Julkaistua 535 & 536 & Näyttelykuvia 918: Kotona kaikkialla & Valokuvan totuus ja virhepäätelmä

Eilen ilmestyi pitkän tauon jälkeen Kirkossa ja kaupungissa (19/2014) peräti kaksi juttuani (yksi on vielä tulossa ennen lomia). Jotenkin hassusti on käynyt niin, että olen kuvataidekritiikkien lisäksi kirjoittanut syksystä alkaen kolme henkilöesittelyä, ja kaikki ovat olleet muusikoista. Ensin Kari Peitsamo ja Vesa-Matti Loiri – ja nyt sitten Sakari Kukko, jonka kanssa vietimme pari viikkoa sitten herttoniemeläisellä terassilla hauskan juttutuokion:

Kotona kaikkialla

Pitkästä urastaan maaliskuussa Emma-palkittu Sakari Kukko ei viihdy musiikkibisneksessä mutta liikkuu intohimoisesti ympäri maailmaa.

Sakarin Kukon (60) ensimmäisen menestyksen ja tuoreen Emma-palkinnon väliin mahtuu jo liki viisi vuosikymmentä musiikkia. Hän nimittäin voitti 1. palkinnon yksinlaulussa seurakuntapoikien valtakunnallisilla talvipäivillä Jyväskylässä vuonna 1965. 

Kukon koti oli klassisen musiikin täyttämä, ja alivuokralaisen pianokin oli käytettävissä, joten tie naapurissa asuvan, Sibelius-Akatemiasta valmistuneen pianonsoitonopettajan Anni Helasvuon oppilaaksi oli hyvin pohjustettu. 

Kukko tiesi jo 16-vuotiaana haluavansa ammattimuusikoksi, mutta tyyli oli tuolloin vielä hakusessa. Hän opiskeli klassista musiikkia vielä Oriveden kesäkurssilla, mutta sitten toinen kesäkurssi vei mukanaan. Hän osallistui Otto Donnerin vetämälle Kajaanin pop/jazz-leirille vuonna 1969. Opettajan Kukolla oli muun muassa Pekka Pöyry. Vajaan vuoden saksofonia soittanut Kukko pääsi mukaan loppukonserttiin mestareiden kanssa, ja lämpimällä vastaanotolla oli varmaankin vaikutuksensa siihen, että Kukosta tuli jazzmuusikko. Tämä lienee hänen uransa yksi merkittävimmistä taitekohdista – ei niinkään se, että hän opiskeli myös Sibelius-Akatemiassa kolmisen vuotta 1970-luvun alussa. 

Kukon ura käynnistyi suotuisissa merkeissä, ja hän oli huono kieltäytymään keikoista. Levytyksiä ja studiokeikkoja kertyi ”liiankin kanssa”, mutta samalla tuli toki ”opeteltua käytännössä kantapään kautta” se mitä Sibelius-Akatemiassa opetettiin teoriassa. 

Kuva: Sirpa Päivinen.

Kukko itse kertoo, että katsottuaan nyt uudelleen 1970-luvun alun Euroviisu-konserteja hän näki likipitäen kaikki soittokaverinsa lavalla, kun hän itse samaan aikaan oli jo Nagra-magnetofoninsa kanssa ensimmäisellä Intian-matkallaan vuonna 1974. Studiokeikkailu sai jäädä, ja jazzmuusikosta tuli myös maailmanmusiikin moniottelija. 

Samana vuonna syntyi edelleenkin toimiva Piirpauke, jonka ensilevyn (1975) Konevitsan kirkonkellot lienee ikonisin kappale siinä genressä, jota myöhemmin nimitettiin ”maailmanmusiikiksi”. 

Kukolle itselleen ei tyylisuunnilla ole kovinkaan isoa merkitystä, ja hänen nykyisissäkin projekteissaan sekä klassinen musiikki että jazz elävät sulassa sovussa. Kukolle on alusta asti tärkeintä ollut se, että ”musiikki tulee sydämen kautta” – oli laji mikä hyvänsä. 

Itse hän kokee, että hänestä tuli hieman ”luopio tai toisinajattelija” jazzin suhteen, kun hän ei suostunut pitäytymään pelkästään amerikkalaisissa esikuvissa. Ympäri maailmaa matkustelleelle Kukolle Senegal on ollut yksi merkittävimpiä uran käännekohtia. Hän oli jopa jäsenenä legendaarisessa, Badu Ndiayen johtamassa aikansa huippubändissä Étoile de Dakar, jossa soitti myös Youssou N'Dour. Senegalin pelimanniveljiltä Kukko oppi sen maksiimin, joka edelleenkin pitää: ”On opittava arvostamaan ja säilyttämään omaa perinnettä, mutta samalla on oltava avoin kaikkialta muualtakin tuleville vaikutteille.” Tämän asenteen Kukko on säilyttänyt näihin päiviin. Huomaan, että mukana on edelleen voimakas annos klassista, kun kuuntelen sitä intoa, jolla hän yhdistelee parhaillaan mielessään Selim Palmgrenin pianolle ja laululle tekemiä kantelevaikutteisia sovituksia ja Suomessa nykyään vaikuttavan soittokaverinsa, multi-instrumentalisti Malang Chissokon isän, Soundioulou Cissokhon koransoittoa. Kora on länsiafrikkalainen, harpun kaltainen soitin, jota on soitettu hoveissa jo 1200-luvulla. Kukko muistuttaakin, että ”varsinaista klassista musiikkia” löytyy länsimaiden lisäksi vaikkapa Intian ja Senegalin hoveista. 

Muun muassa juuri Palmgrenia tulee esittämään Kukon uusin projekti, senegalilaissuomalainen afrojazztrio HELLE, jota on tarvittaessa tarkoitus vahvistaa myös vierailevilla muusikoilla, laulajilla ja jousikvartetilla. 

Eikä Kukon mielestä Palmgrenista ole pitkä matka toiseen klassiseen pianosäveltäjään, ranskalaiseen Erik Satie’hin, ja niinpä Kukolla on jo toinenkin uusi bändi, SatieCutie, jota tullaan todennäköisesti kuulemaan ensimmäistä kertaa Kaamos-jazzissa marraskuussa.

Samaan aikaan on keikkailun on aloittanut myös Valo-yhtye, jonka kanssa Kukko teki viime vuoden lopulla uuden väkevän virsilevyn Valo. Kukkohan on yksi niistä keskeisistä uudelleen tulkitsijoista, jotka tuottivat suomenkieleen 2000-luvulla uuden sanan: virsibuumi. Kukon ensimmäinen koe tällä saralla oli Virret (Rockadillo 2001). Eikä innostus virsiinkään tunnu yhtään laantuneelta: ”Erilaiset marinadit ovat terveellisiä. Kun joudut mukavuusalueen ulkopuolelle tai äärialueille, se tekee aina hyvää”, toteaa Kukko ja muistuttaa, että ”olen minä Palefacenkin kanssa heittänyt keikkaa”.

 

– Sakari Kukko: Valo (Rockadillo Records ZENCD 2152) 2013. 

– Valo-yhtyeen keikat pääkaupunkiseudulla: 21.8. Urkuyö ja Aaria (Espoon tuomiokirkko); 18.9. Munkkiniemen kirkko. 

– HELLE Juttutuvassa Helsingissä 28.5.; Senaatintorilla 14.6.

***

Suomen valokuvataiteen museossa on vielä pitkään päällä HPB14 (Helsinki Photography Biennial, 27.3.2013–27.7.2014). Kiertelin kaikki näyttelypaikat läpi jo huhtikuun alussa (Jätkäsaaren L3-makasiinin osuus oli ehkä vaikuttavin), mutta juttu ilmestyi niin myöhään, että sain keskittyä ainoastaan museon päänäyttelyyn (eikä siitäkään tällä merkkimäärällä niin hirveästi ollut tilaa sanoa):

Valokuvan totuus ja virhepäätelmä

Suomen Valokuvataiteilijoiden Liiton järjestämillä suurnäyttelyillä ja festivaaleilla on pitkä tausta aina 1980-luvulta saakka, mutta nykyisen muotoiseksi biennaaliksi vakiintuneena yhtyneenä tapahtumana kyseessä on nyt toinen. Yhdessä Suomen valokuvataiteen museon kanssa järjestetyssä päänäyttelyssä on keskitytty yhteen teemaan, joka ponnistaa tilastotieteestä lainatusta käsitteestä ecological fallacy (virhepäätelmä). Turkkilaisen kuraattorin ja tutkijan Basak Senovan kokoamassa näyttelyissä etsitään niitä taiteellisia lähestymistapoja, joiden avulla voi tuottaa ja käsitellä ympäristöä koskevaa tietoa sekä sen vääristymiin sisältyviä kriittisiä, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia puhetapoja.

Senovan kokoaman osuuden lisäksi on mukaan kutsuttu Hyrynsalmella vaikuttavan Mustarinda-seuran yhteinen laaja kooste Objects on Oil, joka syventää ekologisiin kysymyksiin keskittyvää teemaa ja käsittelee näyttelyssä luontokuvamme ja -suhteemme muutosta arkistojen, arkkitehtuurin, metsän ja energian näkökulmista. 

I.K. Inhan (1865–1930) lehmäkuvat innostivat Ali Cherriä (s. 1976).

Näyttelyn teema on siis äärettömän vakava ja myös tulevaisuutemme keskeisiin kysymyksiin kurkottava, mutta huumoriakaan ei ole unohdettu. Ei edes arkistomateriaalin käytössä, jota voidaan myös lähestyä yllättävän kulttuurisen vuorovaikutuksen kautta: Beirutissa ja Amsterdamissa vaikuttanut multimediataiteilija Ali Cherri on löytänyt aiheekseen I.K. Inhan (1865–1930) häkellyttävät lehmäpotretit, jotka Inhalta tilattiin Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin vuonna 1900. Teoksessaan Cherri tutkailee muotokuvan, modernin ja kansallisen identiteetin syntyä. 

Guy Ben-Ner (s. 1969), Stealing Beauty (2008).

Toinenkin teos onnistui herättämään katsojassa hersyvän naurun. Israelilainen Guy Ben-Ner on ollut Kauneutta varastamassa (2008). Elokuva on eri kaupunkien IKEA-myymälöissä salaa ja luvatta kuvattu juonellinen tarina perhe-elämästä. Vanhemmat ja lapset käyvät myymälöihin rakennetuissa kotimiljöissä keskustelua maailmanmenosta kuin kotonaan. Hit and run -tekniikalla toteutetut kuvaussessiot tuottavat filmiin oman rytminsä ja oudon jännitteen. Ensin naurattaa, mutta sitten absurdiksi rakennettu vakava keskustelu taloudellisesta vaihdosta, yksityisomaisuuden merkityksestä, etiikasta ja perhe-elämästä vie väistämättä mukanaan. 

Näyttelyn kokonaisilme on toki vakava, väliin vähän kuivakkakin. Se on myös pelottava, koska se vie katsojan aika surullisena isojen asioiden äärelle. Valokuvan kautta moni asia saa kuitenkin sellaisen poeettisen ulottuvuuden, että vaikutelmaa pelkästä valokuvan avulla kuvittamisesta ei synny. 

Dokumentaarinenkin valokuva onkin lähihistoriassa saanut aivan uutta syvyyttä – esimerkiksi niistä ajoista 1970-luvulla, jolloin dokumentaarista valokuvaa käytettiin lähinnä epäkohtien esittelyyn. Syntyi outo tilanne, jossa valokuvan totuusarvo määrittyi pääsääntöisesti pelkästään kielteisistä asioista. Paha on totta, hyvä on illuusiota. 

Valokuvalla on myös opittu rakentamaan uusia todellisuuksia – tutkailemaan mieltä ja merkitystä yhdistämällä eri elementtejä todesta ja fiktiivisestä. Näin päästään myös kyseenalaistamaan itse totuuden käsitettä, joka niin usein otetaan liikoja miettimättä ikään kuin annettuna. 

***

PS. Ilahduttakaa itseänne kuuntelemalla vielä edellä mainittua Soundioulou Cissokhon (s. 1921) koransoittoa:

Hetken tauko

Olen kirjoittanut kuluneen kuukauden aikana vähän liikaa. Silloin kun blogin ylläpito – tai pikemminkin sen ylläpitämättömyys varsinkin näyttelykäyntien osalta – tuottaa lähinnä vain stressaavan huonon omantunnon, on kai syytä pitää vähän taukoa. Katsella esimerkiksi kaikessa rauhassa sitä, miten kaksi jalapeñoani kukoistaa, kun käyn säännöllisesti ulkoiluttamassa niitä parvekkeella:

Tai sitten käydä heittämässä kyykkää. Taiteellisen kyykkäseurueemme kausi alkoikin eilen, kun kokoonnuimme Ensipuistikkoon, joka paremmin Bambipuistona tunnetaan:

Kuva: Satunnainen ohikulkija.

Tyylit olivat kohdillaan, vaikka takana on pitkä talvikausi:

Pekka Nevalainen (s. 1951) tukka hulmuten.

Galleria Ortonin Sirpa Viljanen todistaa, ettei kyykkä ole pelkästään miehinen laji.

Siis pidän nyt pienen tauon. Hilloan tänne kuitenkin ne kymmenisen tekstiä, jotka ovat lähiaikoina ilmestymässä. Palaan asiaan, kun siltä tuntuu. Voihan se olla piankin, jos nämä hyvät harrastukseni voimaannuttavat minut tehokkaasti.

Virossa 117: Apua! Hoitakaa mut Saarenmaalle

Kerroin jo aikaisemmin, että olen lähtenyt mukaan joukkorahoitukseen perustuvaan journalismipalveluun Rapport. Olen laittanut sinne jo kaksi juttuideaa. Nyt tarvitaan rahoitusta. Pankaa vaikka 2 euroa mun ideaani, niin lupaan kirjoittaa hyvän jutun tulevana kesänä. Ja saan seikkaillla Saarenmaalla – olkaamme rehellisiä.

Tässä linkki ideaani.

Kaarman lukkarila, Oskar Kallaksen lapsuudenkoti sekä Oskarin ja Aino Kallaksen vihkimäpaikka vuonna 1900.

Julkaistua 533 & 534: Säilyykö taiteemme jälkipolville? & Kansallisia arvosoittimia

Kaikki journalismi ei ole pidäkkeetöntä subjektiivista hengenpaloa. Toisinaan sitä soitetaan ja tilataan juttu tarkasti rajatusta aiheesta ja tarkasti rajatulla merkkimäärällä. Tuoreimmassa Taideyliopiston lehdessä IssueX (Touko 14) minulta ilmestyi tällainen tilaustyö:

Säilyykö taiteemme jälkipolville?

Valtion taidemuseota uudistettiin vuodenvaihteessa. Alkuvuodesta sen tilalla aloitti toimintansa Kansallisgalleria, joka on julkisoikeudellinen säätiö. Rahoituspohja muuttui: budjettivarojen sijaan toimintaan käytetään veikkausvoittorahoja. 

Säätiöittäminen on pelottanut monia tahoja, koska tällaisen ns. agentifikaation, minkä myötä hallintoa siirretään kauemmas byrokraattisesta ja poliittisesta ohjauksesta, pelätään siirtävän monia muitakin asioita näkymättömiin. 

Menee säätiö jatkossa mihin hyvänsä, emme tule kuitenkaan näkemään Ateneumin maalauksia huutokaupoissa, koska kokoelmat säilyvät valtion omistamana kansallisomaisuutena. Rahoitus on ainakin rakenteellisesti varmistettu, koska Kansallisgalleriaan kuuluvan kolmen museon – Ateneumin taidemuseo, Nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo – hankintamäärärahat tulevat korvamerkittynä eri momentilta. 

Määrärahat eivät riitä kovin merkittäviin hankintoihin. Vanhempaan ulkomaiseen taiteeseen keskittyneen Sinebrychoffin taidemuseon osalta kyse on kosmetiikasta. Alle 100 000 eurolla ei osteta yhtäkään merkittävää vanhempaa ulkomaista teosta. 

Mutta miten on laita Ateneumin ja Kiasman, joiden pitäisi säilyttää merkittävä suomalainen taide jälkipolville? 

Ateneumin rahat ovat pysytelleet vakiona. Tänä vuonna käytettävissä on 190 000 euroa. Ateneumin tehtävä on hankkia ”teoksia, jotka ensiarvoisen taiteellisen merkittävyytensä ja taidehistoriallisen asemansa vuoksi kuuluvat kansallisgalleriaan”. Hankinnoista päättävät museonjohtaja ja intendentit. Museo on päättänyt ”ryhdistää toimintaansa” perusteiden osalta, kuten museon johtajana väliaikaisesti toimiva kokoelmaintendentti Timo Huusko asian ilmaisee. Jokainen hankinta on jo jonkin aikaa pitänyt perustella dokumentoiden. 

Realistina Huusko toteaa, että 1700–1800-lukujen osalta kokoelmien täydentäminen on ongelmallista, koska merkittävien klassikoiden hinnat ovat karanneet käsistä: esimerkiksi Helene Schjerfbeckin Tanssiaiskengät (1882) myytin Sothebyllä 3,9 miljoonalla eurolla vuonna 2008. Onkin lohdullista, että esimerkiksi maailmansotien väliseen aikaan ei mahdu suomalaisia maailmalla menestyneitä tähtiä, koska heidän merkittäviä teoksiaan voidaan vielä hankkia.
Museoihmiset tiedostavat nykyään olevansa aika- ja kulttuurisidonnaisten määreiden armoilla, ja tämä huomioidaan hankintapolitiikassa. Aukkoja syntyy väistämättä, ja toisinaan niitä pitää paikata. 

Rahatilanne ei siis ole helppo. Huusko arvioi, että ”yhdellä miljoonalla tultaisiin jo kohtuullisesti toimeen”. 

Timo Heino (s. 1962), Dialogi, 2005. Kiasman kokoelmista.

Kansallisgallerian taidehankintojen suurin rahankäyttäjä on Kiasma, joka kuluvana vuonna saa käyttää 470 000 euroa. Näillä resursseilla kansainvälisen nykytaiteen kärki on sekin jo karannut, ja kokoelmista vastaava intendentti Arja Miller toteaakin Kiasman keskittyvän pääasiassa kotimaisen nykytaiteen hankintaan. Hankinnoista päättää museonjohtaja kuultuaan hankintalautakuntaa, johon museon neljän edustajan lisäksi kuuluu kaksi taiteilijajäsentä, joita taiteilijajärjestöt saavat ehdottaa. 

Kiasmassa on periaatteessa edelleenkin käytössä ”laajenevaksi kehäksi” nimetty käytäntö, joka pitää mukanaan lähialueiden taiteen. Joitakin lähialuehankintoja onkin tehty, viimeisimpänä komissioteos puolalaiselta Miroslaw Balkalta, mutta ulkomaiset hankinnat ovat viime vuosina kytkeytyneet omiin näyttelytuotantoihin. Millerin mukaan esimerkiksi ARS-näyttelyistä – viimeisin 2011 – on pyritty hankkimaan teoksia, joihin museo on saanut kunnolla paneutua. 

Kun kysyin Milleriltä samanlaista rahatoivomusta kuin Huuskolta, hän totesi, että ”2–3 miljoonalla voisi tulla toimeen”. 

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Dubain kuningashuone käyttää taidehankintoihinsa nykyään noin 600 miljoonaa dollaria vuodessa. Kannattanee siis pysyä naapurivertailuissa: Viron taidemuseolla on tänä vuonna käytössään 60 000 euroa nykytaiteen hankkimiseen.

***

Juttuun oli myös tilattu kainalojuttu. Kaikkihan varmaan tietävät suuren asiantuntemukseni klassisen musiikin arvosoitinten suhteen. Eiku surffailemaan ja soittelemaan:

Kansallisia arvosoittimia

Kun kuulemme Arto Noraksen soittavan Giovanni Grancinon vuonna 1699 rakentamaa selloa, olemme tietyllä tavalla kansallisen aarteiston äärellä. Sello on Suomen Kulttuurirahaston omaisuutta, ja se hankittiin vuonna 1965.

Kulttuurirahasto omistaa nykyään viitisenkymmentä arvokasta – vakuutusarvo noin 9 000 000 euroa – jousisoitinta, joita lainataan viideksi vuodeksi kerrallaan. Erityisasiantuntija Veli-Markus Tapion mukaan tilanne on viulujen osalta hyvä; selloista on vielä pulaa. Tapion mukaan kyse ei ole samasta asiasta kuin taidekokoelman kartuttamisessa. Soittimia hankitaan ammattikäyttöön, ja soittajien määrä on tietysti rajallinen. 

Säätiömuoto mahdollistaa sen, että toiminta ei tapahdu vuosittaisten budjettien varassa. Markkinoille tuleviin soittimiin reagoidaan tarpeen mukaan. 

Toinen vahva toimija alalla on Pohjola Pankin Taidesäätiö, jonka lippulaiva on Réka Szilvayn Stradivarius vuodelta 1702. Säätiöllä on yhdeksän arvokasta jousisoitinta, joita lainataan 3–4 vuodeksi kerrallaan nuorille lupauksille. 

Yksityisten säätiöiden soittimet eivät ole kansallisomaisuutta, mutta sekä Tapio että Pohjola Pankin Taidesäätiön asiamies Tuire Jäkkö korostavat sitä, että säätiön hallinnassa soittimien tulevaisuus on turvattu ja että ne on hankittu suomalaisen kulttuurin edistämiseksi. 

Varsinaista kansallisomaisuutta ovat tietenkin Sibelius-Akatemian soittimet. Soitinamanuenssi Riitta-Liisa Joutsenlahti kertoo, että soittimia on kolmessa kategoriassa, joista arvokkaimpaan kuuluu toistakymmentä soitinta. Joutsenlahden mukaan aina ei kuitenkaan kannata katsoa vain rahallisia arvoja: esimerkiksi Martti Pokelan kanteleista ja kansanomaisista puhaltimista koostuvan kokoelman arvo on kulttuurihistoriallisesti mittaamaton.

Julkaistua 532: Kuvanveistäjä oli tuttu julkisista teoksistaan

Tänään julkaistiin Helsingin Sanomissa kirjoittamani kuvanveistäjä Kari Juvan (1939–2014) nekrologi. Julkaistu juttu oli varmaankin vähän lyhennetty, kuten tapana on, mutta en jaksanut ryhtyä vertailemaan, joten tässä kirjoittamani originaali [tylsä otsikko on Hesarin keksimä]: 

 

Kuvanveistäjä oli tuttu julkisista teoksistaan

Kuvanveistäjä Kari Juva kuoli vakavaan sairauteen Espoossa 21. huhtikuuta. Hän oli 75-vuotias, syntynyt Helsingissä.  

Kari Juva opiskeli Taideteollisessa oppilaitoksessa vuosina 1961–64, missä muun muassa edellisen sukupolven mestarit Heikki Häiväoja ja Kain Tapper ohjasivat häntä kuvanveiston saloihin. 

Juva tuli tunnetuksi varsinkin mittavien julkisten teosten toteuttajana, mutta hän myös maalasi ja piirsi koko uransa ajan. Juva kuului siihen sukupolveen, joka uudisti suomalaista julkista veistotaidetta tuomalla taiteilijan subjektiivisen näkemyksen entistä voimakkaammin esiin: julkisen taiteen kaavoihinsa kangistunut herooisuus ja kansallinen pönäkkyys alkoivat murtua. 

Juvan ensimmäinen mittavampi julkisen veistoksen tuotti Helsingin kaupunginteatterin veistoskilpailu vuonna 1966, jossa Juva sai sekä 1. palkinnon että kaksi tunnustuspalkintoa. Pronssinen Thalia ja Pegasos paljastettiin vuonna 1970. Veistoksessa yhdistyy kaksi Juvan lempiaihetta: nainen ja hevonen – kuvanveiston plastisuuden mittatikuista pari tärkeintä. Veistoksessa yhdistyvät myös julkisen taiteen murroskauden elementit: esittävyys kietoutuu vapaampaan, taiteilijan omaa kädenjälkeä korostavaan tyylittelyyn, eikä veistoksen optimaalinen tarkastelukulma ole sidottu rituaaliseen frontaalisuuteen. Se elää joka tarkastelukulmasta erilaisena. Samana vuonna Juva voitti myös Riihimäki–Pietari-radan muistomerkkikilpailun, ja pronssinen Topparoikka paljastettiin Riihimäellä myös vuonna 1970. 

Juva sai siis lentävän lähdön uralleen, ja hän voittikin vuosien mittaan useita palkintoja aina 1980-luvulle saakka. Julkisia teoksia kertyi vuosien mittaan yli 30. Monista julkisista veistoksista mainittakoon vielä Helsingissä Töölön kirjaston edessä Lukusali (1972) ja Sörnäisissä Tannerin portti (1985) sekä Turussa Barkerin puistossa Turku työllä rakennetaan (1987), joka oli valmistuessaan Suomen suurin pronssivalu. Jättiläismäisessäkin veistoksessa näkyy Juvan kyky yhdistää voimakas massa keveyteen ja liikkeeseen, mitä lienee pidettävä yhtenä Juvan tunnusmerkkinä. 

Juva teki myös useita kirkollisia teoksia: reliefejä ja krusifikseja. Näissä materiaali oli toisinaan puu. Varsinkin vanhemmalla iällään hän itsekin kääntyi voimakkaammin kohti hengellistä elämää. 

Maalauksissaan ja piirustuksissaan Juva esitteli intiimimpää puoltaan. Maalaukset olivat värikylläisiä ja iloisia, ja usein naista esittävät piirustukset puolestaan nopeampia ja lennokkaampia – monen veistäjän tavoin Juvakin hallitsi nopean ja näennäisen helpon viivan. Juva myös esitteli usein piirustuksiaan veistonäyttelyiden yhteydessä. 

Juva ei keskittynyt pelkästään omaan taiteeseensa, vaan toimi useissa luottamustehtävissä, muun muassa Suomen Kuvanveistäjäliiton puheenjohtajana vuosina 1971–82. 1970-luvulla hän toimi myös taideopettajana eri oppilaitoksissa. 

Tasavallan presidentti myönsi Juvalle professorin arvonimen vuonna 2009.

***

PS. Juva oli sairastellut jo pitkään. Viimeisin näyttely, jossa hän oli mukana, oli yhdessä Pessi Raution kanssa vuonna 2006 Helsingin taidemuseolle kuratoimani hevosaiheinen taidenäyttely Hevosvoimaa, jossa Juva oli kuin itseoikeutetusti kutsuttujen joukossa – hauskalla puuveistoksellaan. 
Surffaillessani juttua varten löysin hauskan blogin: Patsaanmetsästäjä ei ensin innostunut Juvasta, mutta sitten taide vei mukanaan. On varsin kiinnostava lukea tällaisia ns. maallikkokokemuksia, joiden kanssa voi miettiä taiteen ja yleisön suhdetta – ihan oikeasti, eikä vain akateemisena teoreettisena kysymyksenä

Seminaarielämää: Itsensä työllistäjien pelastusrengas

Torstaina olin mukana työoloihini ja sosiaaliturvaani liittyvässä paneelikeskustelussa. Tilaisuus oli nimeltään Itsensä valjastajat, ja se tapahtui Kansallisteatterin Lavaklubilla. Tässä ohjelma:

Avauspuheenvuoro
Tilastokeskuksen erikoistutkija Anna Pärnänen

Anna Pärnänen luki taustaksi madonlukuja itsensä työllistäjien – meitä on Suomessa nyt noin 170000 – tilanteesta.

 

Järjestöjen tilannekatsaus
Suomen freelance-journalistit (Anna Hyvönen) [Ei tullut paikalle]
Suomen näyttelijäliitto (Elina Mäntylä)
Muusikkojen liitto (Juho Viljanen)
Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto (Karola Baran)
Suomen arvostelijain liitto (Siskotuulikki Toijonen)
Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto (Ella Brigatti)
Paneelikeskustelu
Tarja Cronberg (Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo -selvityksen tekijä)
Otso Kantokorpi (Suomen arvostelijain liitto)
Erika Mattsson (Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto)
Markus Nordenstreng (Elvis ry.) [Ei tullut paikalle]
Anu Suoranta (työelämän tutkija)
Päivi Ängeslevä (moderaattori)
Musiikkia
Kari Peitsamo
Vapaata seurustelua
Tilaisuuden juontaa Eino Leinon Seuran puheenjohtaja Juhani Lindholm.

***

Tapahtumassa julkaistiin myös julkilausuma, jonka allekirjoittivat Suomen arvostelijain liitto, Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto, Muusikkojen Liitto, Suomen freelance-journalistit, Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto, Suomen näyttelijäliitto ja Eino Leinon seura [millähän ihmeellä saisi tämän arvovaltaisen seuran pakotettua siirtymään nykyaikaan muun muassa kotisivujen perustamisen muodossa?]. Tässäpä se:

 

Itsensä työllistäjien pelastusrengas 

Kulttuuri- ja taidealoilla itsensä työllistävät ovat jatkuvasti kasvava osa työvoimaa. Heidän määränsä lisääntyy sekä luovan talouden omaehtoisen laajentumisen ja työtehtävien ulkoistamisen myötä. Heidän työmarkkina-asemansa ja sosiaaliturvansa sen sijaan ovat huonommat kuin työsuhteisilla työntekijöillä. Heidät on lainsäädännön keinoin ajettu yrittäjän asemaan, vaikka usein heillä ei ole minkäänlaista yritystä, ja pienten tulojen vuoksi yrittäjäeläkkeen maksaminen on minimitasollakin kohtuuttoman raskasta. Lisäksi ansiokehitys on talouden kiristyessä jäänyt pahasti jälkeen muista aloista, koska yhä tyypillisemmiksi käyvissä epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevillä ei ole tukenaan ammattiliitojen neuvotteluvoimaa. Kulttuurialojen vaikeasta tilanteesta päätettiin julkistaa vähimmäisvaatimukset sisältävä kannanotto ”Itsensätyöllistäjien pelastusrengas”:
 
* Pienituloisten itsensätyöllistäjien eläkevakuuttaminen on saatava edullisemmaksi.

* Tekijänoikeusluovutuksesta saatavan korvauksen kohtuullisuus on turvattava lailla.

* Kilpailuoikeuden työmarkkinamääritelmää on laajennettava niin, että itsensätyöllistäjien järjestöille myönnetään kollektiivinen neuvotteluoikeus.

* Freelancereiden työttömyysturvaa on parannettava. 

***

Jäin paneelikeskustelussa varmaankin vähän altavastaajaksi, koska nämä fiksut naiset hallitsevat sen abstraktimman ylätason – työmarkkina-asiat ja sosiaaliturvan – niin paljon paremmin. Minä edustin sitten kai ruohonjuuritason kokemuksia – tunsinkin itseni välillä vähän epämiellyttävästi populistiksi, kun onnistuin välillä naurattamaankin vakavaa yleisöä, muun muassa kertoessani siitä, kuinka vaikea minun on taidekriitikkona identifioitua maatalousyrittäjien joukkoon (saadessani apurahaa joudun maksamaan Mela-maksut). Haluaisin, että yhteiskunta luokittelisi ihmiset ihan oikeilla tai ainakin mielekkäillä luokitteluperusteilla.

Kerran jopa yllätin itseni. Olen aina vähän reflektoimattomasti sympatiseerannut ajatusta perustulosta, mutta kun keskustelimme siitä, huomasin yllätyksekseni sanovani osapuilleen näin: "Vaikka olenkin vasemmistolainen, oletan eläväni tämänkaltaisessa markkinataloudessa koko loppuelämäni. Sallin mieluusti taiteilijoille perustulon mahdollisuuden, mutta itse en sitä haluaisi. Haluaisin pikemminkin asianmukaista liksaa työvoimani käytöstä." Tajusin nimittäin salamannopeasti, että perustulo meikäläisten osalta vahvistaisi vain sen, että lehtitalot tulisivat maksamaan vielä huonompia palkkioita, mikä sekä näivettäisi kulttuurijournalismin laatua että saisi varmaankin osan kirjoittajista vetäytymään alalta. Perustulo todellisuudessa marginalisoisi ainakin meikäläisten työtä, muuttaisi sen puuhasteluksi.

Kun kysyttiin ensimmäistä korjattavaa asiaa, pysyttelin kuitenkin ylätason asioissa. Totesin, että asenteissa olisi ensimmäisenä korjattavaa. Yksittäinen journalisti on aina vastuussa ensisijaisesti lukijoilleen, mutta lehtitalon johto on enenevässä määrin vastuussa ensisijaisesti osakkeenomistajille. Tämä kehitys ei taatusti ole hyväksi journalistisille ideaaleille. Mutta ehkä tämä monopolikaptilasimi vielä murtuu, ja ala fragmentoituu, kun lukijat ovat tarpeeksi äänestäneet jaloillaan. Lehdistön kenttä muuttuu – näin toivon.

PS. Väännän vielä rautalangasta tuon ajatukseni vastuun suunnasta, joka on hieman kuin double bind. Huhtikuun alkupuolella olin mukana paneelikeskustelussa, jossa demonstroin tämän varsin kiistattomasti. Kysyin Helsingin Sanomien kulttuuritoimuksen esimieheltä Jaakko Lyytiseltä lehden edellisen vuoden liikevoittoprosenttia, jonka hän epäilemättä tiesi. Hän kieltäytyi vastaamasta. Kyse on liikesalaisuudesta. Näin Lyytinen osoitti, mihin suuntaan vastuu ja lojaalisuus nykytilanteessa todellisuudessa menevät: johdolle ja osakkeenomistajille. Jos hän olisi toiminut Journalistin ohjeiden mukaan, hän olisi ollut vastuullinen yleisöään ja totuutta kohtaan. Ohjeiden kohta 1: "Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu."
No, enhän minä naiivi ole, enkä siis syytä erityisesti Lyytistä varsinaisesti mistään. Näinhän me miltei kaikki olisimme pakotettuja toimimaan vastaavassa tilanteessa. Mutta kun katsomme ohjeiden kohtaa 2 – "Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille" –, ei meidän ole vaikea todeta, että se on jo luovutettu. Se on luovutettu markkinavoimile ja osakkeenomistajille. Suuret lehtitalot eivät enää ylätasolla edusta niinkään journalismia, vaan nimenomaisesti yritystoimintaa. Tähän ihmiset tulevat toivottavasti vaatimaan muutosta.

PPS. Tulipas paasattua. Mutta vielä kehotus kaikille tovereille – puoluekannasta riippumatta. Tämä asia vaatii ennen kaikkea poliittista tahtoa, joten on syytä viedä sanomaa omille puoluetoimistoille. Ainakin Vihreissä ollaan onneksi tietoisia: tässä linkki Outi Alanko-Kahiluodon tuoreeseen kirjoitukseen. 
Nyt vilkaisen vielä tuoreinta Varman raporttia ja näen ansainneeni työeläkettä koko 57-vuotisen elämäni aikana 832,26 euroa. Olen hyväosainen: useimmilla taiteilijaystävistäni ei ole lähellekään yhtä mittavaa kertymää – eräälläkin on kertynyt peräti 14,00 euroa. Enkä ole edes kateellinen Elopille, koska tulen kuolemaan tietäen olleeni suomalaiselle kulttuurille monin verroin Elopia arvokkaampi. Jään siis odottelemaan kissanpäiviä ennen taivasosuuttani, joka minulle ei kuitenkaan aatteellisista syistä lankea, ja käyn baarissa juomassa ansaitun valkoviinilasin, johon minulla ei oikein olisi varaa. Siellä tapaan muun muassa raksatyöläisiä, joista osa on ajettu samalle palkkatyöläisten ja yrittäjien väliselle harmaalle alueelle, itsensä työllistävien asemaan. Heihin minä osaan identifioitua. Harva heistäkään haluaa olla yrittäjä.

Julkaistua 531: Rajan retoriikkaa

Tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Aamulla hyvin varhain poltin röökin parvekkeella ja hetken mietittyäni tiesin, mistä kirjoitan. Palasin vappuun:

Rajan retoriikkaa

Olin vappuaattona kuuntelemassa Agit Propin konserttia. Olin varsin vaikuttunut Eero Ojasen kuusihenkisen yhtyeen ja laulukvartetin yhteissoinnista, varsinkin Monna Kamun ja Sinikka Sokan kypsistä ja hienosti yhteen hioutuneista lauluosuuksista – muutaman kerran jopa niin, että silmäni kostuivat. Näin varsinkin, kun yhtye esitti Henrik Otto Donnerin sävellyksen Aira Sinervon runoon Raja (1972). Se on se alun perin Pepe Willbergin levyttämä biisi, jossa lauletaan jo neljäkymmentä vuotta kansan suussa elänyt lentävä lause: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.”

Itse asiassa se miellettiin jo aikoinaan niin voimakkaasti poliittiseksi, että monet ei-vasemmistolaiset irrottivat tuon yhden lauseen kontekstistaan ja sitoivat sen vasemmistoon: ”Taas ne kommarit huutaa, että jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.” Muistan nuoruudestani monia keskusteluita ja kiistoja, joissa tätä argumenttia käytettiin. 

Mutta mitä Sinervo runossaan todellisuudessa sanoi? Hän kertoi siitä ristiriitaisesta tunteesta, jossa mustavalkoiset argumentit saattavat ihmisen skitsofreeniseen tilaan – sen ihmisen, joka etsii kauneutta mutta jolla ei enää ole etsintäänsä tietä, mitä kulkea. Näin Sinervo kirjoitti:

Kaiken maailman välillä raja, 

kahden rintaman välillä viha,

kahdelta taholta kaikuu huuto:

Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!

Konserttikokemus ei koskaan ole yksittäinen hetki vailla sitä edeltäviä ja sitä seuraavia tapahtumia. Kuulun siihen koulukuntaan, joka pitää taidetta ennen kaikkea jaettuna kokemuksena ja joka toivoo, että taiteella on myös vaikutuksensa. Toisinaan jopa ihan jalostava. Hyvä taideteos herättää aina keskustelua. Niinpä harrastin konsertin jälkeen surffailua – myös sosiaalisessa mediassa – nähdäkseni sen, miten muut olivat konsertin kokeneet. Ja löytyihän sitä keskustelua.

Itse en osallistu esimerkiksi Facebook-keskusteluihin, mutta luen julkisia seiniä aika usein. Yksi syy, miksi en itse osallistu näihin keskusteluihin, on somessa lisääntynyt nopea ja reflektoimaton, tavattoman kiukkuinen puhe, joka saa väliin suoranaisia vihapuheen sävyjä. En halua olla mukana sellaisessa. Näin esimerkiksi totesi lähihistorian tutkija John Lagerbohm eräässä konserttiin liittyneessä keskusteluketjussa: ”Herran jumala, totalitaarisen, miljoonia ihmisiä murhanneen diktatuurin nuoleskelumusiikkia, ja se on muka jees.” 

Vappu herätti muutenkin kuumia tunteita, ja eksyinkin surffaillessani monenlaisille sivuille. Suosittu pseudonyymiblogisti Sven Laakso muun muassa totesi eräistä henkilöistä: ”He tykkäävät kaikesta terrorista, onnettomuuksista, katastrofeista, joissa kuolee etniseltä taustaltaan venäläisiä siviilejä, lapsia. Kaikki venäläisten tappaminen tuottaa heille suurta mielihyvää.” Kyseessä oli kuitenkin tuntemiani, ihan tavallisia kulttuurityöläisiä, jotka eivät taatusti saa mielihyvää kenenkään kuolemasta. 

Vappua kehysti myös kansainvälinen kriisitilanne. Myös Ukrainan tapahtumat ovat saaneet minut surffailemaan – ja myös seuraamaan some-keskusteluita. Vihaa tuntuu riittävän puolin ja toisin. 

Odessan palon uhreja ammutaan.

Kriisissä, jossa on kaksi osapuolta, otetaan usein kantaa jommankumman puolesta. Ihmismieli nyt vain tuppaa toimimaan näin. Tässä tapauksessa osapuolia on useampiakin, mutta ainakin Venäjä, Ukrainan väliaikainen hallinto ja Ukrainan venäläismieliset kansanosat ovat keskeisiä. En ole yrityksistäni huolimatta osannut ottaa kriisiin jäsentynyttä kantaa. Edes kansainvälisen median monipuolinen seuraaminen ei ole tuottanut juurikaan lisäapua. Väliin tuntuu siltä, että nimenomaisesti en halua olla minkään osapuolen puolella. Tämä ei kuitenkaan ole poliittinen kannanotto, vaan pikemminkin tunne ja kokemus, jota miettiessäni olen lähinnä kiusallisesti hämmentynyt.
Ainoa totuus, josta olen nyt varma, on se, että totuutta vääristellään joka taholla ohjelmallisesti ja järjestelmällisesti. Disinformaatiota levitetään koko ajan, lisääntyvässä määrin puolin ja toisin. Kaikki osapuolet syyllistyvät vaihtoehdottomaan retoriikkaan, joka myös kertautuu suomalaisessa some-keskustelussa, jossa puurot ja vellit menevät sekaisin, kun siellä heitellään vaikkapa termejä ”kommari” ja ”fasisti”. 

Toinen selkeä totuus on se, että kaikilla osapuolilla on vastenmielisiä nationalistisia kantoja, joita tuolla disinformaatiolla pyritään tukemaan. Kaikki huutavat skitsofreenisen tunteen tuottaen yhteen ääneen: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!” 

Palaan siis Rajaan. Konsertin jälkikeskusteluissa todettiin vähän lempeämmissä kommenteissa tietenkin, että kyse oli 1970-luvun haikailusta, naiivista sentimentaalisuudesta. Jotkut puhuivat pysähtyneisyydestä, jotkut ummehtuneisuudesta. 

Minä tajusin surullisena, että Sinervon runo on juuri nyt, neljänkymmenen vuoden jälkeen, täysin ajankohtainen, täysin tosi. Ensimmäisessä säkeistössä hän toteaa, että ”ei ole enää maata vaeltaa sen, joka julistaa rakkautta”.
Kyllä näitä lauluja näköjään tarvitaan vieläkin.

***

PS. Tässä linkki Kirsikka Moringin fb-sivuille, joita Lagerbohm trollasi. Tässä linkki Sven Laakson (eli runoilija Janne Nummelan) blogikirjoitukseen, joka kohdistui Ville Ropposeen (yritin olla vähän hienotunteinen, mutta ehkä turhaan – kai Nummelan pitää vastuunsa kantaa). Ja tässä vielä linkki Pepe Willbergin alkuperäiseen Rajaan. Ja olisin minä voinut vielä lisätä, että Kaj Chydeniuksen ja Elvi Sinervon Natalia (1972), joka kuultiin encorena Agit Propin konsertissa, olisi yhtä lailla ollut ajankohtainen:

Niin vitkaan siirtyy varjo ristikon,

Natalia, oi kuuletko?

Soi yössä rakentajain laulut jo,

he palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!

Tässä linkistä vielä alkuperäinen Natalia.

Elvi Sinervo 1960-luvulla.

Missä taidemaailmassa minä oikein elän?

"Juhani Palmu (s. 1944), yksi rakastetuimmista nykytaiteilijoistamme", sanoi äsken Pauliina Laitinen-Laiho, yksi arvostetuimmista nykytaideasiantuntijoistamme, typerässä Rojua, rojua -ohjelmassa.
Missä taidemaailmassa tässä oikein pitäisi yrittää elää?

Aika usein tulee mieleen, että voisi sitä ehkä joskus vetäytyäkin tästä taidemaailmasta.

Virossa 116: Yrittänyttä ei laiteta

Tänään avattiin Rapport, Suomen ensimmäinen journalismin joukkorahoituspalvelu. Minäkin lähdin pyydettynä mukaan – saatuani ensin urkittua, että mukana on ihan oikeita toimittajia. 
Homma toimii niin, että journalisti kertoo juttuideastaan, asettaa sille aikataulun ja hinnan ja sitten ryhtyy odottamaan, että saako idea kannatusta (minimi 2 euroa). Ja jos rahat saadaan kasaan, tehdään juttu. Jos juttu ei toteudu, rahat palautetaan. Toinen vaihtoehto on tilata etukäteen jonkun tietyn journalistin tulevia juttuja, jolloin rahat siirtyvät automaattisesti seuraavan idean pottiin. Tätä satsausta ei palauteta.
Minä tarjosin ensimmäiseksi jutuksi laajaa katsausta Tallinnan nykytaidemaailmaan: taiteilijoihin, instituutioihin ja muihin toimijoihin – tarkoituksena kaivaa hyvin esiin ruohonjuuritason taidemaailma. 

 
Tonni pitäisi saada kasaan. Joku on jo näköjään rahoittanut ideaani 5 eurolla. Ei puutu enää kuin 995 euroa. Aika (26 päivää) näyttää.

Guggenheim Helsinki 58: Kuka rakentaa Guggenheimia ja millä palkalla?

Helsinkiin havitteleva Guggenheim aikoo ilmeisesti vihdoinkin aloittaa rakennustyöt Abu Dhabissa. Gulf Labor seuraa tilannetta – siirtotyöläisten kohtelua ja elinoloja – koko ajan ja on juuri raportoinut käynnistään Saadiyatin saarella. Tästä linkistä voitte lukea 13-sivuisen pdf:n.

Työläisten keittiö.

Julkaistua 530 & Arkkitehtuuria 41 & Näyttelykuvia 917: Arkkitehtuuri ja kulttuurinen merkityksenanto

Eilen oli taas vuoroni On Displayssa:

Arkkitehtuuri ja kulttuurinen merkityksenanto

Jussi Tiainen & Hüseyin Yanar : Pyhän Laurin kappeli (2014)

värivalokuva, teksti

Teos esillä: 

9.4.–1.6.2014 

Arkkitehtuurimuseo (Kasarmikatu 24)

Olen ollut koko tietoisen ikäni ateisti, ja suhteeni kirkkoihin on ollut siksi hieman ambivalentti. Olen kuitenkin ottanut ohjenuorakseni sen, että aina ulkomaisessa pikkupaikassa käydessäni yritän käydä vähintäänkin torilla ja kirkossa – ja kirkon yhteydessä tietenkin hautausmaalla. Olen hiljalleen oppinut tämän avulla käymään toisinaan myös suomalaisissa kirkoissa – mutta toki vain ns. retkikohteina, koska yritän pitää ateismistani kiinni. Eikä niitä retkiä ole vielä kovinkaan paljoa, mutta yksi niistä on Vantaan Pyhän Laurin Kappeli (2010) pari vuotta sitten. Sinnekin lähdin lähinnä sen takia, että siellä on julkisia taideteoksia kahdelta tuntemaltani kuvanveistäjältä, Pertti Kukkoselta ja Pekka Jylhältä. Paikan päällä opin myös arkkitehtien nimet: Anu Puustinen ja Ville Hara.

Arkkitehtuuri koettuna, muistettuna ja tulkittuna

 

Minulla on siis olemassa jo muistijälki Pyhän Laurin kappelista. Se ei ole pelkästään visuaalinen, koska se perustuu fenomenologisen kaltaiseen moniaistiseen eletyn ja koetun ruumiilliseen kokemukseen. Vaikka olinkin katsomassa taidetta, tapahtuma ei sisältänyt varsinaista tulkintaa tai arvottamista – se oli lähinnä melko puhdasta ja viatonta kokemista, vaikka olenkin aina painokkaasti yrittänyt kieltää ”puhtaan kokemisen” mahdollisuuden. 
Tätä taustaa vasten oli kiinnostava nähdä Jussi Tiaisen ja Hüseyin Yanarin tulkinta samasta kohteesta. Tiainen on valokuvaaja ja Yanar sekä kirjailija että arkkitehti. Arkkitehtuurimuseon näyttelyssä Kaksi polkua hiljaisuuteen he esittävät sekä kuvallisia että kirjallisia tulkintojaan arkkitehtuurikokemuksistaan 2000-luvun suomalaisen kirkkoarkkitehtuurin parissa.

Konsepti on hieno ja itse asiassa aika harvinainen. Yleensä näyttelyissä on visuaalisia objekteja ja niihin liittyviä selostavia tekstejä, mutta tässä tapauksessa kyse on kahdesta polusta. Kuvat ja teksti ovat kuin itsenäisiä tulkintoja. Olikin hauska nähdä, että museon asiakkaat ihan oikeasti istuivat jakkaroilla ja lukivat Yanarin totuttua pidempiä tekstiä katseltuaan Tiaisen kuvia. Niin minäkin – ja sen pysäyttävimmän kuvan kohdalla luin muun muassa: ”Katosta riippuvat lukuisat lamput olivat vaikuttavat. Ne roikkuivat vaijerien varassa hieman eri korkeuksilla. Tulin ajatelleeksi, että niistä lähtevä valo leijuisi ilmassa kuin pilvi, pelmahtelisi ihmisten päiden päällä.” 

Yanar tulee islamilaisesta maailmasta, ja tätä miettiessäni muistin välittömästi 1980-luvulta kokemukseni kairolaisesta moskeijasta, jossa korkealta katosta roikkui pitkiä ketjuja. Silloinen muslimiystäväni kertoi minulle, että kyse on uusplatonistisesta emanaatioteoriasta: kaiken olevaisen virtaamisesta yhdestä lähteestä eli Jumalasta. Jopa vähän hämmästelin, että Hüseyin ei viitannut tähän, mutta hän onkin vieraassa kulttuurissa – kuten minä aikoinani islamilaisessa maailmassa. Olemme molemmat kuitenkin olleet kuin antropologeja. Olemme yrittäneet ymmärtää vierasta. Siihen kuuluu myös aina se, että vieraan kautta oppii mahdollisesti ymmärtämään omaansakin paremmin. Tiainen yhdisti tämän kaiken kuvassaan, koska rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava, että en edes muistanut kyseisiä roikkuvia lamppuja. Koin valtavan heuristisen elämyksen. Niinpä minun täytyy lähteä Pyhän Laurin kappeliin uudelle retkelle. 

 

Linkit:  

Jussi Tiaisen kotisivut

Anu ja Hüseyin Yanarin (OrpheusNorth) kotisivut

Pyhän Laurin kappeli Vantaanseurakuntien kotisivuilla 

Emanaatio Wikipediassa

Hyvää vappua: Taide on vasara!

Maailman muuttuessa koko ajan paskemmaksi pitää vanhankin kai taas alkaa havahtua. Jotain tälle ahneelle kapitalismille pitää voida tehdä.
Niinpä vietinkin voimauttavan vappuaaton Kulttuuritalolla Agit Propin konsertissa. Tuli muutaman kerran oikein tippa silmään – varsinkin Aira Sinervon ja Henrik Otto Donnerin Rajassa, josta tässä pieni klippi:

Olivatpa vanhat starat tikissä! Varsinkin Monna Kamun ja Sinikka Sokan väristyttävä yhteislaulu, joka on vuosien saatossa jalostunut ja kypsynyt tosi hienoksi – ja kyllä äijätkin, Pekka Aarnio ja Martti Launis, pysyivät tosi hyvin mukana. Eero Ojasen kuusihenkinen bändi oli sekin vauhdissa, ja se emotionaalinen voima, jota he suvereenisti hallitsivat, toimi nostokohdissa tosi nostattavasti – mutta olihan mukana sellaisia sankareita kuin esimerkiksi Häkä Virtanen ja Antero Jakoila. Kun totesin yllä jotain voimauttavasta, olin siis tosissani.
Yleisö ei tahtonut päästää porukkaa pois lavalta, enkä minäkään olisi halunnut jäädä ilman Ukraina-kokemusta – varsinkin kun se edellinen oli hieman ambivalentti. Elvi Sinervon ja Kaj Chydeniuksen Natalia oli se toinen tipat silmissä -biisi, yksi hienoimmista poliittisista lauluista koskaan:

Peter von Bagh sanoi konsertin aluksi, että tässä ei ole kyse nostalgiasta vaan tulevaisuudesta: sosialismista.

***

Ja kun alkuun päästiin, niin...
Tänään lähdin Aleksis Kiven muistopatsaalle ollakseni vappuna Kiilan lipun alla:

Kuvataiteilija Mikael Kinanen (s. 1989), Kiilan nykyinen sihteeri, ja Tapio Tapiovaaran (1908–1982) tekemä vähän hassunkurinen Kiilan lippu, joka asui aikoinaan vuosia autotallissani. Mutta jatkuvuutta siis on.

Vaikka lippumme olikin vähän hassunkurinen, poliisit ajattelivat toisin. Meitä ei nimittäin meinattu päästää lainkaan matkaan, koska lippumme tangossa oli terävä metallikärki – juridiikassa tällaista asetta kutsutaan "hengenvaaralliseksi astaloksi". Näin vaarallinen Kiila ei tälle yhteiskunnalle ole ollut vuosiin. Piti oikein neuvotella:

Se lukutaitoinen tavaamassa: Koo-ii-ii-kii-äl-aa-la-kiila. Puheenjohtaja, kuvataiteilija JP Kaljonen (s. 1976) ja johtokunnan jäsen sekä entinen puheenjohtaja, kirjailija ja toimittaja Ville Ropponen (s. 1977) yrittivät avittaa parhaansa mukaan. 

Poliisit varmaankin tajusivat, ettemme me kuitenkaan oikein vaarallisilta näyttäneet (vaikka minäkin olin täysmustissa mukaan lukien polkupyöräkypäräni), mutta sanoivat matkaan lähtemisen ehdoksi, että "noitten mustien joukkoon ette sitten mene". Heillä oli varmaan joku etiäinen, sillä kymmenen anarkistia otettiinkin kiinni, koska heillä oli "lipuiksi naamioituja lyömäaseita". 

Tässä tilanne, jolloin poliisit alkoivat saartaa vieressämme ollutta mustaa blokkia:

Oli itse asiassa aika yliampuva fiilis, kun tori oli täynnä poliiseja mellakkavarusteissaan – ja osa tietysti naamioiduilla hevosillaankin:

Itse marssi Hakaniemen torille sujui rauhallisesti ja tosi hyvässä fiiliksessä, koska takanamme tullut Vasemmistonuorten auto soittii hyvää reggaeta ja räppiä koko matkan:

Olihan taas voimauttava kokemus! Joukkovoima ja yhteys kanssaihmisiin tuntuivat oikeilta.

Odotan jo ensi vuotta. Viimeksi olen ollut vappuna lipun alla vuonna 2001, jolloin toimin vähän aikaa Kiilan puheenjohtajana. Meitä oli torilla silloin vain kaksi: minä lipun kanssa ja naiseni vastailmestyneen Petr Rehorin (s. 1949) ja minun toimittaman Kiilan albumin myynnissä (tästä linkistä muuten silloinen esipuheeni, jonka takana vieläkin seison – vähän surullisena, koska taas on mennyt yli kymmenen vuotta, eikä maailma ole yhtään lähempänä valmista). Yhtäkään albumia ei myyty. Nyt meitä oli sentään 14 aikusta ja kolme lasta. Ensi vuonna lisää!

Illalla lupaan miettiä Majakovskin ajatusta, jonka mukaan "taide ei ole peili, joka kuvastaa maailmaa vaan vasara, jolla sitä muokataan".

Hyvää vappua vielä kerran. 

PS. Vai hitto, oliko se sittenkin Brecht? Vaan taisi se sittenkin olla Trotski vuonna 1924. Ihan sama. Tärkeintä, että opimme perusasiat – opetti ne kuka hyvänsä.

Mitä itse et tiedä,
sitä et tiedä.

PPS. myöhemmin illalla. Tästä linkistä hyvä ja kattava raportti Vallankumouksen hedelmiä -blogista. Ja nyt vasta tajusin, ettei poliisin toiminta keskittynyt edes pelkästään anarkisteihin vaan myös Vasemmistonuoriin, joiden lipputankoja he katkoivat Viherniemenkadulla (siihen oli kuulemma "syynsä"). Itse asiassa näin sen tilanteen, kun tankoja otettiin autosta, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota enkä tajunnut, että niitä ryhdyttiin katkomaan. Kiilan porukka käveli Vasemmistonuorten auton edessä, eikä ainakaan marssin aikana ollut mitään häiriöitä. Ja aivan samoin: eivät anarkistitkaan provosoineet tilannetta Aleksis Kiven luona millään tavalla. Minä seisoin ihan vieressä ja näin.
Tämähän alkaa olla kuin vastenmielinen fasistinen poliisivaltio!
Aamulla koin tilanteen vähän absurdiksi tai koomiseksi (varsinkaan kun en nähnyt kiinnottojen alkua, koska olimme jo lähteneet marssille), mutta nyt alan olla tosi vihainen. Tästähän voisi revittää vaikka otsikon: POLIISI YRITTI HÄPÄISTÄ KIRJAILIJA- JA TAITEILIJARYHMÄ KIILAN PERINTEISEN LIPUN VAPPUMARSSILLA!

PPPS. aamulla. Tästä linkistä Vasemmistonuorten julkilausuma. Tästä linkistä Paavo Arhinmäen blogikirjoitus. Tästä linkistä kiinniotetun järjestymies Jaakko Tiikasalon raportti.