkoittanut rankkaa yöbiletystä ja pitkiä aamu-unia. Kello 8.30 istuimme jo Viru-hotellin seminaarihuoneessa jatkamassa laivalla aloitettuja pohdintoja museon tulevaisuudennäkymistä:


Sitten matkasimme Tallinnan uuteen merimuseoon – nimeltään Lennusadam – tutustuaksemme tsaarinaikaisen vesitasojen hangaarin huikean betonirakenteen uusiokäyttöön museona. Ja kyllä se olikin komea paikka:


Itse perusnäyttely oli makuuni vähän turhan mililtaristinen, mutta kyllä se laivoista tykkäävä pikkupoika herää taidekriitikossakin. Oli sitä paitsi hauska katsella sitä, millä innolla Tuomas Rantanenkin, kaupunginhallituksen edustaja johtokunnassa, syöksyi tilaisuuden tullen varsin ripeästi sukellusveneen sisään. 
Georgialaisern lounaan jälkeen siirryimme Talinnan Taidehalliin – Tallinna Kunstihoone, missä johtaja Karin Hallas-Murula otti meidät vastaan ja kertoi Taidehallin toiminnasta ja profiilista. Itse asiassa kokoonnuimme Taidehallin alakerran galleriassa, Kunstihoone galeriissa, koska itse halliin rakennettiin seuraava näyttelyä. Kävimme kuitenkin myös hallin tilat läpi:

Nina Sillantaka ja Valentina Ahlavuo katsovat Karin Hallas-Murulan osoittamaa Taidehallin kattoa.

Taidehallin galleriassa oli hauska liikkuvien veistosten yhteisnäyttely – nimeä en valitettavasti muista, ja Taidehallin kotisivut ovat tätä kirjoitettaessa kumma kyllä päivittämättä:

Valentina Ahlavuo taiteen kuivapesussa.

Sitten kävimme vielä nurkan takana Taidehallin toisessa galleriassa, Linnagaleriissa, missä oli Anna-Stina Treumundin (s. 1982) näyttely (12.9.–6.10). Treumund on lesboproblematiikkaa käsittelevän taiteen uranuurtajia Viron nykytaide-elämässä. Kokemuksellisesti näyttely oli kyllä vähän viileä ja ohut.   

Taidemuseon johtaja Erja Pusa ja Treumundin piiskaavaa taidetta.

Sitten piipahdimme vielä vanhan ystäväni Leonhard Lapinin (s. 1947) työhuoneella, koska se sattuu olemaan juuri Taidehallin yläkerrassa:

***

Siinä se.
Ja mitä me sitten opimme? Aika paljon Viron taide-elämästä, mutta palaan mieliaiheeseeni G:hen, johon olen todellisuudessa perin juurin kyllästynyt: Guggenheimin sijaan meidän tulisi verorahoillamme tukea omien instituutiottemme mahdollisuuksia luoda aidosti kansainvälistä brändiä – jos sellaista nyt kerran sitten pitää olla. Miksi ihmeessä me emme siinä onnistuisi, kun paljon pikkaraisempi ja myös köyhempi Viro on tehnyt sen museomaailmassa 2000-luvulla jo kahteen kertaan? European Museum Forum valitsi Kumun Vuoden eurooppalaiseksi museoksi vuonna 2008. Lennusadam sai Europa Nostra grand prix'n tänä vuonna. Taidealan ammattilaisena voin vielä todeta, että Kumu on laadukkaalla näyttelypolitiikallaan esimerkiksi pakottanut minut käymään siellä säännöllisesti – jo useamman vuoden ajan. Vähän samalla tavalla kuin monet taiteilijat tunsivat aikoinaan – ja osin vieläkin – olevansa miltei pakotettuja käymään Tukholman Moderna Museetissa. Tämänkin me voimme naapureitamme ajatellen saada aikaiseksi ja ihan itse.
Onhan se nyt piru, ettemme me muka pystyisi samaan! Jos vaikka annettaisiin Helsingin taidemuseolle rohkeasti koko Tennispalatsi käyttöön ja edes osa Guggenheimin haluamista lisäresursseista ja unohdettaisiin koko Guggenheim välittömästi. 
Mitä jos vallattaisiin museo? Mitä jos ryhdyttäisiin heti hommiin? 

***

No hyvä on, oli meillä työn lisäksi ihan hauskaakin, ja lopussa jäi peräti tunti omaa aikaa. Lähdin Kauppakeskus Solariksen Biomarketiin katsomaan, että löytäisinkö esimerkiksi jotan vähän erikoisempaa luomulihaa. Eipä löytynyt mitään ihmeellistä, mutta kassalla näin tutun miehen erilaisista levynkansista. Oli pakko mennä sanomaan päivää ja antamaan tunnustus niistä musiikkinautinnoista, joita olen häneltä vuosien mittaan saanut. Ja sitten vielä kehtasin ottaa valokuvankin tästä heebosta:

 

Kyseessä on virolaisen rockin legenda, maailmanluokan kitaristi Riho Sibul. Vähän minua hävettikin tällainen teinityttömäinen fanittaminen, mutta tiedän kokemuksesta, että tuntemattomilta ihmisiltä saatu palaute tuntuu joskus aivan hirvittävän hyvältä.
Kuunelkaapa vaikka tästä linkistä Ultima Thulen ja Riho Sibulin Kassitapp livenä vuodelta 2007.
Niin että aika onnistunut reissu kaikkineen.

Helsingin taidemuseon johtokunta 6 & Näyttelykuvia 860 & 861 & 862 & Virossa 100: Joukolla Tallinnaan

Palaan vielä viikon takaisiin asioihin. Viime viikon torstain ja perjantain vietimme Helsingin taidemuseon johtokunnan ja museon johdon kanssa syysseminaarissa Tallinnassa.
Aloitetaan torstaista.
Menomatkan istuimme kokoustiloissa ja kävimme intensiivistä keskustelua museon tulevaisuuden suunnasta ja kohdattavista ongelmista – muun muassa tilaongelmista ja Tennispalatsin tulevaisuudesta. Kävimme myös läpi museon missioon ja visioihin liittyviä ajatuksia, mihin palaamme varmaan tarkemmin, kun uusi johtaja on toivottavasti pian valittu.
Laivalta ryntäsimme suoraan Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseumiin (EKKM, = Viron nykytaiteen museo), jossa yksi museon puuhamiehistä, Anders Härm esitteli meille tämän valtaamalla syntyneen anarkistisen instituution toimintaa ja sen ovelaa tapaa käyttää perinteisiä institutionaalisia rakenteita – muun muassa arvostettua taidepalkintoa – oman toimintansa vakiinnuttamiseksi:


Tutustuimme myös museossa käynnissä olevaan näyttelyyn, & So On & So Forth (14.9.–20.10). Kolme kerrosta täyttävässä isossa kansainvälisessä näyttelyssä oli Fluxus-henkisesti – Robert Fillioun (1926–1987) ekvivalenssiteoriaa: "hyvin tehty", "huonosti tehty" "ei tehty" – paljon töitä, jotka jopa naurun lisäksi koskettivat aika vakavia taiteen asioita.


Yllä David Horvitzin (s. 1982) Ajattelen sinua (2010-). Horvitz ajattelee katsojaa, jos tämä laittaa dollarin purkkiin ja lähettää Horvitzille sähköpostin. Horvitzilta tulee joskus takaisin kaksi sähköpostia: toinen kun ajattelu alkaa ja toinen kun se loppuu.


Tämä sataman lähellä sijaitseva käyttämättömäksi jääneeltä energialaitokselta vallattu museo on jokaisen taiteenharrastajan ehdoton käyntikohde nyky-Tallinnassa.


***

Sitten suoraan Viron taide-elämän lippulaivaan Kumuun, jossa museon johtaja Anu Liivak esitteli meille museon toimintaa – saimme myös kiertomatkan takahuoneisiin, varastoihin ja konservoinnin tiloihin. Vähän kateeksikin kävi, kun katsoi museon hienoja tilaratkaisuja.

 Anu Liivak ja Lepo Mikon (1911–1978) tulevaa näyttelyä varten restauroitavana oleva työ.

Sitten oli aikaa tutustua ison salin hienoon näyttelyyn Kriitika ja kriisid – Kunst Euroopas alates 1945 (28.6.–3.11). Berliinistä Tallinnaan ja sieltä Milanoon jatkava näyttely on tehty Euroopan neuvoston kanssa yhteistyössä. Varsin yhteiskuntakriittisessä ja suuren suurilla tähdillä – oli Gormley (s. 1950), oli Richter (s. 1932), oli Kounellis (s. 1936), oli Nam June Paik (1932–2006)... you name it... – varustetussa näyttelyssä oli hauska nähdä yksi suomalainenkin, Aurora Reinhard (s. 1975). Ja oli siellä yksi virolainenkin, Raul Meel (s. 1941), jonka tapasimme itse teossa:

Museonjohtaja Erja Pusa keskustelemassa Raul Meelin kanssa. Hallintopäällikkö Pia Uljas tutkii Meelin taidetta.

(Melkein sanoisin, että aidon taiteenharrastajan on syytä harkita Tallinnan matkaa jo pelkästään tämän näyttelyn perusteella.)
Sitten siirryimme yläkertaan, jossa pääsimme nauttimaan tallinnalaisesta avajaistunnelmasta. Nykytaiteen tiloissa avattiin äänitaidenäyttely Sünkroonist väljas (27.9.–12.1.2014; "Pois synkasta"). Sekä historiallisesti että nykyaikaan rakennettu näyttely oli massiivinen äänitaiteen pläjäys, jonne kaikki menivät sukkasillaan:


Ihan sikahieno ja monipuolinen näyttely.

Raul Keller (s. 1973) ennen avajaisia äänittämässä Hello Upanin (s. 1977) kanssa ääniteostaan, joka soi looppina näyttelyn ajan. 

(Ja taas: Melkein sanoisin, että aidon taiteenharrastajan on syytä harkita Tallinnan matkaa jo pelkästään tämän näyttelyn perusteella.)

***

Sitten pikaisesti hotelliin majoittumaan ja illalliselle sesonkituotteisiin ja lähiruokaan keskittyvään Leibiin. Toinen suunniteltu vieraamme oli flunssassa, mutta kuvataiteilija Leonhard Lapin (s. 1947) kertoi meille näkemyksiään Viron taide-elämästä:


Sain myös paikalle kuvanveistäjä Jüri Ojaverin (s. 1955). Niinpä johtokunta sai aika tuhdin annoksen virolaisen taide-elämän lähihistoriaa.
Uskallan vähän kehuakin, että ahkeria olimme – kaikilla (mutta aika vähillä) tuhlatuilla verorahoilla.
Palaan vielä perjantain antiin.

***

Nyt tämä jätkä lähtee Tampereelle. Puhun siellä näistä asioista.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Vieraana radiossa

Tänään kävin Yle Puheessa Riku ja Tunna – Docventures -ohjelman vieraana. Keskustelimme Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin kanssa taiteesta:


Tästä linkistä voitte kuunnella tuon suoran ohjelman. Väliin olin vähän fiksu, väliin vähän vähemmän. Mutta kai minun on seistävä sanojeni takana. Sain minä aikaan miltei lentävän lauseenkin: "Paska taide on se hinta, mikä maksetaan hyvästä taiteesta."
Ohjelman Facebook-sivu oli myös linkittänyt vanhan Kultakuumeen kolumnini taiteen ymmärtämisestä, joka on herättänyt uutta keskustelua sekä Facebook-sivulla että Kultakuumeen sivuilla. Aika hauskaa.

Riku Rantala on aikamoinen höyrypää, joka seisoi ja heilui koko lähetyksen ajan.

Maailma kuuluu meille kaikille!

Greenpeace-aktivisti Sini Saarela, jota uhkaa jopa 15 vuoden vankeustuomio, tarvitsee kaikkien suomalaisten tukea. Tästä linkistä voit kirjoittaa s-postilla vaatimuksen Venäjän lähetystöön.

 
Lauantaina 5.10.2013 Greenpeace järjestää Helsingissä mielenosoituksen: "Kokoontuminen on kello 13 Kiasman edessä. Marssimme Venäjän suurlähetystölle, jonka edessä kello 14–15 vaadimme Arktiksen suojelua öljy-yhtiöiltä sekä Sini Saarelan ja muiden Gazpromin arktista öljynporausta vastustaneiden aktivistien vapauttamista tutkintavankeudesta."
Kaikki kynnelle kykenevät mukaan!

Guggenheim Helsinki 38: Guggenheimin talouslaskelmista

Hyvät ystävät,
lukekaa tästä linkistä Osku Pajamäen tämänpäiväinen kolumni Demarista. Kiihkottomasti silkkaa faktaa ja numeroa. Tätäkö me haluaisimme?

Julkaistua 453 & Näyttelykuvia 859: "Voimakkaita liikkeitä, elämää..."

Maanantaina oli riemukas päivä ja ilta. Ulla Rantanen (s. 1938) hyppäsi jo 1990-luvun lopulla pois taidemaailman oravanpyörästä eikä ole liiemmin harrastanut uranhoitoa ja esilläoloa sen jälkeen. Olinkin varsin onnellinen, kun sain houkuteltua hänet pitämään näyttelyn (30.9.–25.10) Galleria Ortonissa. Tämä taitaa laskujeni mukaan olla hänen kolmas helsinkiläinen yksityisnäyttelynsä 17 vuoteen.
Sunnuntaina ripustettiin:


Maanantaina juhlittiin avajaisia, ja onneksi Ulla tarttui myös mikrofoniin ja kertoi työstään:



Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille lyhyen taiteilijaesittelyn:

”Voimakkaita liikkeitä, elämää…”

Taidemaalarina, graafikkona ja piirtäjänä tunnettu Ulla Rantanen (s. 1938) muistetaan 1960-luvun Maaliskuulaisista, taiteilijaryhmästä, joka liitetään usein informalismiin, mutta kovin yhtenäisestä ryhmästä tai mistään varsinaisesta ismistä ei ehkä kuitenkaan ollut kyse. Yksilöllistä vapautta korostanut ryhmä kävi pikemminkin esitaistelua spontaanin ja vapaan muodon puolesta. Vapaus on tietenkin suhteellinen käsite, eikä se maaliskuulaisten kohdalla tarkoita ryöppyävän ja hallitsemattoman ylivaltaa vaan melko ankaraa suhtautumista sisältöihin ja luomiseen, kriittistä ja kiteytynyttä asennetta ilmaisuun.
 Rantasella kriittinen asenne tuli mukaan myös aihepiireihin. Hän kuvasi 1960–70-luvuilla ympäröivää yhteiskuntaa ja urbaania elämänmenoa. Rantasen viiva oli usein varsin vauhdikas ja ilmaisuvoimainen, mutta hänellä oli myös vaihe, jolloin pikkutarkka ja terävä viiva tuottivat häkellyttäviä piirustuksia. Piirtäminenhän mielletään usein luonnostelemiseksi, sormiharjoituksiksi, mutta Rantanen oli yksi niistä suomalaistaiteilijoista, jotka nostivat piirtämisen aidosti ilmaisuvoimaisena välineenä ikään kuin arvokkaamman taiteen joukkoon. Sallittakoon pieni kasku. Muistan kuinka nuorena opiskelijapoikana vähän harmittelinkin sitä, että maaseudulla asuva taiteilija-isäni ei ollut kovin kuuluisa. Aina kun jouduin uusille tuttavuuksilleni selittelemään hänen taiteilijanlaatuaan, totesin että isäni on itse asiassa huikea piirtäjä – ehkä jopa ”Suomen toiseksi paras”. Se paras oli tietenkin Ulla Rantanen. 
1980-luvulla Rantanen palasi luonnon pariin. Mitään maisemakuvaajaa hänestä ei kuitenkaan tullut – kohteena oli havainnon välittämisen sijaan pikemminkin subjektiivisesti suodattunut tunne. Rantanen itse kirjoitti vuonna 1980: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi, rauhallisen pinnan alla on kuitenkin voimakkaita liikkeitä, elämää, joka on dramaattisia tapahtumia täynnä. Voin sieltä löytää omalle ja jokaisen ihmisen olemukselle täydellisen vastineen: toivon, yksinäisyyden, kauneuden, kuoleman.” 
Galleria Ortonissa nyt esillä olevat 2000-luvun litografiat ovat monet saaneet ilmiasunsa kenialaisesta luonnosta (Rantanen on viihtynyt siellä vuodesta 1996 saakka), mutta tätä ei ehkä ole syytä ylikorostaa: ”Aiheimpulssit ovat tulleet viime vuosikymmenen elämysmaailmasta. Siitä huolimatta teoksen lopullinen muoto saattaa viitata mihin tahansa”, totesi Rantanen vuonna 2006 pitäessään edellistä yksityisnäyttelyään Helsingissä. 
Uudemmissa töissään hän kuin palannut vanhan informalismin pariin, mutta mukana on paljon eletyn ja koetun tuomaa kerroksellisuutta. Se ei kuitenkaan ryöppyä ja rönsyä, sillä Rantanen on mestari kiteyttämään, löytämään ne olennaiset jännitteet, joiden kautta taide elää ja hengittää.